Mat­kal­la yö­ju­nal­la poh­joi­seen. Sul­keu­tu­nut pi­meys ul­ko­na, vau­nu hei­luu aa­vis­tuk­sen, ju­nan etäi­nen ko­hi­na.

– Tääl­lä saat ol­la rau­has­sa, sa­noo nuo­ri kon­na­ri ava­tes­saan ylä­ker­ran hy­tin oven. – Ei ju­nan ää­net niin kuu­lu.

Py­säh­ty­nyt­tä. Huo­jen­tu­nut olo juu­ri pa­lau­te­tus­ta vii­den opin­to­pis­teen es­see­vas­tauk­ses­ta. Kol­me päi­vää lu­ke­nut kol­me­sa­taa­si­vuis­ta kir­jaa, sit­ten kir­joit­ta­nut es­see­tä. Tä­mä­ni­käi­se­nä pys­tyn kes­kit­ty­mään jopa kä­sit­teel­li­seen lu­ke­mi­seen. Muis­tan nuo­rem­pa­na, kuin­ka mie­he­ni luki läpi vaik­ka­pa Grim­ber­gin his­to­ri­a­kir­jo­ja, ohi­men­nen, ihan vaan mie­len­kiin­nos­ta. Minä piir­te­lin luon­nos­kir­joi­hin ku­via ja sa­no­ja, kai­kes­ta mitä näin.

Ai­ka muut­tuu. Asi­at vaih­tu­vat, muut­tu­vat. Tu­le­vat eteen. Eh­kä tämä täs­tä. Asia ker­ral­laan. Täy­tyy kes­kit­tyä. Muis­tan, kuin­ka is­tun syk­syn en­sim­mäi­sel­lä lu­en­nol­la. Sali las­keu­tuu alas maan si­sään. Is­tun taa­im­mai­sel­la ri­vil­lä. Kat­se­len ih­mi­siä. Olen­ko tääl­lä? Kuu­lun­ko tän­ne? Mitä tuo lu­en­noit­si­ja pu­huu, mikä on tär­ke­ää? Kir­joi­tan ruu­tu­pa­pe­ril­le asi­oi­ta. Mi­ten kir­joi­te­taan, puut­tuu kir­jai­mia, en­kö ole kir­joit­ta­nut pit­kään ai­kaan, kun en tie­dä mi­ten kir­joit­taa sel­väs­ti. Kau­noa, ei saa sel­vää. Lo­pul­ta pa­pe­ri täyt­tyy ly­hen­ne­tys­tä asi­as­ta pie­nil­lä tik­ku­kir­jai­mil­la.

Ul­ko­na tuli vas­taan jo syk­syn ko­leus. Niin syk­sy tu­lee, se tun­tui kor­vis­sa ja sor­mis­sa, hou­su­jen läpi, kun kä­vim­me pie­nel­lä kä­ve­lyl­lä mie­he­ni kans­sa en­nen ju­nan läh­töä. Ten­tin lä­het­tä­mi­sen kun­ni­ak­si.

Hy­tis­sä il­mas­toin­ti toi­mii, on vii­leä. Luen kir­jaa, saa nuk­kua, ja luen kir­jaa. Kir­ja odot­ti tent­ti­kir­jan jäl­keen. Sit­ten rau­keus voit­taa, tu­lee vilu ja li­sään vil­la­pont­son, hyvä täs­sä, nu­kah­dan.

Iso­tä­din hau­ta­jai­set. Mum­mun sis­ko, pa­la­nen mum­mua. Hie­no nai­nen, eli pit­kän, hy­vän elä­män. Hän asui yh­dek­sän­nes­sä ker­rok­ses­sa. Siel­tä nä­kyi kau­as kau­pun­gin yli, me­rel­le, kau­as jat­ku­va meri. Kun kä­vin, iso­tä­ti oli läs­nä, hymy her­käs­sä, si­ni­nen kat­se, jos­kus kau­kai­sen me­ren­vä­ri­nen. Keit­ti ku­pa­ri­pan­nus­sa pan­nu­kah­via, hie­not pie­net ku­pit, kel­tai­sia as­ti­oi­ta. Vuo­si­kym­men­ten var­rel­ta kel­tai­sia as­ti­oi­ta. Pu­huim­me usein hä­nen lap­suu­des­taan, mum­mu­ni ja hä­nen yh­tei­ses­tä his­to­ri­as­ta.

Kuu­len saa­res­ta, joka oli poh­joi­ses­sa Ke­mis­tä 10 ki­lo­met­riä avo­me­rel­le, jos­sa hä­nel­lä oli mök­ki. Oma pie­ni saa­ri. En­sin sou­tu­ve­neel­lä mat­kat, sit­ten Ei­no-veli oli teh­nyt Suvi-ni­mi­sen avo­ve­neen, jos­sa oli moot­to­ri ja joka kul­ki ve­den pääl­lä.

Nai­sel­la oli hui­vi, au­rin­ko­la­sit. Tuu­li hei­lut­ti hiuk­sia. Poh­joi­sen ly­hyt, va­loi­sa kesä. Näen ku­via.

– Ol­tiin ker­ran­kin koko kuu­kau­si saa­res­sa. Siel­lä oli hiek­ka­ran­ta­kin, ker­too tä­ti­ni.

– Kuu­kau­si saa­res­sa.

– Vä­lil­lä käy­tiin sou­ta­mal­la ha­ke­mas­sa ruo­kaa man­te­reel­ta.

Muis­tan saa­ria ete­läs­sä, sitä, kuin­ka tuu­li toi saar­ten vä­lis­tä avo­me­rel­tä ar­vaa­mat­to­man isot aal­lot pie­nel­le ve­neel­le. Ajat­te­len nais­ta sou­ta­mas­sa, avo­mer­ta.

– Oli­ko siel­lä isot aal­lot?

– Kyl­lä muis­tan, et­tä oli. Mut­ta ei me pe­lät­ty. Täy­tyi vä­lil­lä py­säh­tyä luo­dol­le le­pää­mään. Kes­ti kak­sin­ker­tai­nen ai­ka pääs­tä pie­ni mat­ka. Mut­ta en muis­ta, et­tä ois pe­lät­ty, sa­noo täti.

– Oli­ko teil­lä pe­las­tus­lii­ve­jä?

– Ei sii­hen ai­kaan sel­lai­sia ol­lut, täti nau­rah­taa.

Muis­tan aal­to­ja jos­kus me­res­sä, aal­to­ja, jot­ka ovat pit­kiä, sy­viä ja kei­nu­via. Niis­sä saat­toi kei­nua kuin le­po­tuo­lis­sa. Meri kan­toi, kun ui. Ne ei­vät kaa­tu­neet pääl­le, ne nos­ti­vat ja las­ki­vat; to­sin niil­lä oli voi­man­sa, ne oli­vat mat­kal­la jo­hon­kin. Eh­kä iso­tä­din vene kei­nui niin. Peh­me­äs­ti kaa­tu­mat­to­mil­la aal­loil­la, niin, et­tei­vät pie­net ty­töt pe­län­neet.

Vai pel­kä­si­kö hän? Tu­li­ko me­rel­lä lii­an isot aal­lot? Mitä hän ajat­te­li? Oli­ko hän pie­ni kes­kel­lä mer­ta, yk­sin, voi­ma­ton? Nou­si­ko hä­nen mie­leen­sä sil­loin sa­nat: Si­nuun niin kuin kal­li­on rin­taan joka ruo­ko no­ja­ta saa, Sinä hau­raat voi­malla täy­tät, Sinä hal­lit­set ulap­paa. (N.R.)

Mies, joka on kir­joit­ta­nut kau­an sit­ten nuo sa­nat, sei­soo ar­kun ta­ka­na, sa­noo mat­kal­le läh­ti­jän sa­nat, las­kee hiek­kaa ar­kul­le. He oli­vat työ­to­ve­rei­ta, ys­tä­viä. Kat­soi­vat sa­maa mer­ta. Mil­tä tun­tuu siu­na­ta ys­tä­viä, pe­ril­le pää­si­jöi­tä?

Mies on iso­tä­tiä kym­me­ni­sen vuot­ta nuo­rem­pi, ja hän­kin jo van­ha. ää­ni on hau­ras, mut­ta soin­ni­kas, kun hän lau­laa läs­nä ole­vil­le saat­ta­jil­le Her­ran siu­nauk­sen. Täs­sä elä­mäs­sä sitä tar­vit­sem­me. Iso­tä­ti sitä tar­vit­si. Kul­ki sen al­la. Vai­keuk­sis­ta hän ai­na nou­si, kuu­lin ker­rot­ta­van, kat­soi eteen­päin. Kau­em­mas kuin sil­mil­lä nä­em­me.

Hau­ta­jais­pöy­dil­lä on pal­jai­ta mus­ti­kan­var­pu­ja, val­koi­sia pa­pu­kai­ja­tulp­paa­nei­ta, su­pus­sa, kuin aa­vis­tus au­ke­a­mas­sa. Iso­tä­dil­lä oli ys­tä­viä, lä­hel­lä, lä­hei­siä. Muis­to va­lai­see, mo­net ker­to­muk­set.

Jat­kan hau­ta­jai­sis­ta mat­kaa tä­ti­ni mu­ka­na Itä-Suo­meen. Tä­dil­lä on kel­tai­nen man­sar­di­kat­toi­nen pie­ni puu­ta­lo, syk­syi­nen puu­tar­ha. Lat­tia maa­lat­tu tum­man­pu­nai­sel­la, pal­jon läm­pi­miä sä­vy­jä. Vii­le­äl­lä kuis­til­la kor­kei­ta, re­he­viä pe­lar­go­ni­oi­ta.

– Tänä syk­sy­nä puut ovat loi­mun­neet, sa­non tä­dil­le. Ne on ol­leet kuin tu­les­sa. Sit­ten vä­hi­tel­len väri sam­mu­nut, laan­tu­nut.

Käym­me pit­käl­lä kä­ve­lyl­lä, kier­räm­me jo­kea tois­ta reu­naa, hau­taus­maan läpi, tois­ta puol­ta ta­kai­sin. Täti sa­noo: tuos­sa asuin pie­ne­nä, kun muu­tim­me tän­ne Aho­las­ta, tuon kuu­si­ai­dan koh­dal­la. Kuu­si­ai­ta nyt ker­ros­ta­lon kor­kui­nen. On syys, tai­vas kor­kea ja pal­jas. Pa­laam­me pie­neen läm­pi­mään ta­loon. Nu­kum­me soh­val­la päi­vä­u­nia, ha­vah­dum­me saa­maan ai­kaan. Kat­son al­bu­meit­tain ku­via. Täti virk­kaa tilk­ku­peit­toa ja ker­toi­lee.

Täti sy­tyt­tää val­koi­sen kynt­ti­län, joka jo ly­hyt.

– Tämä kynt­ti­lä on Mir­kul­le.

Täti li­sää hel­laan puu­ta, vil­kai­see sei­nä­kel­loa.

– Minä elän niin siel­lä Evi­jär­vel­lä, kun Mirk­kua las­ke­taan hau­taan, oli­sin mie­lel­lä­ni ol­lut siel­lä.

No­pe­as­ti tart­tuu tuli pie­nes­sä pe­säs­sä kui­vaan puu­hun. Niin Mirk­ku­kin teki mo­nes­ti, sy­tyt­ti pui­ta. Yh­täk­kiä sii­nä tu­len sy­tyt­tä­mi­ses­sä, ja sii­nä kun la­pio osuu mul­taan, peit­tää la­pi­ol­li­nen ker­ral­laan ark­kua, on jo­tain sa­maa, yh­tä maan­lä­heis­tä.

Sun hal­tuus ra­kas Isä­ni, mä ai­na an­nan it­se­ni. Se oli tä­män­kin van­han nai­sen hil­jai­nen, jo­ka­päi­väi­nen ru­kous. Ne Her­ra ota suo­jaa­si.