Asum­me seit­se­mät­tä vuot­ta Fu­en­gi­ro­las­sa, Es­pan­jas­sa. ”Te viih­dyt­te tääl­lä? Olet­te päät­tä­neet jää­dä Es­pan­jaan?” Näin ys­tä­vät ja tut­ta­vat luon­nol­li­ses­ti ky­sy­vät.

On vai­kea vas­ta­ta, sil­lä ko­em­me, et­tä em­me ole jää­mis­tä vain it­sek­sem­me päät­tä­neet. Her­kin ja ky­sy­vin mie­lin olem­me ky­sy­neet ja pyy­tä­neet Ju­ma­lal­ta, et­tä Hän osoit­tai­si teh­tä­väm­me ja paik­kam­me. Tu­lim­me vuo­dek­si käy­mään, ja tuo "käy­mi­nen" on jat­ku­nut vuo­si vuo­den jäl­keen. Se on tun­tu­nut Ju­ma­lan siu­nauk­sel­ta ja joh­da­tuk­sel­ta.

Kun on läh­te­nyt ko­ti­maas­ta, suh­tau­tu­mi­nen mo­neen ar­jen asi­aan ja elä­mä­nar­voon on muut­tu­nut. Koen, et­tä us­kos­ta on tul­lut hen­ki­lö­koh­tai­sem­pi. On ol­lut ai­kaa ja tar­vet­ta py­säh­tyä us­kon­ky­sy­mys­ten ää­rel­le yk­sin ja yh­des­sä mui­den kans­sa. Suo­mes­sa elä­es­sä to­tu­tut ta­vat oh­ja­si­vat elä­mää. Uu­teen ym­pä­ris­töön muu­tet­tu­am­me on ol­lut tär­keä miet­tiä elä­mää kos­ke­via va­lin­to­ja, esi­mer­kik­si py­hä­päi­vien viet­toa. Yh­te­nä vuo­te­na jää­mi­sen ja läh­te­mi­sen pää­tös­tä poh­ties­sam­me huo­ka­sim­me Isän puo­leen: ”Joh­da mat­kaam­me niin, et­tä elä­vä us­ko säi­lyi­si sy­dä­mes­säm­me.”

Elä­män ar­jes­sam­me ko­ti­maan ikä­vä on vii­kot­tai­nen esil­lä ole­va asia. Ikä­vä on tär­keä tun­ne, sil­lä se tuo rak­kaat asi­at lä­hel­le. Ny­kyi­sel­lä ko­ti­paik­ka­kun­nal­la iloa ja haas­tet­ta tuo­vat ih­mis­ten läh­te­mi­set ja tu­le­mi­set; ne nos­tat­ta­vat tu­tun ja tur­val­li­sen ko­tiym­pä­ris­tön ikä­vän.

Lap­set kai­paa­vat liik­ku­mi­sen va­paut­ta ja met­sää. Nuo­ret kai­paa­vat ys­tä­viä, oman ko­din ti­laa, ul­ko­jäi­tä ja ir­to­kark­kia. Ai­kui­si­na kai­paam­me py­sy­vyyt­tä, ko­ti­sii­o­nia, oman ko­din tur­vaa ja rau­haa, Suo­men luon­toa, vuo­de­nai­ko­ja ja tär­kei­tä ih­mis­suh­tei­ta. Täs­tä ikä­väs­tä kes­kus­te­lem­me per­hees­säm­me lä­hes päi­vit­täin.

On kui­ten­kin tur­val­lis­ta kat­soa tu­le­viin päi­viin ja luot­taa: ih­mi­nen päät­tää ja Ju­ma­la sää­tää. Ta­pah­tu­koon Isä si­nun tah­to­si.