JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Eri­lai­sia va­lin­to­ja, ki­pei­tä tun­tei­ta

Karhumaa Mari
Aiemmat blogit
13.4.2017 15.30

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170413153000

Moni lä­hei­sis­tä­ni on vii­me ai­koi­na me­net­tä­nyt tai hy­län­nyt us­kon­sa. Se on ol­lut py­säyt­tä­vää. Ras­kaim­mil­ta ovat tun­tu­neet lä­heis­ten su­ku­lais­ten rat­kai­sut, sil­lä olen eh­kä sa­mal­la pe­län­nyt, mitä us­kon kiel­tä­mi­ses­tä voi seu­ra­ta.

Vaik­ka koen it­se ryö­mi­nee­ni us­ko­vais­ten jou­kos­sa kaik­kein vii­mei­sim­pä­nä ja vä­lil­lä hy­vin lä­hel­lä maa­il­maa, en sil­ti ole ke­nen­kään ys­tä­vä­ni tai lä­hei­se­ni koh­dal­la pys­ty­nyt täy­sin ym­mär­tä­mään us­kos­ta luo­pu­mis­ta. Vaik­ka toi­saal­ta ym­mär­rän, et­tä us­ko on lah­ja, jon­ka voi me­net­tää. Us­kon, et­tei sitä kos­kaan me­ne­tä het­kes­sä, vaan hil­jal­leen, kun elä­mä li­puu kau­em­mas Ju­ma­las­ta ja evan­ke­liu­mis­ta. Kun syn­tiä tu­lee, mut­tei sitä enää jak­sa pan­na pois. Kun sitä vas­taan ei jak­sa tais­tel­la, vaan sen al­kaa näh­dä lu­val­li­se­na. Mi­ten hir­vit­tä­vän lä­hel­lä tämä kaik­ki on omas­sa­kin elä­mäs­sä. Sa­mal­la sil­ti tun­nen sy­dä­mes­sä­ni, et­tä ha­lu­an us­koa. Ha­lu­an luot­taa Ju­ma­lan lu­pauk­siin.

Olen miet­ti­nyt tun­tei­ta, joi­ta lä­hei­sen us­kon kiel­tä­mi­nen on he­rät­tä­nyt. En­sim­mäi­nen tun­tee­ni on ol­lut suru, kun us­kon tuo­ma tur­va, seu­rat, us­ko­vais­ten yh­teys ja us­koa suo­je­le­vat elä­män­va­lin­nat ei­vät enää tun­nu lä­hei­ses­tä tär­keil­tä. Mut­ta sit­ten on seu­ran­nut myös voi­ma­kas pet­ty­mys. Ja olen­kin miet­ti­nyt, mis­tä näis­sä tun­teis­sa oi­kein on kyse. Tie­tys­ti on in­hi­mil­lis­tä, et­tä ai­na jou­kos­ta pois­tu­mi­seen liit­tyy pal­jon eri­lai­sia tun­tei­ta, pet­ty­mys­tä ja har­mis­tus­ta. Mik­si läh­det? Mik­sei si­nul­le kel­paa enää tämä? Mitä pa­rem­paa olet läh­dös­sä et­si­mään? Mik­si hyl­käät sen, mikä mi­nul­le on niin tär­ke­ää ja ra­kas­ta? Kui­ten­kin näi­den tun­tei­den kes­kel­lä täy­tyy muis­taa ja muis­tut­taa it­sel­le, et­tä jo­kai­sel­la on va­paus teh­dä omat va­lin­nat elä­mäs­sään.

Kes­kus­te­luis­sa, joi­ta olen us­kon­sa me­net­tä­nei­den ys­tä­vie­ni kans­sa käy­nyt, on vä­lil­lä ol­lut ki­pe­ri­ä­kin ti­lan­tei­ta. Toi­si­naan mi­nua on lou­kan­nut ys­tä­vä­ni kat­ke­ruus, toi­si­naan hän­tä mi­nun eh­dot­to­muu­te­ni jois­sa­kin asi­ois­sa. Olen on­nel­li­nen, et­tä kai­kes­ta on kui­ten­kin lo­pul­ta voi­tu pu­hua ja mo­lem­mil­ta on löy­ty­nyt ha­lua kun­ni­oit­taa toi­sen nä­ke­myk­siä ja va­lin­to­ja. Olen huo­man­nut, et­tä kun lä­hei­nen on luo­pu­nut us­kos­ta, puo­lin ja toi­sin jou­du­taan en­sin ha­ke­maan ym­mär­rys­tä muut­tu­nee­seen ti­lan­tee­seen. On tar­vit­tu pal­jon hie­no­tun­tei­suut­ta ja kun­ni­oi­tus­ta. Hen­gel­lis­ten asi­oi­den li­säk­si käy­dään läpi mo­lem­pien ko­ke­muk­sia. Kum­mal­la­kin on voi­nut he­rä­tä pel­ko­ja, joi­ta uu­si ti­lan­ne syn­nyt­tää. Vie­lä­kö kel­paan? Vie­lä­kö mi­nua ra­kas­te­taan? On­ko meil­lä muu­ta­kin yh­teis­tä kuin us­ko ja sen tuo­mat nä­ke­myk­set?

