JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Äi­ti, sä käyt vain töis­sä ja sii­vo­at!”

Myllyniemi Virpi
Aiemmat blogit
16.10.2019 6.44

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420191016064400

Kou­lu­jen al­ka­es­sa koit­ti mei­dän per­hees­säm­me uu­den­lai­nen ar­ki, kun aloi­tin työn eka­luo­ka­no­pet­ta­ja­na. On to­del­la mu­ka­vaa, et­tä työ­ai­ko­je­ni ja työ­mat­ka­ni ly­hyy­den vuok­si eh­din aa­mui­sin he­rät­tää kou­luun läh­ti­jät. Muu­ta iloa mi­nus­ta ei sit­ten aa­mui­sin kou­lu­lai­sil­le ole­kaan, kun kii­reh­din vie­mään päi­vä­ko­ti­lai­set en­nen töi­hin me­noa.

Olen yl­peä kou­lu­lai­sis­tam­me, jot­ka hy­vin sel­vi­ä­vät ajal­laan kou­luun. Enää hä­mä­räs­ti muis­tan ajan, jol­loin olin kuin täy­den työ­päi­vän teh­nyt sii­nä vai­hees­sa, kun sain kou­lu­lai­set vih­doin oves­ta ulos kou­lu­tiel­le. Huh, huh, mi­kä­hän oli­si lop­pu­tu­los, jos oli­sin jat­ka­nut sa­maan mal­liin hei­dän pal­ve­le­mis­taan?

Uu­si työ­ni eka­luo­ka­no­pet­ta­ja­na on tun­tu­nut alus­ta saak­ka to­del­la mie­len­kiin­toi­sel­ta ja mu­ka­val­ta. Jos työ­ni oli­si rau­hal­lis­ta toi­mis­to­työ­tä, ero koti- ja työ­e­lä­män vä­lil­lä oli­si suu­rem­pi. Mut­ta en vaih­tai­si eloi­sia päi­viä pik­kuop­pi­lai­den kans­sa toi­mis­ton hil­jai­suu­teen. Päi­vät hu­rah­ta­vat vauh­dil­la, ja pian koit­taa­kin ai­ka ha­kea pik­kui­set päi­vä­ko­dis­ta ja es­ka­ris­ta. On mah­ta­vaa, kun voi ra­ja­ta työ­päi­vien pi­tuut­ta omien las­ten vuok­si.

Työ­a­si­at unoh­tu­vat vii­meis­tään sil­loin, kun kaar­ran päi­vä­ko­din pi­haan. Ja se het­ki on hie­no, kun nuo­rim­mai­nen ha­vait­see mi­nut ja le­veä nau­ru kas­voil­laan läh­tee juok­se­maan koh­ti kä­det le­väl­lään. Ny­ky­ään isom­pi päi­vä­ko­ti­lai­nen ei enää juok­se luok­se­ni, vaan toi­si­naan läh­tee­kin ihan eri suun­taan, kun jo­kin kiva leik­ki on ka­ve­rin kans­sa kes­ken.

Vaik­ka työ on tun­tu­nut alus­ta saak­ka mu­ka­val­ta, niin jos­sain vai­hees­sa he­rä­sin sii­hen, et­tä saa­toin pai­naa työ­päi­vän il­man var­si­nai­sia tau­ko­ja. Il­tai­sin ja lau­an­tai­sin ei ole tar­vin­nut miet­tiä, mitä te­ki­sin, sil­lä pyyk­ki­vuo­ri ja muut ko­ti­työt odot­ta­vat. Il­tai­sin ko­ti­työ­ai­kaa on jär­jes­ty­nyt hy­vin, kun mie­he­ni ot­taa nuo­rim­mai­sen mu­kaan isom­pien las­ten har­ras­tus­kus­kauk­siin.

Voi­si aja­tel­la, et­tä ar­kem­me rul­laa ai­van hy­vin. Ko­ti­kin py­syy yl­lät­tä­vän siis­ti­nä. Mut­ta sit­ten ha­vah­duin pie­nen kou­lu­lai­sem­me kom­ment­tiin: ”äi­ti, sä vain käyt töis­sä ja sii­vo­at.” Syy­tös oli to­del­la ai­heel­li­nen. Mie­lee­ni muis­tui hä­nen ai­em­pi pyyn­tön­sä uu­den lau­ta­pe­lin pe­laa­mi­ses­ta. Mi­nun nä­kö­kul­mas­ta­ni ajan­koh­ta pyyn­nöl­le oli erit­täin huo­no, mut­ta voi pien­tä, joka oli odot­ta­nut töis­tä tu­lo­a­ni.

On­nek­si pie­ni kou­lu­lai­nen he­rät­ti mi­nut, sil­lä ajat­te­len, et­tä vaik­ka käyn töis­sä ja meil­lä on iso per­he, se ei an­na lu­paa jät­tää iso­ja pie­niä kou­lu­lai­sia lii­an vä­häl­le huo­mi­ol­le. Ajat­te­len, et­tä ajan an­ta­mi­nen on lo­pul­ta vain jär­jes­te­ly­ky­sy­mys.

