JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

"Älä an­na ki­vun kas­vaa toi­voa suu­rem­mak­si"

Aiemmat blogit
10.2.2016 6.30

Löy­sin tuon ot­sik­ko­na ole­van lau­seen päi­vä­kir­jas­ta­ni, jota olin kir­joit­ta­nut pa­ri­kymp­pi­se­nä nuo­re­na nai­se­na. Sil­loi­set ki­pu­ni tai­si­vat liit­tyä enim­mäk­seen epä­var­muu­teen tu­le­vas­ta: löy­dän­kö puo­li­soa, saan­ko per­het­tä, mis­tä löy­dän työ- ja asuin­pai­kan. Oli mo­nen­lais­ta epä­var­muut­ta, joka ai­heut­ti mie­len ki­pui­lua. Sil­loin en vie­lä tien­nyt, et­tä tu­len pa­laa­maan tuo­hon ru­kouk­seen "älä an­na ki­vun kas­vaa toi­voa suu­rem­mak­si" pal­jon myö­hem­min, toi­sen­lai­sen ki­vun kes­kel­lä. Sil­loin, kun puo­li­so, per­he, työ- ja asuin­paik­ka ovat jo löy­ty­neet ja va­kiin­tu­neet.

Sinä syk­sy­nä, jona on­net­to­muus ta­pah­tui, olin myös ki­puil­lut mie­les­sä­ni. Oli mo­nen­lai­sia, ah­dis­ta­vi­a­kin asi­oi­ta lä­hi­pii­ris­sä, jot­ka tuot­ti­vat jäy­tä­vää ki­pua. Oli kuor­mi­tus­ta töi­den, mie­hen opis­ke­lu­jen, kas­va­vien las­ten kans­sa ar­jen pyö­ri­tyk­ses­sä. Oli myös iloa, mut­ta se oli het­kel­li­ses­ti jää­nyt vä­hem­mäl­le huo­mi­ol­le. Jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt, pääs­ti­kö Tai­vaan Isä mi­nut "va­paal­le" ta­pa­tur­man kaut­ta? Pääs­ti ir­ti suo­rit­ta­mi­sen ora­van­pyö­räs­tä? Enää ei tar­vin­nut nous­ta joka aa­mu vie­mään lap­sia päi­vä­ko­tiin, rien­tä­mään töi­hin ja il­lal­la vä­sy­nee­nä ko­tiin. Sil­le va­pau­del­le on kui­ten­kin ol­lut kal­lis hin­ta: py­sy­vä vam­mau­tu­mi­nen ja sen myö­tä jat­ku­vat fyy­si­set ki­vut ja ra­joit­teet.

Pari vuot­ta ta­pa­tur­man jäl­keen mi­nul­le suun­ni­tel­tiin työ­ko­kei­lua. Olin hy­vin epä­var­ma sii­tä, pys­tyn­kö pa­laa­maan ta­kai­sin työ­e­lä­mään, kos­ka nis­ka­ki­vut ja ai­vo­vam­ma­ra­joit­teet ei­vät ol­leet juu­ri­kaan hel­pot­ta­neet. Yri­tin roh­kais­ta it­se­ä­ni aja­tuk­seen, et­tä kan­nat­taa ko­keil­la. Sa­mal­la jäl­leen ru­koi­lin Tai­vaan Isää näyt­tä­mään, mikä on hä­nen tah­ton­sa työ­hön­pa­laa­mi­sen suh­teen. Sil­lä ker­taa vas­taus oli ai­ka­moi­sen häm­men­tä­vä – jou­duin pe­rää­na­jo­ko­la­riin. Ti­lan­ne pa­he­ni ja työ­ko­kei­lu jou­dut­tiin pe­ru­maan.