Jo­kai­nen ih­mi­nen tar­vit­see mää­rät­tö­mäs­ti rak­kaut­ta, omis­ti­pa sy­dä­mel­lään us­kon lah­jaa tai oli­pa sit­ten luo­pu­nut sii­tä. Ru­koi­len, et­tä osai­sin it­se ai­na ra­kas­taa oi­ke­al­la ta­val­la, ar­mol­la ja to­tuu­del­la. Sil­loin­kin, kun lä­hei­sen rat­kai­sut tun­tu­vat mi­nus­ta sekä pe­lot­ta­vil­ta et­tä su­rul­li­sil­ta. Kui­ten­kaan us­kos­ta luo­pu­mi­nen ei kos­kaan ole tois­ten kiu­saa­mis­ta tai rak­kau­des­ta luo­pu­mis­ta.

Olen kuul­lut, et­tä jot­kut us­kon­sa me­net­tä­neet ovat ko­ke­neet us­ko­vais­ten lä­heis­ten osal­ta kyl­myyt­tä ja jopa vi­haa. Kun kuu­lin täl­lai­ses­ta, oli­sin en­sin ha­lun­nut kiis­tää, et­tei sel­lais­ta voi ol­la ole­mas­sa. Et­tei­vät us­ko­vai­set sil­lä ta­val­la. Mut­ta en kiis­tä­nyt. Yri­tin ol­la sii­nä it­sel­le­ni mah­dol­li­sim­man re­hel­li­nen. Eh­kä vi­has­tu­mis­ta voi­vat he­rät­tää pe­lot ja omat kamp­pai­lut. Niin in­hi­mil­li­siä me kaik­ki olem­me. Ja voi­ko us­kos­ta luo­pu­neen ys­tä­vän va­paal­ta vai­kut­ta­va elä­mä he­rät­tää het­kit­täin jopa ka­teut­ta? Mi­nus­ta täl­lai­set tun­teet ovat nor­maa­le­ja, ja ne ker­to­vat sii­tä, mi­ten pie­niä ja heik­ko­ja me ih­mi­set olem­me. Kun omat tun­teen­sa tun­nis­taa, on pal­jon hel­pom­paa myös lä­hes­tyä us­kos­ta luo­pu­nut­ta ys­tä­vää, ja näh­dä, mik­si it­se ha­lu­aa kiu­sauk­sis­ta huo­li­mat­ta py­syä us­ko­mas­sa.

Moni us­kon­sa me­net­tä­nyt lä­hei­se­ni on sa­no­nut, et­tä hän us­koo edel­leen ja et­tä mi­kään ei hä­nen elä­mäs­sään muu­tu. Mut­ta joka ker­ta olen kui­ten­kin näh­nyt, et­tä asi­at muut­tu­vat. Elä­mä muut­tuu. Mi­ten se voi­si ol­la muut­tu­mat­ta, jos kui­ten­kin us­kon­kä­si­tyk­set muut­tu­vat? Ne kä­si­tyk­set, ar­vot, jot­ka ovat ol­leet en­nen elä­män pe­rus­tus. Ajat­te­len, et­tä kun pe­rus­tus muut­tuu, kaik­ki sen pääl­le ra­ken­net­tu muut­tuu – vaik­ka ar­ki ul­koi­ses­ti voi näyt­tää hy­vin sa­mal­ta kuin en­nen­kin.

Tai­vas­toi­vo an­taa omal­le elä­mäl­le­ni pää­mää­rän. Sen va­ras­sa elän ja kul­jen. Ja kun rak­kaal­le ih­mi­sel­le tämä toi­vo me­net­tää mer­ki­tyk­sen­sä, ei voi ol­la ole­mat­ta su­rul­li­nen. Sil­lä su­rul­la ei ha­lua lou­ka­ta ei­kä sa­tut­taa lä­heis­tään, mut­ta ajat­te­len, et­tä sil­le­kin saa ol­la ti­laa. Sitä ei tar­vit­se pei­tel­lä mut­tei myös­kään ko­ros­taa. Olen ko­ke­nut, et­tä jos­kus ki­pe­ät tun­teet ovat etään­nyt­tä­neet vä­le­jä, mut­ta on­nek­si myö­hem­min on voi­tu pa­la­ta yh­tä lä­hei­sik­si tai jopa vie­lä lä­hei­sim­mik­si. Rak­kaus ja ys­tä­vyys ei­vät ka­toa eri­lais­ten elä­män­kat­so­mus­ten vuok­si.

Kun lä­hei­nen on luo­pu­nut us­kos­ta, on tun­tu­nut tär­ke­äl­tä py­säh­tyä us­kon­ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Mo­nen­lais­ten aja­tus­ten ja epäi­lys­ten kes­kel­lä oma us­ko on al­ka­nut tun­tua en­tis­tä tär­ke­äm­mäl­tä. On ha­vah­tu­nut sii­hen, et­tä us­ko on lah­ja, jol­la ei voi leik­kiä. Et­tä sen voi me­net­tää, jos vä­syy tais­te­le­maan kiu­sauk­sia vas­taan. Ja mi­ten hir­ve­än lä­hel­lä ne ovat­kaan! Niin lä­hel­lä, et­tä yk­sin ei jak­sai­si kul­kea. On­nek­si rin­nal­la on us­ko­nys­tä­viä. He ei­vät ole ih­mi­si­nä sen pa­rem­pia tai rak­kaam­pia kuin us­kos­ta luo­pu­neet lä­hei­set, mut­ta heil­lä on kä­sis­sään se läh­de, jol­la voin pes­tä omat jal­ka­ni, et­tä jak­sai­sin tai­vaa­seen as­ti.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
1.6.2020

Pie­ta­ri sa­noi: "Kään­ty­kää ja ot­ta­kaa it­se ku­kin kas­te Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ni­meen, jot­ta syn­tin­ne an­net­tai­siin an­teek­si. Sil­loin te saat­te lah­jak­si Py­hän Hen­gen." Ap. t. 2:38

Viikon kysymys