JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kas­vu­ki­pu­ja

H. Arttu
Aiemmat blogit
22.1.2016 6.57

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160122065700

Uu­den vuo­den al­ku tuo mu­ka­naan hyy­tä­vät pak­ka­set ja pos­ti­laa­ti­kon poh­jal­ta löy­ty­neen kir­jeen. Kir­jees­sä on ope­tus­vi­ras­ton lei­ma ja se työn­ne­tään au­to­maat­ti­ses­ti mi­nun pi­noo­ni. Pää­tel­mä on vää­rä: kir­jeen si­säl­tö kos­kee esi­kois­tam­me. Luen kir­jet­tä my­kis­ty­nee­nä: ter­ve­tu­loa esi­o­pe­tuk­seen!

Kyl­lä­hän tä­hän on va­rau­dut­tu. Kun esi­koi­nen tyt­tä­rem­me syn­ty­män jäl­keen jäi äi­tin­sä kans­sa ko­tiin, hän il­moit­ti, et­tä me­nee seu­raa­vak­si sit­ten esi­kou­luun.

– Mä olen jo käy­nyt tar­han!

Kol­mi­vuo­ti­aan pää­tel­mäk­si ai­ka kaik­ki­voi­pa, mut­ta vas­ta­si häm­mäs­tyt­tä­väs­ti to­tuut­ta. Tar­haan ei tar­vin­nut enää men­nä, sil­lä vau­vo­ja tuli vie­lä li­sää.

Omien las­ten vai­vih­kai­nen kas­va­mi­nen on yh­tä ai­kaa toi­vot­tua ja odo­tet­tua ja sa­mal­la val­ta­van hai­ke­aa. Ruuh­ka­vuo­sis­sa pai­na­es­sa py­säh­ty­mi­sen paik­ko­ja on va­li­tet­ta­van har­voin. Is­tun esi­o­pe­tus­pää­tös kä­des­sä­ni etei­sen lat­ti­al­la, tui­jo­tan haa­la­ri­ri­vis­töä. Siis ei ole tot­ta, äs­ken ve­din hä­nel­le tuo­ta sa­teen­kaa­ren­vä­ris­tä haa­la­ria pääl­le, is­tu­tin pulk­kaan ja juok­sin lumi pöl­ly­ten koh­ti päi­vä­ko­tia. Jos­sain vai­hees­sa pulk­ka tun­tui omi­tui­sen tyh­jäl­tä: lap­si oli pu­don­nut jo edel­li­ses­sä kort­te­lis­sa. Is­tui han­gel­la ja nau­roi osin ham­paat­to­mal­la suul­laan. It­se en jär­ky­tyk­sel­tä­ni ky­en­nyt aluk­si nau­ra­maan, mut­ta hel­po­tus ja huo­li pur­kau­tui­vat ha­lauk­sen mu­ka­na.

Sa­teen­kaa­ren­vä­rit vaih­tui­vat kel­tai­seen, kun lai­hat nil­kat al­koi­vat nä­kyä lii­kaa haa­la­rin lah­kees­ta. Kel­ta­haa­la­ri­nen kat­se­li bus­sis­sa, kun vaih­doin ne­nää­ni sen sa­teen­kaa­ren­vä­ri­sen uu­den omis­ta­jan kans­sa.

– Is­kä, älä viit­si, ih­mi­set kat­so­vat!

Pai­noin kat­see­ni bus­sin lat­ti­aan. Kun van­hem­pa­ni saa­pui­vat myö­häs­sä kon­fir­maa­ti­o­kirk­koo­ni ja et­si­vät ai­ka näyt­tä­väs­ti va­pai­ta paik­ko­ja, pää­tin, et­ten iki­nä ai­heut­tai­si hä­pe­ää lap­sel­le­ni. Täs­sä minä is­tuin ne­li­vuo­ti­aan kans­sa ja tu­lin jo tuo­mi­tuk­si. Mut­ta eh­kä hän vie­lä jos­kus ym­mär­tää.

Kel­tai­nen haa­la­ri vaih­tui vih­re­ään. Vih­re­ä­haa­la­ri­nen is­tuu sau­nas­sa vie­res­sä­ni lai­hat har­ti­at ly­sys­sä.

– Ote­taan­ko me is­kä vie­lä yk­si löy­ly?

Suu al­kaa ol­la uu­del­leen ham­paa­ton. Huo­maan pöy­däl­lä ve­ri­sen ta­lous­pa­pe­rin­pa­lan ja nak­kaan sen enem­piä ajat­te­le­mat­ta ros­kik­seen.

