JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ennakkoluuloja ja tavallisia ihmisiä

Hyväri Maria
Aiemmat blogit
9.11.2018 6.35

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181109063500

Het­ki on jää­nyt kirk­kaa­na mie­lee­ni. Kat­son ta­tuo­i­tu­ja ja lä­vis­tet­ty­jä nuo­ria ja ajat­te­len, et­tä mi­nul­la ei ole mi­tään yh­teis­tä hei­dän kans­saan, eläm­me täy­sin eri­lais­ta elä­mää. Heti kun olen aja­tel­lut aja­tuk­sen lop­puun, säi­käh­dän it­se­ä­ni: opet­ta­ja­na minä en saa en­kä voi aja­tel­la näin. Pe­ruu­tan mie­les­sä­ni, alan kat­soa nuo­ria uu­del­leen hi­taas­ti kas­vot ker­ral­laan. Jo­kai­sen koh­dal­la ajat­te­len: sinä olet iha­na, sinä olet iha­na, sinä olet iha­na. Mi­nua al­kaa it­ket­tää, sii­nä kes­kel­lä hä­lyis­tä kou­lun käy­tä­vää.

Yh­täk­kiä näen hei­dät ai­van uu­des­sa va­los­sa, ker­ran syn­ty­nei­nä pie­ni­nä tyt­töi­nä ja poi­ki­na, ta­val­li­si­na lap­si­na, jot­ka nyt kuo­hu­en­kin käy­vät tätä nuo­ruu­den vai­het­taan läpi. Tämä ko­ke­mus on yk­si vai­kut­ta­vim­mis­ta op­pi­tun­neis­ta, joi­ta olen elä­mäs­sä­ni saa­nut käy­dä. Ul­ko­nä­kö ei ker­ro ih­mi­sen si­sin­tä, joka on lo­pul­ta kai­kil­la mel­ko sa­man­lai­nen. Kai­kis­ta kar­hein ole­mus voi tar­vi­ta eni­ten si­li­tys­tä.

Mat­kus­tan pie­nen lap­sen ja rat­tai­den kans­sa lin­ja-au­tol­la. Py­säk­ki lä­hes­tyy ja tie­dän tar­vit­se­va­ni apua, jot­ta saan rat­taat ulos por­tai­ta pit­kin. Kat­se­len ym­pä­ril­le­ni ja yri­tän aa­vis­tel­la, kuka lä­hel­lä ole­vis­ta eh­kä aut­tai­si. Tuo ei ai­na­kaan, mie­tin syn­kän­nä­köi­sen nah­ka­tak­ki­mie­hen koh­dal­la. Lin­ja-au­to py­säh­tyy, ja alan lii­ku­tel­la rat­tai­ta ovea koh­ti. Nah­ka­tak­ki­mies tu­lee pyy­tä­mät­tä nos­ta­maan rat­tai­tam­me.

– Näis­tä au­tois­ta on to­del­la han­ka­la pääs­tä ulos, olen sen huo­man­nut omien las­ten kans­sa liik­ku­es­sa, mies sa­noo.

Olen omis­ta en­nak­ko­luu­lois­ta­ni edel­leen niin häm­men­ty­nyt, et­tä saan vai­voin än­ky­tet­tyä kii­tok­set. Toi­nen op­pi­tun­ti täs­mäl­leen sa­mas­ta ai­hees­ta: ul­ko­nä­kö ei ker­ro ih­mi­sen si­sin­tä.

Olen miet­ti­nyt näi­tä ky­sy­myk­siä usein ja joka päi­vä saan ope­tel­la sa­maa asi­aa. Op­pi ei mei­naa men­nä pe­ril­le, vaan mie­li on hel­pos­ti ra­ken­ta­mas­sa ai­tauk­sia ja lo­ke­roi­ta, joi­hin eri­lai­set ih­mi­set voi hel­pos­ti la­ji­tel­la. Tämä lie­nee ih­mi­sen pe­rus­toi­min­to­ja, jot­ta maa­il­ma oli­si hel­pom­pi jä­sen­tää ja kä­sit­tää, mut­ta vä­lil­lä la­jit­te­lus­ta on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

– Usein ko­ros­te­taan sitä, kuin­ka us­ko­vai­si­na ol­laan vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia. Sa­mal­la oli­si tär­keä ol­la luo­mat­ta raja-ai­to­ja sin­ne, mis­sä nii­tä ei ole. Ih­mi­si­nä olem­me Ju­ma­lan luo­mi­na yh­tä ar­vok­kai­ta ja kaik­ki tu­lee koh­da­ta kun­ni­oit­ta­en ja ar­vos­ta­en, tii­vis­ti eräs lä­hei­se­ni näi­tä miet­tei­tä.

