Sunnuntai 21.1.2018
"
Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Mark. 1:32,34

Seuroissa ja seurassa

10.1.2018 06:41 | Seppo Tervo
Isä ja äiti veivät meitä lapsia sunnuntaisin seuroihin. Pikkupoikana muistan Oulun vanhalta rauhanyhdistykseltä tummanharmaat, metalliset kaiteet ja että ylhäällä kaiketi oli parvi. Olikohan urutkin. Joskus saimme myös karkkia, sellaisen pienen laatikon, jossa oli soikeita erivärisiä hedelmälle maistuvia pehmokarkkeja. Vihreä maistui parhaalle mutta keltainen oli kauneimman värinen. Kun sitä imeskeli aikansa, se tarttui pehmettyään imukupin tavoin kiinni kieleen tai kitalakeen.
 
Muistan myös, että rauhanyhdistyksellä oli pyhäkoulu ja päiväkerho. Aivan vasta eräs nainen pysäytti minut Oulun rauhanyhdistyksellä ja kertoi että oli ollut ohjaajana noissa tilaisuuksissa ja muistaa minut. Minä en muista häntä, mutta lapsi kaiketi näkee kaikki aikuiset jotenkin samanlaisina.
 
Sitten siirryttiin uudelle rauhanyhdistykselle Professorintielle. Se tuntui hyvin suurelta. Lakattua, vaaleaa puuta oli paljon ja puhujankorokkeessa oli Kristus-monogrammi. Alfa ja omega. Aa ja oo. Alku ja loppu. Penkkien selkämyksissä oli kaiuttimia, joiden keltapassivoidut ritilät houkuttelivat raapimaan kynsillä. Lattia oli liukas ja penkkien välissä oli hyvä juosta väliajalla. Vanhuksia oli paljon, he istuivat aivan puhujankorokkeen edessä. Puhuja saarnasi heille monta kertaa evankeliumia. Puhujankoroke oli kaukana, ja takaa ei erottanut, kuka oli palveluvuorossa. Äänestä oppi vähitellen erottamaan jokaisen, paitsi vierailevat puhujat. Moni on jo päässyt lepoon, ja heistä muistuttavat suviseurasaarnoja sisältävät kasetit ja cd:t, joita joskus kuuntelen lohdukseni ja voimakseni autossa istuessani. Samalla peilaan saarnan sanomaa nykypäivään. Onko minulla sama usko?
 
Uusikin rauhanyhdistys on jo remontoitu ja uudistettu muutamaan kertaan. Edelleen, kun tulen etelästä lomille Ouluun ja Pikkaralaan, saattaa pala nousta kurkkuun nähdessäni tutun seurasalin ja vielä joitain tuttuja ihmisiä. He muistavat ja tulevat tervehtimään. Tunnen silloin, että totisesti yhteinen rakkaus yhdistää lähellä ja kaukana olevat. Vuodet välissä eivät pysty vääntämään juopaa kristittyjen yhteyteen.
 
Ennen rippikouluikää seuroihin lähtö oli joskus vaikeaa. Äiti saattoi soittaa kyläpaikkaan ja patistaa lähtemään seuroihin. Television äärestä sitten lopulta menin istumaan rauhanyhdistyksen eteisen lattialle. Sinne kuuli pienen hälinänkin ylitse saarnaa. Tuntui monesti pitkältä ajalta istua, ja takapuolikin alkoi puutua ruskeaa, kylmää klinkkeriä vasten. Saarnan loputtua lähdin polkupyörällä kotiin tai takaisin kylään. Raamattuluokassakin muistan kerran käyneeni.
 
Muutimme Pikkaralaan, kun olin viidentoista ikäinen. Siellä oli vähän uskovaisia mutta oma, hyvin lämmin rauhanyhdistys. Perjantai-iltaisin oli ompeluseurat ja me teini-ikäiset klopit istuimme lähinaapurin Rusavan kotona sisäportailla ja kuuntelimme hiljaa Jumalan sanaa. Muistan, että melkein kaikki aikuiset pyysivät usein evankeliumia omalle kohdalleen. Itse teki usein mieli myös pyytää siunausta, mutta eihän sitä kehdannut. Kerran hieman vanhempana muistan, että sen rohkenin tehdä. Se tuntui hyvälle. Isoissa rauhanyhdistyksissä en ole rohjennut kuulijan paikalla kättä nostaa ja melko harva muukaan. Ymmärsin vartuttuani, että saarnatusta evankeliumista saa uskoa pyytämättäkin. Joku selitti, että armosta uskova tarttuu kiinni uskon käsivarrella tarjottuun evankeliumiin. Mietin, että se on hyvin ajateltu.

Pikkaralassa sain myös ensimmäiset vastuutehtäväni rauhanyhdistyksessä, kun kannoimme muiden poikien kanssa kolehtia. Tunsin, että minuun luotetaan ja että saan olla osa uskovaisten yhteisöä. Vähän kuin aikuinen jo. Myöhemmin sain vielä toimia pyhäkouluopettajana. Se tuntui hyvin isolta ja vastuulliselta tehtävältä. Omin voimin sitäkään ei onneksi tarvinnut tehdä. Koin, että seuroissa käymisen lisäksi voimia saa uskovaisten seurasta.
 
Vanhempani maksoivat pitkälle aikuisikään rauhanyhdistyksen jäsenmaksuni ja vielä täällä etelässä ollessanikin olin jonkin aikaa Pikkaralan rauhanyhdistyksen jäsen. Samaan aikaan sain olla työvuorossa Oulun rauhanyhdistyksellä – ei tarvinnut jäsenyyttä saadakseen palvella työvuorossa. Olin mielissäni, että minuun luotettiin. Ahdistuksen vuosina tunsin, että vaikka voimat olivat ihan lopussa, siionin työ oli siunattua ja kukaan ei moittinut, jos ei osannut tai onnistunut.
 
Kirkon keskeisin toimintamuoto on jumalanpalvelus, jossa Jumala itse palvelee meitä. Sielläkin olisi hyvä käydä. Seuroissa me uskovaiset saamme samalla tavalla olla aivan seuraelämämme ytimessä. Ei tarvitse olla komeita puitteita tai viiden tähden palveluita, että virkistymme. Jumala itse palvelee meitä puhutun sanan kautta. Kaikista rauhanyhdistyksen toimintamuodoista tämä on keskeisin ja tärkein ikään tai mihinkään muuhunkaan katsomatta. Siihen ajatukseen palaan aina, jos tulee väsymystä muissa toimintamuodoissa.
 
Nyt olen huomannut, että seurasalissa saattaa keskiviikkoiltaisin tai lauantai-iltaisin olla melko monta penkkiä tyhjänä. Samaan aikaan tosin äänentarkkailija kertoo, että netin välityksellä seuroja kuuntelee toista tuhattakin kuulijaa. Minulla on ystäviä, jotka eivät pysty tulemaan seuroihin. Saattaa olla sairautta tai ahdistusta. Voi olla, että ulkomailla taas seuroja ei kovin lähellä ole ja nettiseurat on elämänlanka.
 
Olen pohtinut, että voiko uskovaisten keskinäinen yhteys vähitellen katketa jos seuroihin ei tule paikalle, vaikka pääsisikin esteittä. Tuleeko paikalle tulleille sellainen ahdistava ajatus, että kun on näin vähän väkeä, kannattaako tulla ensi kerralla minunkaan? Onko ketään, jolle jutella ja kenen viereen istua? Mikä on seurojen tarkoitus? Voiko mikään olla tärkeämpää? Täällä Helsingissä oli aivan vasta itsenäisyyspäivän juhla ja joulujuhla. Sali oli täynnä väkeä, ja siitä tuli niin hyvä mieli!
 
Isot suviseurat ovat minulle myös tärkeitä, koska näen, että on paljon muitakin, jotka tahtovat uskoa samalla tavalla kanssani. Niiden järjestäminen vaatii valtavasti työtä, ja sekin kertoo mielestäni sydämen uskosta. Samalla tavalla rauhanyhdistyksen työssä näkee, että uskomisen asia on monille niin tärkeä, että haluaa palvella. Joskus joku paikkakunnalla läpikulkumatkalla olevakin haluaa tuoda oman osaamisensa yhteiseksi hyväksi. Rakkaus herättää halun palvella, muistan kauniisti sanotun.

Ensimmäisen kerran tulin aivan vasta miettineeksi, että kuulunkohan nyt enempi Oulun siioniin vai Helsinkiin. Pikkaralan seuroissakaan en ole päässyt käymään aikoihin. Neljännesoululaisena on kyllä aina mukava tulla käymään kotiseudulla ja laulaa upeassa toimitalossa hienossa akustiikassa. Helsingin ystävät taas toivottavat tervetulleiksi syksyllä, kun joutsen muuttaa etelään ja lehti kellastuu. Sekin tuntuu mukavalta. Ehkä menee vielä aikaa, kunnes koen jonkin paikkakunnan kotisiionikseni. Jos tulevaisuudessa perhettä tulee, joutuu varmaan pohtimaan sijoittumista enemmän. Pienempi siioni houkuttaa jostain syystä. Ehkä kaipaan Pikkaralan yhteisöllisyyttä. Jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä. Huomasimme, jos seuroissa joku puuttui ja pidimme huolta toisistamme.
 
Ja siellä uskalsi pieni ja heikko pyytää siunausta. 
 

Vanhemmat

Seppo Tervo

Olen nelikymppinen alakoulun opettaja joka rakastaa kaikkeen uuteen ryhtymistä. Toisinaan ryhtymisen alut johtavat jonkinlaisiin tuotoksiinkin.

Blogiteksteistä ja kaikesta muustakin voi laittaa sähköpostia setervo@gmail.com.

Seppo Tervo

Toim. Toivo Määttä

Evankeliumin ihmeitä

Evankeliumin ihmeitä sisältää vanhoillislestadiolaisten saarnaajien ja sanankuulijoiden kokemuksia seuroista ja seuramatkoilta 1800-luvulta 2000-luvulle. Kokemuksia on kotimaan lisäksi muista Pohjoismaista, Keski-Euroopasta, Amerikasta, Venäjältä ja Afrikasta. Kirjan keskeinen sanoma on, miten ihminen saa syntinsä anteeksi.

25 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi