JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kun puut lei­mu­a­vat

10.11.2016 6.09

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420161110060900

Mat­kal­la yö­ju­nal­la poh­joi­seen. Sul­keu­tu­nut pi­meys ul­ko­na, vau­nu hei­luu aa­vis­tuk­sen, ju­nan etäi­nen ko­hi­na.

– Tääl­lä saat ol­la rau­has­sa, sa­noo nuo­ri kon­na­ri ava­tes­saan ylä­ker­ran hy­tin oven. – Ei ju­nan ää­net niin kuu­lu.

Py­säh­ty­nyt­tä. Huo­jen­tu­nut olo juu­ri pa­lau­te­tus­ta vii­den opin­to­pis­teen es­see­vas­tauk­ses­ta. Kol­me päi­vää lu­ke­nut kol­me­sa­taa­si­vuis­ta kir­jaa, sit­ten kir­joit­ta­nut es­see­tä. Tä­mä­ni­käi­se­nä pys­tyn kes­kit­ty­mään jopa kä­sit­teel­li­seen lu­ke­mi­seen. Muis­tan nuo­rem­pa­na, kuin­ka mie­he­ni luki läpi vaik­ka­pa Grim­ber­gin his­to­ri­a­kir­jo­ja, ohi­men­nen, ihan vaan mie­len­kiin­nos­ta. Minä piir­te­lin luon­nos­kir­joi­hin ku­via ja sa­no­ja, kai­kes­ta mitä näin.

Ai­ka muut­tuu. Asi­at vaih­tu­vat, muut­tu­vat. Tu­le­vat eteen. Eh­kä tämä täs­tä. Asia ker­ral­laan. Täy­tyy kes­kit­tyä. Muis­tan, kuin­ka is­tun syk­syn en­sim­mäi­sel­lä lu­en­nol­la. Sali las­keu­tuu alas maan si­sään. Is­tun taa­im­mai­sel­la ri­vil­lä. Kat­se­len ih­mi­siä. Olen­ko tääl­lä? Kuu­lun­ko tän­ne? Mitä tuo lu­en­noit­si­ja pu­huu, mikä on tär­ke­ää? Kir­joi­tan ruu­tu­pa­pe­ril­le asi­oi­ta. Mi­ten kir­joi­te­taan, puut­tuu kir­jai­mia, en­kö ole kir­joit­ta­nut pit­kään ai­kaan, kun en tie­dä mi­ten kir­joit­taa sel­väs­ti. Kau­noa, ei saa sel­vää. Lo­pul­ta pa­pe­ri täyt­tyy ly­hen­ne­tys­tä asi­as­ta pie­nil­lä tik­ku­kir­jai­mil­la.

Ul­ko­na tuli vas­taan jo syk­syn ko­leus. Niin syk­sy tu­lee, se tun­tui kor­vis­sa ja sor­mis­sa, hou­su­jen läpi, kun kä­vim­me pie­nel­lä kä­ve­lyl­lä mie­he­ni kans­sa en­nen ju­nan läh­töä. Ten­tin lä­het­tä­mi­sen kun­ni­ak­si.

Hy­tis­sä il­mas­toin­ti toi­mii, on vii­leä. Luen kir­jaa, saa nuk­kua, ja luen kir­jaa. Kir­ja odot­ti tent­ti­kir­jan jäl­keen. Sit­ten rau­keus voit­taa, tu­lee vilu ja li­sään vil­la­pont­son, hyvä täs­sä, nu­kah­dan.

Iso­tä­din hau­ta­jai­set. Mum­mun sis­ko, pa­la­nen mum­mua. Hie­no nai­nen, eli pit­kän, hy­vän elä­män. Hän asui yh­dek­sän­nes­sä ker­rok­ses­sa. Siel­tä nä­kyi kau­as kau­pun­gin yli, me­rel­le, kau­as jat­ku­va meri. Kun kä­vin, iso­tä­ti oli läs­nä, hymy her­käs­sä, si­ni­nen kat­se, jos­kus kau­kai­sen me­ren­vä­ri­nen. Keit­ti ku­pa­ri­pan­nus­sa pan­nu­kah­via, hie­not pie­net ku­pit, kel­tai­sia as­ti­oi­ta. Vuo­si­kym­men­ten var­rel­ta kel­tai­sia as­ti­oi­ta. Pu­huim­me usein hä­nen lap­suu­des­taan, mum­mu­ni ja hä­nen yh­tei­ses­tä his­to­ri­as­ta.