Ul­koi­ses­ta ole­muk­ses­ta, pu­heen­par­res­ta, pu­keu­tu­mi­ses­ta tai aja­tus­ten pää­i­de­o­lo­gi­ois­ta huo­li­mat­ta mo­net ih­mi­se­nä ole­mi­sen sei­kat ovat meis­sä sa­mo­ja. Se, et­tä saa ruo­kaa, peh­me­än vuo­teen jos­sa nuk­kua, lä­hei­siä ym­pä­ril­le, jon­kun joka kuun­te­lee, jon­kun jol­le ju­tel­la – sa­mo­ja pe­ru­sa­si­oi­ta me kai­paam­me iäs­tä tai asuin­pai­kas­ta riip­pu­mat­ta. ”Em­pa­tia he­rää, kun löy­tyy se, mi­ten olem­me sa­man­lai­sia, ei sil­loin, kun kes­ki­tym­me sii­hen, mikä mei­tä erot­taa”, kir­joit­taa Kat­ri Saa­ri­ki­vi Ylen ko­lum­nis­saan.

Toi­si­naan koen sy­vää yh­teyt­tä ai­van vie­rai­den ih­mis­ten kans­sa. Ker­ran kir­kos­sa edes­sä­ni is­tui van­ha mies, jon­ka pään asen­to toi mie­lee­ni pa­pan, jon­ka tut­tua har­ti­an­seu­tua en voi enää näh­dä. Tun­sin ih­meel­li­sen läm­pi­män lii­ku­tuk­sen; oli­si teh­nyt mie­li ko­put­taa tuo­ta mies­tä ol­kaan sii­nä kirk­kaan sun­nun­tai­au­rin­gon lois­ta­es­sa kir­kon si­sään ja kuis­ka­ta: ”Sinä muis­tu­tat mei­dän pap­paa.” En teh­nyt niin, ajat­te­lin vain. Tuo van­ha mies sai is­tua vie­lä vai­mon­sa vie­res­sä sa­mal­la pen­kil­lä.

Ker­ran is­tuim­me mie­he­ni kans­sa ho­tel­lis­sa aa­mi­ai­sel­la. Kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni. Oli ur­hei­li­joi­ta (kuu­lin pe­li­muis­to­ja ja lä­hel­tä piti et­tä voi­tet­tiin -ti­lan­tei­den ker­taa­mis­ta), lap­si­per­hei­tä, nuo­ria, fark­kuih­mi­siä, rou­via peh­me­äs­tä vil­las­ta teh­dyis­sä vii­tois­saan, kam­mat­tu­ja hiuk­sia ja hiuk­sia, jot­ka oli­vat jää­neet unen jäl­jil­tä ta­ka­rai­vol­le lyt­tyyn. Hen­ki­lö­kun­taih­mi­nen, jon­ka teh­tä­vä­nä oli huo­leh­tia, et­tä kym­me­net ih­mi­set sai­vat pöy­tään­sä oman aa­mu­kah­vi­kan­nun, ei eh­ti­nyt käy­dä mei­dän luo­na, kun haim­me jo kah­via. "Voi, tekö et­te eh­ti­neet saa­da kan­nua", hän pa­hoit­te­li ys­tä­väl­li­ses­ti, vaik­ka oli huo­leh­ti­nut jo mo­nis­ta muis­ta. Sa­noin mie­hel­le­ni, et­tä kat­so, mi­ten ih­mi­set ovat ta­val­li­sia ja ys­tä­väl­li­siä!

Kat­se­lin ih­mis­ten kas­vo­ja ja tun­sin taas sen: poh­jim­mil­taan meis­sä on pal­jon sa­maa, meis­sä ilon ja ikä­vän lap­sis­sa, jot­ka olem­me täs­sä puu­ro- ja he­del­mä­lau­tas­tem­me ää­rel­lä miet­ti­mäs­sä.

Teks­tis­sä käy­tet­ty läh­tee­nä Kat­ri Saa­ri­ki­ven ko­lum­nia Tasa-ar­vois­ta yh­teis­kun­taa ei voi ra­ken­taa vain eri­lai­suu­teen kes­kit­ty­mäl­lä (Yle.fi 26.10.2018)

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys