JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

89 pro­sent­tia

Tervo Seppo
Aiemmat blogit
8.6.2017 6.33

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170608063300

työs­tä on ryh­ty­mis­tä, ku­ten ai­em­mas­sa blo­gis­sa­ni olen to­den­nut. Ei ole niin suur­ta sa­vot­taa, et­tä sii­hen ryh­ty­mi­seen kan­nat­tai­si ko­vin kau­an tuh­la­ta ai­kaan­sa ja ener­gi­aan­sa. Ei­pä sil­ti ole niin pien­tä­kään urak­kaa, et­tä sitä ei sai­si pit­ki­tet­tyä vet­kut­te­le­mal­la ja siir­tä­mäl­lä ai­na uu­teen huo­mi­seen. Jos kaik­kia nii­tä te­ko­syi­tä ol­la ryh­ty­mät­tä al­kai­si lu­e­tel­la, sai­si täy­teen ai­na­kin yh­den ler­pun, jopa kor­pun­kin. Nuo mai­ni­tut ovat siis tal­len­nus­vä­li­nei­tä, kek­si­tyt mel­ko pian sul­ka­ky­nän jäl­keen.

Mah­dot­to­mia töi­tä on mah­dot­to­mas­ti. Me em­me muis­ta ko­vin­kaan mon­taa sel­lais­ta pro­jek­tia, jot­ka ovat syn­ty­neet pi­kai­ses­ti ja sor­mia nap­saut­ta­mal­la. Muis­tam­me ne, joi­hin on upon­nut ai­kaa, ra­haa, hi­keä, ver­ta ja kyy­ne­lei­tä. Ne muis­tam­me, joi­hin on men­nyt her­mo yh­del­lä jos toi­sel­la­kin. Usein ihai­len – ja huh­huh­te­len – esi­mer­kik­si Lee­nan ja Ju­han re­mont­tiu­rak­kaa, oman isä­ni ko­din­ra­ken­nus­ta, Sag­ra­da Fa­mi­li­aa sekä kuo­ron­joh­ta­jan stem­ma­ni­vas­kaa jot­ka hän va­kaas­ti ai­koo upot­taa myös ta­ka­pul­tin te­no­rei­hin en­nen esiin­ty­mis­tä.

Moni suu­ri ta­voi­te on val­mis­tu­nut. Nii­den jäl­keen on ol­lut usein ko­vin tyh­jä olo. Muis­tan suur­poi­ka­lei­rin Sii­ka­tör­mäl­lä vuo­sien ta­kaa. Sitä val­mis­tel­tiin pal­jon, ja joku yö­kin tai­si men­nä ran­ko­ja kat­ko­es­sa ja kar­sies­sa rek­vi­siit­taa var­ten. Lei­rin jäl­keen muis­tan kel­lot­ta­nee­ni ai­noa mai­nit­ta­van en­nä­tyk­sen ur­hei­lu-ural­ta­ni: nu­kuin kah­dek­san­tois­ta tun­tia. Olen var­ma et­tä se oli sen ar­vois­ta. Vuo­sien­kin ta­kaa lei­rien osal­lis­tu­jat ovat tul­leet ky­sy­mään et­tä muis­tan­ko vie­lä jon­kin lei­rin.

Kai­kis­ta pro­jek­teis­ta­ni ei ole tul­lut val­mis­ta. Kii­tos­ta­kaan en ole ai­na saa­nut, mut­ta usein on kri­tii­kin suo­lai­nen pa­nos rei'it­tä­nyt sel­kä­nah­kaa. Ope­tus­har­joit­te­lus­sa muis­tan oh­jaa­van opet­ta­jan pa­laut­teen tun­nin jäl­keen: ”Sa­non­ko suo­raan vai nä­tis­ti?” Olin var­maan jäl­leen val­vo­nut ylen mää­rin, ah­dis­tu­nut ja ma­sen­tu­nut sekä huo­nos­sa li­has­sa. En muis­ta olin­ko sil­loin juu­ri ra­kas­tu­nut. Edel­ly­tyk­set sur­ki­aan suk­see­seen kui­ten­kin oli­vat otol­li­set, ja opin pal­jon re­hel­li­ses­tä ja sä­vyi­säs­tä pa­laut­tees­ta. Sain ol­la ky­sei­sen opet­ta­jan si­jai­se­na­kin sit­ten jäl­keen­päin.

Eräs ikui­suusp­ro­jek­ti on mi­nul­le ra­kas – ko­ti­paik­ka­ni Pik­ka­ra­lan rak­sa. Ra­kas rak­sa – ja sa­mal­la jos­kus en jak­sa. Kun olin pik­ku­poi­ka, van­hem­pa­ni sääs­ti­vät ra­haa ra­ken­taak­seen kas­va­val­le per­heel­le oma­ko­ti­ta­lon. Sii­hen maa­il­ma­nai­kaan ei ol­lut tar­jol­la ma­ta­la­kor­kois­ta ra­ken­nus­lai­naa. Oli­si­ko se ol­lut seit­se­män­kym­men­ne­li­öi­nen asun­to­la, jos­sa me kaik­ki kak­si­tois­ta asuim­me – kol­mas­tois­ta per­heen­jä­sen syn­tyi Pik­ka­ra­las­sa.

Muis­tan, et­tä elä­mä oli on­nel­lis­ta ja ei ol­lut ah­das­ta­kaan. Hie­man sot­kuis­ta saat­toi ol­la jos­kus, ja tis­ki­vuo­ro­ja tun­tui ole­van mel­ko usein. Tis­ki­ko­net­ta ei sil­loin meil­lä ol­lut – toki sel­lai­nen oli kek­sit­ty. On vää­rä pää­tel­mä, et­tä muis­te­li­sin kat­ke­ra­na nii­tä pes­tä­viä kah­ta­sa­taa­kol­me­a­tois­ta haa­ruk­kaa, veis­tä ja lu­sik­kaa, nel­jää­kym­men­tä­kah­ta mu­kia ja kol­me­a­kym­men­täyh­tä lau­tas­ta. Edes pi­nos­sa ol­leet kah­dek­san kat­ti­laa ei­vät vie­lä­kään nos­ta ve­ren­pai­net­ta. Mie­lik­se­ni tis­kai­len toi­ses­sa ko­dis­sa­ni Es­poos­sa sil­loin täl­löin ja muis­te­len nii­tä hy­viä ai­ko­ja.

Isä oli päi­vät töis­sä ja läh­ti il­tai­sin rak­sal­le. äi­ti oli teh­nyt eväs­lei­piä val­koi­seen sty­rok­si­seen kyl­mä­lauk­kuun. Ruis­lei­piä, joi­den vä­lis­sä oli lau­an­tai­mak­ka­raa, juus­toa ja voi­ta. Ter­mok­ses­sa oli tee­tä ja pa­ke­tis­sa Pul­mu-pa­la­so­ke­ria. Meis­tä van­him­mis­ta sil­loin ala-as­tei­käi­sis­tä po­jis­ta läh­ti yk­si vuo­rol­laan isäl­le ka­ve­rik­si. Muis­tan, kuin­ka kyl­mi­nä il­toi­na nu­kuim­me vil­la­paa­lien se­as­sa ja ra­dio Yk­kö­sel­tä tuli An­ne­li Tem­pa­kan oh­jel­ma ”Mikä si­nun on”. Muis­tan, et­tä isä oli tai­ta­va ja osa­si ihan kai­ken. Muis­tan, et­tä rak­sal­la tuok­sui se­ment­ti, maa­li ja tuo­re, kui­vu­va puu.

äi­ti sai­ras­tui reu­maan jo nuo­re­na. Ra­ken­nusp­ro­jek­ti kas­va­van per­heen ohes­sa vaa­ti var­mas­ti pal­jon voi­maa sekä isäl­tä et­tä äi­dil­tä. En muis­ta, et­tä ko­vin usein oli­si ol­lut ai­kaa mat­kus­tel­la tai men­nä isän kans­sa ka­laan. Me lap­set kas­voim­me kes­ki­pis­tees­sä kui­ten­kin – em­me huo­mi­on vaan elä­män kes­ki­pis­tees­sä. Teim­me nii­tä sa­mo­ja asi­oi­ta kuin van­hem­mat­kin. Hoi­dim­me ja osal­tam­me kas­va­tim­me toi­si­am­me ja olim­me par­haat ys­tä­vät. Elä­mä oli hy­vin on­nel­lis­ta.

Muu­tim­me kuu­den vuo­den ku­lut­tua ra­ken­nuk­sen aloit­ta­mi­ses­ta hy­vin kes­ke­ne­räi­seen ko­tiin. Isä jou­tui sen jäl­keen ole­maan pal­jon enem­män äi­din tu­ke­na omais­hoi­ta­ja­na ja per­hees­sä ol­leet mo­net ko­et­te­le­muk­set hi­das­ti­vat ra­ken­ta­mis­ta. Ra­haa ei edel­leen­kään ol­lut ul­ko­puo­li­sen työ­voi­man palk­kaa­mi­seen. Il­ta­ru­kouk­see­ni kuu­lui sään­nöl­li­ses­ti kak­si asi­aa: et­tä talo tu­li­si val­miik­si ja äi­ti pa­ran­tui­si. Jäl­kim­mäi­nen to­teu­tui lo­pul­ta eri ta­voin kuin olin toi­vo­nut, kun äi­ti pää­si tai­vaan ko­tiin seit­se­män vuot­ta sit­ten. äi­ti ei kos­kaan näh­nyt ko­din val­mis­tu­van, mut­ta me elim­me kes­ke­ne­räi­ses­sä ko­dis­sam­me täyt­tä elä­mää vii­den­tois­ta vuo­den ajan per­he­juh­li­neen ja jou­lui­neen.

Jäl­keen­päin ajat­te­len, et­tä Pik­ka­ra­lan rak­sap­ro­jek­ti – jo­hon edel­leen lo­mil­la­ni tar­tun – on ol­lut mi­nul­le siu­naus. Kos­kaan ei ole tar­vin­nut poh­tia mitä teh­dä va­paa-ai­koi­na. Tääl­lä ete­läs­sä on ajoit­tain vai­ke­aa kek­siä te­ke­mis­tä, kun Ou­lus­sa lä­hes kaik­ki va­paa-ai­ka meni ra­ken­ta­es­sa, ja sii­hen tot­tui. Elä­män vai­kei­na vuo­si­na, kun tun­tui, et­tä ei saa oi­kein mis­tään otet­ta ja ah­dis­taa, tar­tuin sa­haan ja va­sa­raan. Sil­loin ah­dis­tuk­sen luup­pi kat­ke­si het­kek­si ja koin et­tä teen jo­tain, jol­la on tar­koi­tus. Oli il­to­ja, jol­loin ko­tiin aja­es­sa py­säh­dyin py­sä­kil­le it­ke­mään. Oli öi­tä, joi­na vain ru­koi­lin vail­la sa­no­ja. En sil­loin jak­sa­nut ai­na näh­dä tä­män pro­jek­tin siu­naus­ta.

Koti ei ole edel­leen­kään val­mis, ja pal­jon pi­tää jo re­mon­toi­da­kin, vaik­ka ei ole vie­lä kaik­kea saa­tu ra­ken­net­tua val­miik­si. Kol­me­kym­men­tä vuot­ta on pit­kä ikä jo ma­te­ri­aa­lien kes­ton­kin osal­ta. Isän kans­sa ra­ken­nus­työ­tä jat­ke­taan kah­des­taan tä­nä­kin ke­sä­nä, si­sa­ruk­set aut­ta­vat ku­kin per­he­ti­lan­teen­sa, va­ral­li­suu­ten­sa ja ter­vey­ten­sä sal­li­mis­sa ra­jois­sa. Sil­ti haa­vei­len val­miis­ta ra­ken­nuk­ses­ta jo­na­kin ke­säi­se­nä päi­vä­nä, kun hyt­ty­siä on vain vä­hän ja kuu­sen kä­vyt tip­pu­vat tuo­reel­le, vih­re­äl­lä pi­ha­nur­mel­le. Ra­ken­nan tör­mäl­le sa­vu­sau­nan ja is­tun sen te­ras­sil­la kat­sel­len ke­sä­öis­tä Ou­lu­jo­kea.

Mut­ta mitä se lop­puo­sa työn te­ke­mi­ses­tä on?

Kym­me­nen pro­sent­tia on työ­vä­li­nei­den et­si­mis­tä. Lo­put ja­kaan­tu­vat ta­san kah­vi­tau­koi­hin ja puur­ta­mi­seen.

SeppoTervo
28.5.2020

Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Joh. 16:13

Viikon kysymys