Isos­sa per­hees­sä olen huo­man­nut, et­tä las­ten tar­ve kah­den­kes­ki­sel­le ajal­le van­hem­man kans­sa vaih­te­lee. Vä­lil­lä kun ky­syn jo­ta­kin las­ta vaik­ka mu­kaan kaup­paan tai len­kil­le, saa­tan saa­da kiel­tä­vän vas­tauk­sen. Se on mi­nul­le merk­ki sii­tä, et­tei juu­ri tämä lap­si nyt kai­paa eri­tyi­ses­ti ai­kaa­ni. Mut­ta sil­le, joka kai­paa, py­rin sitä jär­jes­tä­mään. Lau­ta­pe­li­het­keä eh­dot­ta­neen lap­sen kans­sa kä­vin kah­vi­las­sa soit­to­tun­tien ai­kaan, se eh­kä vä­hän hoi­ti sitä kai­puu­ta mitä hän oli ko­ke­nut.

Pien­ten kou­lu­lais­ten pit­kät yk­si­näi­set il­ta­päi­vät ko­to­na on ai­he, jos­ta ei pal­jon pu­hu­ta. Las­ten ole­te­taan pär­jää­vän. Mo­net pär­jää­vät­kin, mut­ta mie­les­tä­ni se ei sai­si ol­la ole­tus. Olen tör­män­nyt ti­lan­tei­siin, jois­sa lap­sen huo­non käy­tök­sen syyk­si on osoit­tau­tu­nut se, et­tä lap­si ei ha­lu­ai­si ol­la yk­sin ko­to­na.

Jos­tain syys­tä lap­set ei­vät mie­lel­lään ker­ro täs­tä van­hem­mil­leen. Vaa­tii­kin eri­tyis­tä herk­kyyt­tä van­hem­mil­ta pääs­tä sel­vil­le lap­sen ko­ke­muk­ses­ta. Vaik­ka olem­me saa­neet per­hees­säm­me jär­jes­tet­tyä il­ta­päi­vät si­ten, et­tei pien­ten kou­lu­lais­ten tar­vit­se ol­la yk­sin il­ta­päi­vi­sin, niin il­ta­len­kil­lä pi­me­äs­sä met­säs­sä kuu­lin lap­sen toi­veen: ”Mut­ta oli­si mi­nus­ta mu­ka­vam­pi, et­tä sinä oli­sit ko­to­na.”

Kaik­kia las­ten toi­vei­ta ei voi ei­kä tar­vit­se­kaan to­teut­taa, mut­ta kyl­lä minä ny­ky­ään ajan­käyt­töä miet­ties­sä­ni py­rin enem­män huo­mi­oi­maan hei­dän toi­vei­taan. Ajan­käy­tön suh­teen jou­dum­me jat­ku­vas­ti te­ke­mään va­lin­to­ja: kai­paa­ko joku tä­nään ko­kei­siin ky­se­li­jää, läh­den­kö sit­ten­kin si­sa­ril­taan, vaik­ka tun­tui­si, et­ten ha­lu­ai­si läh­teä ko­toa mi­hin­kään?

Ny­ky­ään teen siis il­tai­sin muu­ta­kin kuin sii­vo­an. Hy­väk­syn, et­tä kaik­keen en voi täy­del­li­ses­ti pa­nos­taa. On ihan ok, et­tä töis­sä käyn­ti­ni nä­kyy jo­ten­kin ko­dis­sam­me. On tär­keä teh­dä va­lin­to­ja, jot­ka tu­ke­vat omaa ja per­hee­ni jak­sa­mis­ta. Tie­toi­ses­ti olen muut­ta­nut suh­tau­tu­mis­ta­paa­ni esi­mer­kik­si ka­saan­tu­nei­siin ko­ti­töi­hin: Voin va­li­ta, ha­jo­an­ko nii­hin vai ajat­te­len­ko, et­tä olen an­ta­nut ai­kaa jol­le­kin tär­ke­äm­mäl­le. Et­tä olen pa­nos­ta­nut esi­mer­kik­si omaan jak­sa­mi­seen ja et­tä kyl­lä niil­le ko­ti­töil­le jär­jes­tyy jos­sain vai­hees­sa ai­kaa.

Täl­lais­ta ta­sa­pai­noi­lua siis tääl­lä, mut­ta si­tä­hän elä­mä joka ta­pauk­ses­sa on muu­ten­kin. Elä­mä tun­tuu hy­vin täy­del­tä, mut­ta en­nen kaik­kea rik­kaal­ta. Juu­ri hy­väl­tä näin. Ol­koon­kin elä­män­ti­lan­ne mikä ta­han­sa, niin omas­ta jak­sa­mi­ses­ta huo­leh­ti­mi­seen ja mui­den tär­kei­den ar­vo­jen to­teut­ta­mi­seen tar­vi­taan te­ko­ja. Kau­niit pu­heet ei­vät rii­tä.

VirpiMyllyniemi
29.5.2020

Her­ra on mi­nun va­lo­ni ja apu­ni, ketä minä pel­käi­sin? Her­ra on mi­nun elä­mä­ni tur­va, ketä siis säik­kyi­sin? Ps. 27:1

Viikon kysymys