JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Hau­taus­maa

H. Arttu
Aiemmat blogit
26.5.2016 7.09

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160526070900

– Is­kä, kat­so mi­ten val­ta­vas­ti kuol­lei­ta ih­mi­siä!

He ei­vät ole ai­kai­sem­min juu­ri käy­neet tääl­lä. Kaik­ki nämä hiek­ka­käy­tä­vät ovat heil­le tun­te­mat­to­mia. Syp­res­si­ai­dat suo­ris­sa ri­veis­sään, suu­ret hil­jai­set kuu­set ja hoh­ta­van val­koi­set riip­pa­koi­vut – ja kaik­ki­al­la on us­ko­mat­to­man siis­tiä. Luon­to on puh­ke­a­mas­sa kuk­kaan. Ym­pä­ril­läm­me lei­juu ke­vät kai­kes­sa run­sau­des­saan. Sil­mut ovat pak­su­ja ja vah­vo­ja, ok­sat ka­ruu­des­saan hät­käh­dyt­tä­vän kau­nii­ta. Luon­non elä­män­ja­no on kä­sin­kos­ke­tel­ta­vaa. Vain muu­ta­ma yö, ja kaik­ki nuo nu­puis­saan odot­ta­vat leh­det puh­ke­a­vat esiin rä­väyt­tä­en mai­se­man vih­rey­des­tä ras­kaak­si.

Tou­ko­kuun toi­nen sun­nun­tai liit­tää su­ku­pol­vien ket­ju­ja yh­teen. Me, äi­dit­tö­mät, täy­täm­me hau­taus­maan ti­lau­sa­jo­bus­sit ja park­ki­pai­kat. Os­tam­me tai­mi­myy­mä­läs­tä or­vok­ke­ja, ruuk­ku­ruu­su­ja ja ke­vään va­los­sa epä­toi­voi­sil­ta näyt­tä­viä kynt­ti­löi­tä. Ny­pim­me rik­ka­ruo­ho­ja ja käym­me kaik­kea läpi uu­del­leen ja uu­del­leen. On­ko sii­tä jo niin kau­an? Mi­hin hä­vi­si­vät vuo­det vä­lil­läm­me? Siis et­tä äs­ken­hän, äs­ken­hän pai­noin si­ni­siä ja val­koi­sia pai­nal­luk­sia sor­mi­vä­reil­lä kort­ti­poh­jaan. Val­ko­vuok­ko­ja, äi­ti tun­nis­ti aut­ta­vai­se­na.

– Oi kat­so, tuos­sa hau­das­sa on ik­ku­na – voi­ko se kuol­lut kur­kis­taa siel­tä?

Heis­tä hau­taus­maas­sa on jo­tain kieh­to­van jän­nit­tä­vää. It­se en niis­tä lap­se­na osan­nut vie­hät­tyä. Kuo­le­man kos­ket­ta­vuus ei saa­vut­ta­nut ei­kä raa­pais­sut, sil­lä kaik­ki hau­da­tut oli­vat kuol­leet kau­an en­nen syn­ty­mää­ni. Oli au­to­mat­ko­ja ja sit­ten py­säh­dys. Kä­ve­ly hiek­ka­ku­jaa pit­kin jon­ne­kin pää­mää­rät­tö­mään suun­taan. Sit­ten löy­tyi muis­to­ki­vi, ja ryh­mi­tyim­me sen taak­se sei­so­maan. Otet­tiin va­lo­ku­va. Kat­sel­tiin koi­vua, joka kas­voi hau­dan vie­res­sä, ja joku muis­ti, mi­ten pal­jon pie­nem­pi se oli edel­li­sel­lä ker­ral­la. Saa­ti sil­loin, kun hau­ta oli au­ki, ja mui­nai­sen esi­van­hem­man ark­ku las­ket­tiin maan po­veen.

– Oi, joku on tuo­nut tän­ne le­lu­ja, voi­ko nii­tä ot­taa mu­kaan?

Usein päi­vi­tel­lään, mi­ten ih­mi­set ovat etään­ty­neet kuo­le­mas­ta. En­nen kuol­tiin ko­tei­hin, nyt lai­tok­siin. En­nen vai­na­jat pes­tiin ko­ti­sau­nas­sa, nyt pe­se­mi­ses­tä huo­leh­ti­vat am­mat­ti­lai­set. äi­ti muis­te­li usein tut­tua van­hus­ta, joka ko­to­na kuol­tu­aan oli pes­ty ja lai­tet­tu ark­kuun. Avoin ark­ku oli ko­ti­puu­tar­has­sa päi­vän ajan omais­ten hy­väs­te­lyi­tä var­ten. Oli kau­nis­ta ja rau­hal­lis­ta ja ke­säi­nen tuu­li hul­mut­te­li vai­na­jan tuk­kaa. Kuo­le­mas­sa ja kuol­lees­sa ei ol­lut mi­tään pe­lät­tä­vää, niin luon­nol­li­sek­si kaik­ki oli teh­ty.