Kuu­len saa­res­ta, joka oli poh­joi­ses­sa Ke­mis­tä 10 ki­lo­met­riä avo­me­rel­le, jos­sa hä­nel­lä oli mök­ki. Oma pie­ni saa­ri. En­sin sou­tu­ve­neel­lä mat­kat, sit­ten Ei­no-veli oli teh­nyt Suvi-ni­mi­sen avo­ve­neen, jos­sa oli moot­to­ri ja joka kul­ki ve­den pääl­lä.

Nai­sel­la oli hui­vi, au­rin­ko­la­sit. Tuu­li hei­lut­ti hiuk­sia. Poh­joi­sen ly­hyt, va­loi­sa kesä. Näen ku­via.

– Ol­tiin ker­ran­kin koko kuu­kau­si saa­res­sa. Siel­lä oli hiek­ka­ran­ta­kin, ker­too tä­ti­ni.

– Kuu­kau­si saa­res­sa.

– Vä­lil­lä käy­tiin sou­ta­mal­la ha­ke­mas­sa ruo­kaa man­te­reel­ta.

Muis­tan saa­ria ete­läs­sä, sitä, kuin­ka tuu­li toi saar­ten vä­lis­tä avo­me­rel­tä ar­vaa­mat­to­man isot aal­lot pie­nel­le ve­neel­le. Ajat­te­len nais­ta sou­ta­mas­sa, avo­mer­ta.

– Oli­ko siel­lä isot aal­lot?

– Kyl­lä muis­tan, et­tä oli. Mut­ta ei me pe­lät­ty. Täy­tyi vä­lil­lä py­säh­tyä luo­dol­le le­pää­mään. Kes­ti kak­sin­ker­tai­nen ai­ka pääs­tä pie­ni mat­ka. Mut­ta en muis­ta, et­tä ois pe­lät­ty, sa­noo täti.

– Oli­ko teil­lä pe­las­tus­lii­ve­jä?

– Ei sii­hen ai­kaan sel­lai­sia ol­lut, täti nau­rah­taa.

Muis­tan aal­to­ja jos­kus me­res­sä, aal­to­ja, jot­ka ovat pit­kiä, sy­viä ja kei­nu­via. Niis­sä saat­toi kei­nua kuin le­po­tuo­lis­sa. Meri kan­toi, kun ui. Ne ei­vät kaa­tu­neet pääl­le, ne nos­ti­vat ja las­ki­vat; to­sin niil­lä oli voi­man­sa, ne oli­vat mat­kal­la jo­hon­kin. Eh­kä iso­tä­din vene kei­nui niin. Peh­me­äs­ti kaa­tu­mat­to­mil­la aal­loil­la, niin, et­tei­vät pie­net ty­töt pe­län­neet.

Vai pel­kä­si­kö hän? Tu­li­ko me­rel­lä lii­an isot aal­lot? Mitä hän ajat­te­li? Oli­ko hän pie­ni kes­kel­lä mer­ta, yk­sin, voi­ma­ton? Nou­si­ko hä­nen mie­leen­sä sil­loin sa­nat: Si­nuun niin kuin kal­li­on rin­taan joka ruo­ko no­ja­ta saa, Sinä hau­raat voi­malla täy­tät, Sinä hal­lit­set ulap­paa. (N.R.)

Mies, joka on kir­joit­ta­nut kau­an sit­ten nuo sa­nat, sei­soo ar­kun ta­ka­na, sa­noo mat­kal­le läh­ti­jän sa­nat, las­kee hiek­kaa ar­kul­le. He oli­vat työ­to­ve­rei­ta, ys­tä­viä. Kat­soi­vat sa­maa mer­ta. Mil­tä tun­tuu siu­na­ta ys­tä­viä, pe­ril­le pää­si­jöi­tä?