– Is­kä, olet­ko näh­nyt mun ham­mas­ta, ai­on lait­taa sen tyy­nyn al­le ja ham­mas­kei­ju tuo sin­ne kak­si eu­roa sit­ten!

Rii­pai­se­vas­sa syyl­li­syy­den­tun­nos­sa kai­ve­len epä­toi­voi­ses­ti ros­kis­ta, mut­ta ta­lous­pa­pe­ri ham­pai­neen on upon­nut sen sy­vyyk­siin.

– Ei se hait­taa, kyl­lä se ham­mas­kei­ju var­mas­ti tie­tää et­tä mul­ta on ir­ron­nut se ham­mas.

Ja kei­ju­han tie­tää, tot­ta kai. Mut­ta il­lal­la kei­ju on niin vä­sy­nyt, et­tä unoh­taa koko asi­an. Elä­mäs­sä tai­taa kei­juil­la­kin ol­la jos­kus lii­kaa huo­lia sii­pien­sä pai­no­na. Aa­mul­la tyy­ny­na­lus on tyh­jä. Vih­re­ä­haa­la­ri­nen sei­soo sän­kyn­sä vie­res­sä ty­per­ty­nee­nä. On­nek­si kei­ju sen­tään äly­si jät­tää jo­tain isän tas­kuun, on­han se var­mem­pi paik­ka kuin tyy­ny­na­lus. Yk­si as­kel pääs­tään taas eteen­päin.

Is­tun etei­sen lat­ti­al­la. Haa­la­rei­ta ei ole enää tu­los­sa li­sää. Vai­mon mie­les­tä esi­kou­lu­lai­nen on ai­van lii­an van­ha käyt­tä­mään haa­la­rei­ta, ul­ko­hou­sut ja tak­ki ovat toi­mi­va yh­dis­tel­mä. Mut­ta, aloi­tan epä­toi­voi­se­na, minä olin yli­o­pis­tos­sa kun sain vii­mei­sen haa­la­ri­ni. Mikä eri­koi­sin­ta, sii­hen om­mel­tiin paik­ko­ja en­nen kuin rei­kiä oli edes tul­lut. Mut­ta asi­as­ta ei edes kes­kus­tel­la, vih­reä jää vii­mei­sek­si. En­si vuon­na sil­le on jo uu­si käyt­tä­jä. Ny­ky­ään teh­dään myös jo­tain hy­vää ja kes­tä­vää, tämä haa­la­ri­merk­ki on hy­väk­si to­det­tu ja pe­rin­tö­jär­jes­tys mää­ri­tel­ty.

Kat­se­len esi­o­pe­tus­pää­tös­tä. Näi­tä siir­ty­miä on tu­los­sa li­sää ja li­sää, se on elä­män­kul­kua se. Ni­pis­tän it­se­ä­ni: jos mie­tin elä­mää tämä pa­pe­ri kä­des­sä, mi­ten­kö­hän suh­tau­dun, kun luu­kus­ta ko­lah­taa pal­ve­luk­see­nas­tu­mis­mää­räys. Pis­tän kir­jeen kuo­reen.

Erää­nä il­ta­na tu­lem­me myö­hään ky­läs­tä. Las­ten nuk­ku­maan­me­no­ai­ka on men­nyt me­no­jaan. Näis­sä ti­lan­teis­sa tun­nen it­se­ni su­per­te­hok­kaak­si. Työs­sä­ni or­ga­ni­soin­ti­tai­to on ke­hit­ty­nyt sii­hen pis­tee­seen, et­tä nel­jän na­pe­ron vaat­tei­den­vaih­to, ham­pai­den­pe­su ja sän­kyyn lait­to su­juu kä­den kään­tees­sä. Kii­rees­sä saat­taa sit­ten ai­kui­nen lait­taa asi­oi­ta vää­rään ar­vo­jär­jes­tyk­seen. Vih­re­ä­haa­la­ri­nen nyyh­käi­see huo­nees­saan. Voi ei, kas­vu­ki­pu­ja meil­lä kai­kil­la, ajat­te­len ovea ava­tes­sa­ni.

– Is­kä, niin sitä minä vaan, et­tä sinä unoh­dit il­ta­ru­kouk­sen.

ArttuH.
29.5.2020

Her­ra on mi­nun va­lo­ni ja apu­ni, ketä minä pel­käi­sin? Her­ra on mi­nun elä­mä­ni tur­va, ketä siis säik­kyi­sin? Ps. 27:1

Viikon kysymys