Is­tun seu­ra­pen­kis­sä ja kuun­te­len pu­het­ta. Huo­maan, et­tä tum­ma­hiuk­si­nen pie­ni poi­ka tas­sut­te­lee tut­ti suus­sa pu­hu­jan pöy­tää koh­ti. Het­ken ku­lut­tua pe­rään juok­see iso­sis­ko, ei ko­vin iso hän­kään. Hän ta­lut­taa pie­nen eleet­tö­mäs­ti ta­kai­sin seu­ra­penk­kiin. Kii­tos iso­sis­ko!

Täl­lai­nen ta­pah­tu­ma on tut­tu lap­si­per­hees­sä. Per­heen isom­mat lap­set pe­las­ta­vat van­hem­pan­sa mo­nes­ta pin­tees­tä. Se ta­pah­tuu usein ai­van huo­maa­mat­ta. Nä­kee, et­tä iso­sis­ko tai -veli ra­kas­taa pie­nem­pää si­sa­rus­taan sy­dä­men­sä poh­jas­ta. Rak­kaus al­kaa jo sii­tä, kun pik­ku­vau­va tuo­daan ko­tiin. Vau­va saa hel­lit­te­lyä, pai­jaa­mis­ta, jut­te­lua. Kii­tos rak­kau­des­tan­ne pie­nem­piä sis­ko­ja ja vel­jiä koh­taan, Isot Vel­jet ja Isot Sis­kot.

Si­sa­ruk­sis­ta on seu­raa toi­sil­leen. On rat­sas­tus­ka­ve­rei­ta ja ur­hei­lu­ka­ve­rei­ta. He myös kou­li­vat toi­si­aan. Se on hyvä asia, jos muis­te­taan so­pia eri­mie­li­syy­det. Isom­mat myös hel­lit­te­le­vät pie­niä sis­ko­jaan ja vel­ji­ään. Muis­tan, kuin­ka eräs abi­poi­kam­me ker­ran ihas­te­li lu­ku­lo­mal­laan pik­ku­sis­ko­aan, et­tä on­ko meil­lä ol­lut kos­kaan täl­lais­ta!

Isot sis­kot -ja vel­jet kas­va­vat. He muut­ta­vat pois ko­to­aan joko opis­ke­le­maan tai työ­e­lä­mään. Lait­ta­vat nuo­rem­mil­le si­sa­ruk­sil­le kort­te­ja ja sa­mal­la toi­vo­tuk­sia: ”LUE AH­KE­RAS­TI KIR­JO­JA: TOI­VOT­TA­VAS­TI OSAAT LU­KEA Tä­MäN TEKS­TIN.” Ja on­nit­te­lu­ja: ”En­ke­li tie­tä­si oh­jat­koon, tai­vaan ko­tiin saat­ta­koon.” Iso­jen si­sa­rus­ten ko­ti­vie­rai­lu­ja odo­te­taan ja sa­mal­la myös hei­dän tuo­mi­aan herk­ku­ja. Nuo­rem­mat pää­se­vät myös vie­rai­le­maan si­sa­rus­ten­sa luo­na isom­mis­sa kau­pun­geis­sa.

Van­hem­mat lap­set saat­ta­vat tuo­da ko­tiin ys­tä­vi­ään, joil­la on hy­vin­kin eri­lai­nen ko­ti­taus­ta kuin mitä omas­sa per­hees­sä on. Ys­tä­vän ko­to­na voi ol­la pie­ni per­he, tai hän on ko­toi­sin ul­ko­mail­ta ja pu­huu vie­ras­ta kiel­tä. Las­ten ys­tä­vät ri­kas­tut­ta­vat ko­din elä­mää. Ai­kuis­tu­neet lap­set ovat myös re­hel­li­si­ne mie­li­pi­tei­neen ar­vok­kai­ta kes­kus­te­lu­kump­pa­nei­ta van­hem­mil­leen.

Ai­ka ku­luu, ja nuo­rim­mat­kin lap­set kas­va­vat ai­kui­sik­si. Per­heen las­ten ikä­e­ro häi­pyy jon­ne­kin. Isot sis­kot ja vel­jet voi­vat ol­la pik­ku­si­sa­rus­ten­sa kans­sa vaik­ka­pa par­hai­ta ys­tä­viä. Lap­set per­hei­neen voi­vat par­haim­mil­laan muo­dos­taa toi­sil­leen vah­van tu­ki­ver­kon, joka on suu­re­na apu­na hei­dän elä­män­sä mat­kal­la.

Oli­sin voi­nut täs­sä blo­gis­sa­ni kir­joit­taa myös ne­ga­tii­vi­sis­ta asi­ois­ta: si­sa­rus­ka­teu­des­ta, ra­han- ja huo­mi­on puut­tees­ta, lii­as­ta vas­tuus­ta. Niis­tä en kui­ten­kaan ha­lua tä­nään kir­joit­taa. Ha­lu­an nyt kiit­tää. Jos­kus ni­mit­täin vä­syt­tää se, et­tä niin usein kai­vel­laan asi­oi­den huo­noim­pia puo­lia. Eräs lap­sis­tam­me sa­noi ker­ran: ”äi­ti, meil­tä ei ole puut­tu­nut mi­tään!”