Mies on iso­tä­tiä kym­me­ni­sen vuot­ta nuo­rem­pi, ja hän­kin jo van­ha. ää­ni on hau­ras, mut­ta soin­ni­kas, kun hän lau­laa läs­nä ole­vil­le saat­ta­jil­le Her­ran siu­nauk­sen. Täs­sä elä­mäs­sä sitä tar­vit­sem­me. Iso­tä­ti sitä tar­vit­si. Kul­ki sen al­la. Vai­keuk­sis­ta hän ai­na nou­si, kuu­lin ker­rot­ta­van, kat­soi eteen­päin. Kau­em­mas kuin sil­mil­lä nä­em­me.

Hau­ta­jais­pöy­dil­lä on pal­jai­ta mus­ti­kan­var­pu­ja, val­koi­sia pa­pu­kai­ja­tulp­paa­nei­ta, su­pus­sa, kuin aa­vis­tus au­ke­a­mas­sa. Iso­tä­dil­lä oli ys­tä­viä, lä­hel­lä, lä­hei­siä. Muis­to va­lai­see, mo­net ker­to­muk­set.

Jat­kan hau­ta­jai­sis­ta mat­kaa tä­ti­ni mu­ka­na Itä-Suo­meen. Tä­dil­lä on kel­tai­nen man­sar­di­kat­toi­nen pie­ni puu­ta­lo, syk­syi­nen puu­tar­ha. Lat­tia maa­lat­tu tum­man­pu­nai­sel­la, pal­jon läm­pi­miä sä­vy­jä. Vii­le­äl­lä kuis­til­la kor­kei­ta, re­he­viä pe­lar­go­ni­oi­ta.

– Tänä syk­sy­nä puut ovat loi­mun­neet, sa­non tä­dil­le. Ne on ol­leet kuin tu­les­sa. Sit­ten vä­hi­tel­len väri sam­mu­nut, laan­tu­nut.

Käym­me pit­käl­lä kä­ve­lyl­lä, kier­räm­me jo­kea tois­ta reu­naa, hau­taus­maan läpi, tois­ta puol­ta ta­kai­sin. Täti sa­noo: tuos­sa asuin pie­ne­nä, kun muu­tim­me tän­ne Aho­las­ta, tuon kuu­si­ai­dan koh­dal­la. Kuu­si­ai­ta nyt ker­ros­ta­lon kor­kui­nen. On syys, tai­vas kor­kea ja pal­jas. Pa­laam­me pie­neen läm­pi­mään ta­loon. Nu­kum­me soh­val­la päi­vä­u­nia, ha­vah­dum­me saa­maan ai­kaan. Kat­son al­bu­meit­tain ku­via. Täti virk­kaa tilk­ku­peit­toa ja ker­toi­lee.

Täti sy­tyt­tää val­koi­sen kynt­ti­län, joka jo ly­hyt.

– Tämä kynt­ti­lä on Mir­kul­le.

Täti li­sää hel­laan puu­ta, vil­kai­see sei­nä­kel­loa.

– Minä elän niin siel­lä Evi­jär­vel­lä, kun Mirk­kua las­ke­taan hau­taan, oli­sin mie­lel­lä­ni ol­lut siel­lä.

No­pe­as­ti tart­tuu tuli pie­nes­sä pe­säs­sä kui­vaan puu­hun. Niin Mirk­ku­kin teki mo­nes­ti, sy­tyt­ti pui­ta. Yh­täk­kiä sii­nä tu­len sy­tyt­tä­mi­ses­sä, ja sii­nä kun la­pio osuu mul­taan, peit­tää la­pi­ol­li­nen ker­ral­laan ark­kua, on jo­tain sa­maa, yh­tä maan­lä­heis­tä.

Sun hal­tuus ra­kas Isä­ni, mä ai­na an­nan it­se­ni. Se oli tä­män­kin van­han nai­sen hil­jai­nen, jo­ka­päi­väi­nen ru­kous. Ne Her­ra ota suo­jaa­si.

KaisuTuomaala
Olen turkulainen perheenäiti ja kuvaamataidonopettaja, joka asuu pellon reunassa. Minua kiinnostavat tyhjät kohdat ja tihentymät, elämän epärationaalisuus ja siitä selkiytyvä tarkoituksenmukaisuus, viivojen piirtäminen ja sanat. Voit antaa palautetta blogistani minulle osoitteeseen kaku.tuomaala@pp.inet.fi.
8.7.2020

Et­kö ym­mär­rä, et­tä Ju­ma­lan hy­vyys joh­taa si­nut kään­ty­mi­seen? Room. 2:4

Viikon kysymys