JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Kor­pi­tai­pa­leen pääs­sä oli koti

Virtanen Anna
Aiemmat blogit
29.8.2014 6.18

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420140829061800

Pik­ku­po­jil­la oli lii­an pit­kät on­get. Va­vat vaap­pui­vat hol­tit­to­mas­ti, ja vä­hän ajan pääs­tä sii­mat oli ai­van sot­kus­sa. Sil­lon Hei­mo-vaa­ri äräh­ti:

– Et­kö oo opet­ta­nu poi­ki­as on­ki­maan?

Me ol­tiin kaik­ki ihan hi­li­jaa. Hei­mo, Mat­ti, mie ja po­jat. Mä­kä­räi­set vain piu­va­si. Sit­ten Hei­mo-vaa­ri sano vai­sus­ti:

– En se mie­kään ole opet­ta­nu.

Niis­sä sa­nois­sa oli an­teek­si­pyyn­tö ja eh­kä su­rua. Elä­mä oli ol­lu ri­sa­nen. Oma poi­ka oli tuos­sa vie­rel­lä mut­ta lä­hes tun­te­ma­ton.

Pu­he­lin­soi­tos­ta se ala­ko, yh­tey­en­pi­to. Hei­mo soit­ti ja kysy, voi­tas­ko käyä ky­läs­sä. Muis­tan het­ken, kun sei­sot­tiin Ma­tin ja poi­kein kans ri­vi­ta­lon oven ta­ka­na. Vä­hän en­nen ku Mat­ti pai­no ovi­kel­loa, kah­tot­tiin toi­si­am­me ja pu­ris­tet­tiin kä­jes­tä. Ovi au­ke­ni ja pie­ni, par­tai­nen mies sa­noi:

– Ter­ve­tu­loa, tu­lu­kaa­han si­säl­le, niin ale­taan pa­ran­ta­maan maa­il­maa! Nau­rah­ti ys­tä­väl­li­ses­ti pääl­le.

Hei­mo meni suo­raan asi­aan:

– En olis sua tun­te­nu, jos oi­sit tul­lu ka­dul­la vas­taan.

– En mi­nä­kään si­nua, Mat­ti vas­tas.

Hei­mo ker­toi­li elä­mäs­tään ja to­te­si:

– Täl­la­nen re­su­vaa­ri se mie olen. Ha­lu­sin tu­tus­tua, en­nen ku tul­lee kut­su. Hei­mo osot­ti peu­ka­lol­la koh­ti tai­vas­ta.

Ko­to­na po­jat ky­se­li, men­nään­kö me jos­kus uu­es­taan sil­le re­su­vaa­ril­le. So­vit­tiin, et­tä sa­no­taan Hei­mo-vaa­rik­si. Men­tiin me uu­es­taan­ki. Ja Hei­mo kävi meil­lä.

Nel­jä vuot­ta ehit­tiin tun­tea. Mies, joka tie­si jär­ven par­haat ka­la­pai­kat, lait­to keit­toon rei­lus­ti pip­pu­ria, ri­pus­ti jou­lu­lah­ja­vil­la­su­kat sei­näl­le, nau­ro ora­val­le, kun se va­ras­ti pyyk­kiä na­rul­ta, kas­vat­ti ri­vi­ta­lon pää­dys­sä pe­ru­noi­ta, muu­ra­si mei­jän kot­tiin puu­hel­lan, nou­si sei­so­maan ja it­ki ilos­ta, kun suo­ma­lai­set pär­jä­si­vät mä­ki­hy­pys­sä. Nel­jä vuot­ta. Sit­te Hei­mo-vaa­rin mat­ka päät­tyi.

Me ehit­tiin hy­väs­tel­lä. Sai­raa­las­ta soi­tet­tiin, et­tä Hei­mo on huo­no­na. Mat­ti ja mie men­tiin käy­mään. Hei­mo ei enää pu­hu­nut. Yhen sa­nan hän pys­ty sa­no­maan. Kun ky­syt­tiin, tun­net­ko, ket­kä sun luok­se on tul­lu, Hei­mo-vaa­ri vas­tas:

– Tun­nen.

Lääk­keet vei ko­vat ki­vut pois, mut­ta ne vei­vät myös Hei­mon pois täs­tä het­kes­tä. Sit­te Hei­mo-vaa­ri ha­pui­li kä­jel­lään vuo­teen kai­teen yli. Mat­ti tart­tu sii­hen ja sano:

– Jos sie ha­lu­at kaik­ki an­teek­si, jos sie ha­lu­at, et­tä mie siu­naan si­nua, pu­ris­ta mi­nua kä­es­tä.

Se kä­jen­pu­ris­tus oli luja. Siu­nat­tiin ja sit­ten Hei­mo-vaa­ri nu­kah­ti taas. Sa­not­tiin Ju­ma­lan rau­haan.

Luin hei­nä­kuun La­pin Kan­sas­ta ju­tun, jos­sa ker­rot­tiin ka­hes­ta äi­tis­tä. Kum­pi­ki oli omas­sa elä­mäs­sä jou­tu­nu vai­ke­aan ti­lan­tee­seen, sel­la­seen, et­tä se uh­kas per­heit­ten las­ten tur­val­li­suut­ta. He oli­vat kii­tol­li­sia, et­tä oli­vat saa­neet lap­sil­leen si­jais­ko­din.

Muis­tan ker­ran, ku Hei­mo-vaa­ri kah­to vai­to­nai­se­na eteen­sä ja hi­li­ja­suu­en jä­lä­keen sano:

– Oli se hyvä, et­tä sie sait kas­vaa eh­jä­sä ko­ji­sa.

Se oli suo­ma­lai­sen mie­hen kii­tos lap­sen­sa kas­vat­ti­van­hem­mil­le. Me ker­rot­tiin se Ai­no-mum­mol­le. Se oli kii­tos, et­tä kor­pi­tai­pa­leen pääs­sä oli koti, joka ava­si oven las­ten­ko­din po­jal­le. Ei­kä vain ovea, vaan sy­dä­men.

Se rak­kaus on kan­ta­nu. Po­jas­ta kas­voi mies ja isä, jol­la on omia poi­kia ja tyt­tö­jä. Jot­ka os­saa on­kia.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys