Sän­ki­pel­lot lois­ta­vat pal­jai­na. Au­rin­gon valo hei­jas­tuu nii­hin ja niis­tä. Sato on kor­jat­tu. Syk­syn kuu­laus pu­hut­te­lee. Kir­pe­ät puo­lu­kat mais­tu­vat suus­sa voi­mak­kail­ta. Il­loin ja aa­muin täy­tyy va­roa, et­tei jää kyl­män van­gik­si, ja­lat ja kau­la ai­na­kin ovat vaa­ras­sa.

Peit­te­lem­me lap­set, et­tei ys­kä ry­ti­se. Siu­naam­me­kin hei­tä, mut­ta mikä vä­hin­tään yh­tä tär­ke­ää: lap­set­kin jak­sa­vat siu­na­ta mei­tä. On tur­val­lis­ta nu­kah­taa. Ai­na­kin on toi­vo sii­tä, et­tä mei­dän li­säk­si on hän, joka jak­saa ai­na siu­na­ta.

Usein elä­mä on luo­pu­mis­ta. Kun jos­ta­kin pääs­tää ir­ti, mitä jää jäl­jel­le? Pal­jon­kin, sa­noi­sin. Usein vas­ta luo­pu­es­saan saa ja an­ta­es­saan huo­maa vie­lä jäl­jel­le jää­nei­den asi­oi­den ar­von. Tai vas­ta si­tä­kin myö­hem­min.

Jos­kus tun­tuu sil­tä, et­tä on an­ta­nut lii­kaa elä­mäs­tään ja it­ses­tään. Eh­kä juu­ri sil­loin huo­maa­kin, kuin­ka nä­ky­mät­tö­mät kä­si­var­ret ovat sit­ten­kin ne, jot­ka kan­toi­vat. Ne ovat an­ta­neet pal­jon enem­män mitä kos­kaan us­kal­sin toi­voa. Kun vain ta­ju­ai­sin sen.

Pak­ka­nen pu­ree pian kel­ta­rus­ke­an sän­ki­pel­lon val­koi­sem­mak­si, peh­me­äm­mäk­si, se rai­vaa tie­tä en­si­lu­mel­le. Niin on yk­si ke­sä­ai­ka taas pa­ke­tis­sa – olem­me lä­hem­pä­nä ikui­suut­ta. Pian on py­häin­päi­vä.