Me sii­vo­am­me hau­dan. Ny­pim­me rik­ka­ruo­ho­ja, siir­te­lem­me hau­ta­ki­ven eteen tuo­tu­ja ki­viä. äi­din toi­vo­muk­ses­ta hau­ta­ki­vek­si va­lit­tiin laa­kea kivi ke­sä­mö­kin ran­nas­ta. Jos kivi osai­si ker­toa, sai­sim­me kuul­la var­mas­ti mie­len­kiin­toi­sen ta­ri­nan. Mi­ten ja mis­tä lie jää­kau­si kul­jet­ta­nut ki­veä ran­ta­ki­vek­si ke­vyi­den aal­to­jen hy­väi­lyyn? Lap­se­na sei­soim­me ki­vel­lä, vesi oli kyl­mää ja ihon piti tot­tua sii­hen vä­hi­tel­len. Kivi ki­vel­tä siir­ryim­me sy­vem­mäl­le ja kas­tau­duim­me li­sää. Nyt kivi seis­tä köl­löt­ti elä­ke­päi­vi­ään tääl­lä Van­taal­la. Jää­kau­den si­jaan kul­je­tuk­ses­ta oli huo­leh­ti­nut vel­je­ni Vol­vo.

Kat­se­len hei­dän leik­ki­ään hau­taus­maan hiek­ka­käy­tä­väl­lä. Mi­nun pie­net poi­ka­ni! Lap­suu­te­ni hau­taus­maa­käyn­neil­lä piti liik­kua ar­vok­kaas­ti ja hil­jaa. Juok­se­mi­nen oli kiel­let­tyä. Mik­si ih­mees­sä? Oli­ko se osa kuo­le­mas­ta vie­raan­tu­mis­ta? Etäi­syys, jäyk­kyys, hil­jai­suus. Vai osa suo­ma­lais­ta men­ta­li­teet­tia? Ha­lu­taan­ko eh­kä, et­tä ih­mi­siä muis­tel­laan pai­kal­leen jäy­kis­ty­nei­nä? Suu­ren su­run ko­ke­nee­na tie­dän, et­tä suru on kaik­ki­al­la ja kai­kes­sa. Ja su­run het­kel­lä eh­kä voi­mak­kaim­min vai­ke­ne­mi­ses­sa. Pu­hu­kaa jo­tain, jos­tain, näyt­tä­kää, et­tä elä­mä jat­kuu! It­se toi­voi­sin, et­tä mi­nut muis­tet­tai­siin ai­na­kin liik­keen kaut­ta, täyn­nä elä­män­rie­mua ja nau­rua ja ai­na val­mii­na uu­teen. Hil­jaa olen eh­kä vain nuk­ku­es­sa­ni.

Kat­se­lem­me hau­taa. Il­mas­sa lei­juu lii­an pal­jon ky­sy­myk­siä ky­syt­tä­väk­si ja vas­tat­ta­vak­si, osa esi­te­tään vas­ta päi­vien ja viik­ko­jen ku­lut­tua. Mitä hau­das­sa on? Ruu­mis. Elää­kö se? Ei, sie­lu on pois­tu­nut sii­tä. On­ko se sie­lu nyt sit­ten siel­lä tai­vaas­sa? Us­kon niin. Mik­si me us­ko­taan ei­kä tie­de­tä? No, siis us­kon ja tie­dän niin. Ker­taan it­se­kin Raa­ma­tun avul­la. Jee­suk­sen sa­nat ”Joka us­koo, sil­lä on ian­kaik­ki­nen elä­mä” (Joh. 6:47) tun­tu­vat kaik­kein so­pi­vim­mil­ta.

Me kä­ve­lem­me park­ki­pai­kal­le kaa­ri­sil­lan kaut­ta. Hau­ta­ki­ven ja reu­nus­ki­vien vä­liin ovat muu­ra­hai­set teh­neet pe­sän­sä. Elä­mä jat­kuu.

ArttuH.
7.6.2020

Jee­sus sa­noo: "Niin kuin Isä on ra­kas­ta­nut mi­nua, niin olen minä ra­kas­ta­nut tei­tä. Py­sy­kää mi­nun rak­kau­des­sa­ni." Joh. 15:9

Viikon kysymys