So­peu­tu­mi­nen uu­teen, hi­taa­seen elä­mään on vie­nyt vuo­sia. Olen saa­nut kul­kea vuo­ris­tois­ta pol­kua, vä­lil­lä hel­pom­paa maas­toa, toi­si­naan taas ai­van yli­pää­se­mät­tö­mäl­tä tun­tu­vaa ki­vik­kois­ta tie­tä. Psal­min sa­nat "vaik­ka minä va­el­tai­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa, en minä pel­käi­si mi­tään pa­haa" ovat mo­neen ker­taan tul­leet to­dek­si tiel­lä­ni.

Kyl­lä mi­nua sil­ti on jos­kus pe­lot­ta­nut. Kes­tän­kö it­se, kes­tää­kö per­he? Hal­vaan­nun­ko vie­lä ko­ko­naan? Näi­den pel­ko­jen kes­kel­tä on use­as­ti nous­sut ru­kous: "Ju­ma­la, au­ta mi­nua ja per­het­tä­ni. Loh­du­ta ja siu­naa mei­tä." Ja Ju­ma­la on kuul­lut ru­kouk­set. Hän on ai­na aut­ta­nut eteen­päin. Jos­kus hän on vai­ke­al­la het­kel­lä lä­het­tä­nyt en­ke­lin, saat­to­mie­hen, rin­nal­le­ni. Jos­kus vas­taus on tul­lut kir­jeen muo­dos­sa, pit­kään odo­tet­tu­na myön­tei­se­nä pää­tök­se­nä toi­meen­tu­los­ta. Toi­si­naan ym­mär­tä­vän lää­kä­rin tai muun am­mat­ti­lai­sen koh­taa­mi­nen on ol­lut voi­maan­nut­ta­va ko­ke­mus. Em­me ole jää­neet ai­van yk­sin. Toi­vo on py­sy­nyt ki­pua suu­rem­pa­na.

Vä­hi­tel­len olen saa­nut siir­tyä ti­laan, jos­sa on ol­lut hel­pom­pi elää ja hen­git­tää. Olen saa­nut tun­tea sees­tei­syyt­tä ja iloa, ki­pu­jen kes­kel­lä­kin. Mie­les­sä on jopa ajoit­tain soi­nut kii­tos­lau­lu elä­män lah­jas­ta ja kai­kes­ta hy­väs­tä, jota olen saa­nut ko­kea. Hy­vin usein olen ko­ke­nut Ju­ma­lan läs­nä­o­lon lem­pi­pai­kas­sa­ni me­ren ran­nal­la, kal­li­on ko­los­sa. Siel­lä, aal­to­jen yli koh­ti ho­ri­sont­tia kat­so­es­sa­ni, on ai­ka koh­dan­nut ikui­suu­den ja ol­lut tur­val­lis­ta ol­la.

Omat ki­vut ovat het­kel­li­ses­ti hai­pu­neet ym­pä­röi­vän luon­non kau­neu­teen ja omaan pie­nuu­teen luo­ma­kun­nan ja ikui­suu­den ää­rel­lä. Jäl­leen olen ko­ke­nut to­dek­si psal­min 23 sa­nat: "Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni, ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu. Hän vie mi­nut vih­reil­le nii­tyil­le, hän joh­taa mi­nut vet­ten ää­reen, siel­lä saan le­vä­tä. Hän vir­voit­taa mi­nun sie­lu­ni, hän oh­jaa mi­nua oi­ke­aa tie­tä ni­men­sä kun­ni­an täh­den."

Ki­pu­jen tiel­lä kul­kies­sa­ni olen op­pi­nut myös uu­del­la ta­val­la koh­taa­maan kans­sa­kul­ki­joi­den ki­pu­ja. Ai­na ne ei­vät näy pääl­le­päin. Hy­myi­le­vien kas­vo­jen ta­kaa voi koh­taa­mi­sen myö­tä pal­jas­tua mo­nen­lais­ta ki­pua, jopa elä­män ja kuo­le­man ky­sy­myk­siä. Jos­kus kipu on fyy­sis­tä, jos­kus su­rua omas­ta tai lä­hei­sen ti­las­ta. Pie­ni­kin kipu tun­tuu, suu­rem­man­kin ki­vun kans­sa voi op­pia elä­mään. Pari vuot­ta sit­ten, kun sai­ras­tin pit­käs­tä ai­kaa kun­non fluns­san, mi­nus­ta tun­tui, et­tä olen tosi ki­peä. Mi­tään ki­pua ei tar­vit­se vä­hä­tel­lä.

Vii­me viik­koi­na olen uu­del­leen ol­lut häm­men­nyk­sen edes­sä. Nuo­rim­mai­nen on il­moi­tet­tu kou­luun, van­hin aloit­ti ar­mei­jan. Mies opis­ke­lee eri­tyis­pe­da­go­giik­kaa, sitä, jos­ta it­se työs­sä­käy­vä­nä haa­vei­lin. Nämä asi­at tuot­ti­vat en­sin het­kel­lis­tä ki­pua, mut­ta sen jäl­keen suur­ta iloa. Elä­mä me­nee eteen­päin. Sa­mal­la olen ko­ke­nut ole­va­ni hu­kas­sa it­se­ni kans­sa. Jään­kö it­se tä­hän ko­tiym­py­röi­hin py­sy­väs­ti vai saan­ko vie­lä ko­kea jo­tain uut­ta?

Tam­mi­kuun lo­pul­la kir­joi­tin päi­vä­kir­jaa­ni: "Mi­nul­la on ihan omi­tui­nen olo. Jo­ten­kin le­vo­ton, mut­ta odot­ta­va. On tun­ne, et­tä koh­ta ta­pah­tuu jo­tain uut­ta, eri­lais­ta. En yh­tään tie­dä, mi­hin se liit­tyy." Seu­raa­va­na päi­vä­nä ta­pa­sin naa­pu­ri­ni, joka pie­nen ju­tus­te­lun jäl­keen ky­syi, kiin­nos­tai­si­ko mi­nua al­kaa Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen blo­gis­tik­si. Sin­ne kai­vat­tai­siin pit­kä­ai­kais­sai­ras­ta hen­ki­löä, jol­la on valo elä­mäs­sään. Pääs­sä­ni hui­ma­si, en­kä osan­nut heti vas­ta­ta. Muu­ta­man säh­kö­pos­ti­kes­kus­te­lun jäl­keen asia oli sel­vä. Epä­var­ma­na, mut­ta iloi­se­na otin teh­tä­vän vas­taan.

Olen uu­den alun ää­rel­lä. Mi­ten osai­sin kir­joit­taa niin, et­tä en louk­kai­si tai är­syt­täi­si ke­tään? Voi­sin­ko kir­joi­tus­ten myö­tä ol­la loh­dut­ta­mas­sa tai vir­voit­ta­mas­sa ki­vun kes­kel­lä elä­vää tai sitä vie­rel­tä seu­raa­vaa ih­mis­tä? On­ko mi­nul­la tar­jot­ta­va­na mi­tään uut­ta täs­sä lu­kui­sien kir­joi­tus­ten maa­il­mas­sa? En­tä jos mi­nut ym­mär­re­tään vää­rin? Mi­ten kes­tän, jos kir­joi­tuk­sis­ta­ni tu­lee kriit­tis­tä pa­lau­tet­ta? Mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä pyö­rii mie­les­sä, mut­ta sil­ti on jo­ten­kin tur­val­li­nen olo. Ei mi­nun yk­sin tar­vit­se tä­tä­kään työ­tä teh­dä. Ei mi­nun yk­sin ole tar­vin­nut ki­pu­jen­kaan tie­tä kul­kea. Ru­koi­len mie­les­sä­ni, et­tä "Hän oh­jaa mi­nua oi­ke­aa tie­tä ni­men­sä kun­ni­an täh­den."

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
19.1.2020

Jee­sus vas­ta­si nai­sel­le: "Joka juo tätä vet­tä, sen tu­lee uu­del­leen jano, mut­ta joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan." Joh. 4:13-14

Viikon kysymys