JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kut­sut­tu­na

Aiemmat blogit
5.6.2019 6.45

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten is­tus­ke­lin ys­tä­vie­ni kans­sa Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ylä­ker­ras­sa kah­vil­la. Olin jo pian läh­dös­sä ko­tiin, kun eräs sii­o­nim­me pu­hu­ja­vel­jis­tä tuli ko­put­ta­maan olal­le ja pyy­si mu­kaan­sa. Sa­noi jo­tain sen­ta­pais­ta, et­tä ei mi­tään ka­ma­laa asi­aa.

Seu­ra­sin hän­tä sa­kas­tiin, jos­sa is­tui jo toi­nen tut­tu pu­hu­ja­ve­li. Olin käy­nyt pi­tä­mäs­sä raa­mat­tu­luok­kaa hei­dän ko­to­naan muu­ta­man ker­ran. Aa­vis­tin pa­hin­ta, kun is­tuin soh­val­le.

He me­ni­vät suo­raan asi­aan: “Olem­me aja­tel­leet si­nua sa­nan­pal­ve­li­jak­si Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le.”

Maa­il­ma­ni järk­kyi. En osan­nut oi­kein aja­tel­la mi­tään ja is­tuin het­ken myk­kä­nä ja ty­per­ty­nee­nä. Lo­pul­ta sain sa­not­tua hil­jaa, et­tä jos te niin olet­te aja­tel­leet, niin sit­ten se on niin. Opis­ke­len hil­jak­seen te­o­lo­gi­aa ja olin aja­tel­lut, et­tä jos­kus elä­kei­äs­sä saar­na­vir­ka voi ol­la edes­sä. Nyt tun­sin ole­va­ni lii­an nuo­ri teh­tä­vään.

Vuo­sia sit­ten saa­toin jos­kus jopa aja­tel­la, et­tä voi­si ol­la hyvä asia tuo saar­na­vir­ka. Sai­sin ar­vos­tus­ta ja ajat­te­lin, et­tä kyl­lä mi­nul­ta il­moi­tuk­sia löy­tyi­si. Iän ja ko­ke­muk­sen myö­tä tuo tun­ne on hiu­tu­nut ja enää en ajat­te­le ky­ke­ne­vä­ni pu­hu­maan – ai­na­kaan omin voi­min.

Kes­kus­te­lim­me rau­ha­nyh­dis­tyk­sen sa­kas­tis­sa pit­kään, ja toi­mi­ta­lo oli jo tyh­jä ja va­lot sam­mu­neet kun kä­ve­lin pi­me­äs­sä il­las­sa park­ki­pai­kan ylit­se au­tol­le­ni. Tun­sin it­se­ni ää­ret­tö­män yk­si­näi­sek­si. Ah­dis­ti.

Kun ajoin ko­tiin, yri­tin sa­mal­la soit­taa isäl­le­ni. Pu­he­lin tuut­ta­si pit­kään va­rat­tua. Ajoin puo­len tun­nin ajo­mat­kan ko­tiin se­ka­vis­sa miet­teis­sä, pe­lois­sa­ni ja miet­tien, mitä kaik­kea tämä uu­si ti­lan­ne mer­kit­si­si.

Kun isä lo­pul­ta soit­ti, purs­kah­din hil­lit­tö­mään it­kuun. En saa­nut pit­kään ai­kaan koot­tua it­se­ä­ni, et­tä oli­sin voi­nut edes kes­kus­tel­la. Isä pu­he­li rak­kaas­ti, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy. Hän oli aja­tel­lut, et­tä voi­sin ol­la hyvä sa­nan­pal­ve­li­ja. Se ei oi­kein loh­dut­ta­nut.

Yö meni koi­ra­nun­ta nuk­ku­es­sa ja he­räil­les­sä ah­dis­tu­nee­na, kuin vuo­sia sit­ten ma­sen­nuk­sen ai­koi­hin. Ru­koi­lin hä­dis­sä­ni, et­tä kaik­ki jär­jes­tyi­si. En tien­nyt, sai­si­ko niin edes ru­koil­la, mut­ta ru­koi­lin si­tä­kin, et­tä Tai­vaan Isä jo­ten­kin pe­rui­si mi­nun teh­tä­vä­ni. Mut­ta ru­koi­lin myös, et­tä hä­nen tah­ton­sa sai­si ta­pah­tua.

Tun­sin it­se­ni kel­vot­to­mak­si työ­mie­hek­si Her­ran elo­vai­ni­ol­la. Tun­sin, et­tä kuh­mui­sem­paa ää­ni­tor­vea, kel­vot­to­mam­paa ja syn­ti­sem­pää saar­na­mies­tä ei iki­nä ole sii­o­nis­sa teh­tä­vään siu­nat­tu. Tun­sin omat puut­tee­ni, hel­ma­syn­ti­ni ja muut­kin sel­lai­set omi­nai­suu­det, jot­ka ei­vät vas­taa Paa­va­lin mää­ri­tel­mää seu­ra­kun­nan sa­nan­pal­ve­li­jas­ta. En ole edes yh­den vai­mon mies, ei ole sitä en­sim­mäis­tä­kään.

Iden­ti­teet­tik­rii­si vel­loi si­säl­lä­ni. Mie­tin, mis­tä kai­kes­ta mi­nun pi­täi­si luo­pua ol­lak­se­ni sel­lai­nen tur­val­li­nen, hil­lit­ty ja var­ma sa­nan­pal­ve­li­ja, jol­lai­si­na olin tot­tu­nut muut nä­ke­mään. Ym­mär­sin nyt, kuin­ka tur­val­lis­ta ja help­poa oli­kaan ol­lut tul­la vain penk­kiin ja kuul­la ja us­koa.

Mo­nen­lai­set epäi­lyk­set ja ky­sy­myk­set val­ta­si­vat mie­le­ni. Pi­tää­kö mi­nun nyt luo­pua re­vi­tyis­tä far­kuis­ta­ni ja nah­ka­rot­sis­ta ja al­kaa pu­keu­tua asi­al­li­sem­min? Ovat­ko mam­mo­na ja elä­män ko­reus lii­an lä­hel­lä ar­vo­maa­il­maa­ni? Kie­len­käyt­tö­ni ei ole ol­lut mal­li­kel­pois­ta en­nen­kään, jo­ten kuin­ka osai­sin nyt hil­li­tä pu­hei­ta­ni? Mi­nun ei tar­vit­se edes ker­toa mitä kiu­sauk­sia poi­ka­mie­hel­lä on. Ei­vät­kö mi­nun luu­ran­ko­ni kaa­pis­sa es­tä teh­tä­vää? Olen­ko edes riit­tä­vän nor­maa­li? Mitä jos mi­nut ero­te­taan teh­tä­väs­tä, kun pal­jas­tuu kuin­ka huo­no ih­mi­nen olen? Penk­kiur­hei­lu ko­ti­soh­val­la on ol­lut lii­an tär­ke­ää ja täyt­tä­nyt va­paa-ai­kaa, kun opis­ke­lu­kaan ei ole on­nis­tu­nut. Kuin­ka osai­sin elää oi­kein? Mis­tä tie­dän, mikä on oi­kein ja vää­rin?

Muis­te­lin su­vi­seu­ra­saar­no­ja, joi­ta kuun­nel­les­sa tun­tui, et­tä pu­hu­ja tun­tee niin hy­vin Raa­mat­tua. Su­ju­vas­ti lai­naa mo­nes­ta koh­taa ja kirk­kaas­ti se­lit­tää ihan kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä tun­tu­via koh­tia. Mie­tin, et­tä pi­dän­kö minä saar­no­ja, jois­sa vain lu­et­te­len fraa­se­ja vail­la si­säl­töä. Olin kes­kus­tel­lut joi­den­kin kans­sa, et­tä Raa­ma­tun tun­te­mus ei ole ny­kyi­sin sa­maa kuin en­nen, pu­hu­ja­vel­jil­lä­kään. Nyt kun it­se pi­täi­si saar­na­ta, oli­si paik­ka muut­taa sitä kä­si­tys­tä. Mut­ta ei tun­nu sil­tä, et­tä oli­sin en­sim­mäi­se­nä it­se tart­tu­mas­sa Raa­mat­tuun. Yleen­sä on niin so­pi­ma­ton ti­lan­ne tai olo.

Muis­tan ker­to­muk­sen nuo­ruu­des­ta­ni, kun saar­na­mie­hel­le ei ol­lut avau­tu­nut sana lain­kaan. Olen­ko minä sa­man­lai­nen? En­tä jos saar­naan­kin niin hy­vin, et­tä tu­len pai­na­neek­si mui­ta alas­päin? Tai jos saar­naan niin huo­nos­ti et­tä he­rä­tän myö­tä­hä­pe­ää? Kat­kon­ko kuu­li­joil­ta kor­via? Elän­kö it­se­kään ku­ten saar­naan? Mitä jos olen sel­lai­nen vää­rä pro­feet­ta, joka joh­taa ih­mi­siä har­haan? Sie­lu­jen sur­maa­ja on kai­va­nut kaik­ki mah­dol­li­set sei­kat ja saar­nan­nut epä­us­koa, epä­toi­voa ja kel­vot­to­muut­ta. Kos­kaan ei ole ol­lut niin vä­hän us­koa kuin nyt.

Raa­ma­tun sa­nat tu­li­vat mie­leen: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: Kun olit nuo­ri, sinä si­doit it­se vyö­si ja me­nit min­ne tah­doit. Mut­ta kun tu­let van­hak­si, sinä ojen­nat kä­te­si ja si­nut vyöt­tää toi­nen, joka vie si­nut min­ne et tah­do.” (Joh.21:18) En minä vie­lä van­ha ole, mut­ta tun­nen, et­tä it­se en täs­sä voi mi­tään muu­ta kuin jät­täy­tyä Ju­ma­lan tah­don va­raan.

Sain lu­van pu­hua asi­as­ta lä­hei­sil­le­ni. Mie­tin, ketä lä­hei­siä mi­nul­la tääl­lä on. Tun­sin ole­va­ni ihan yk­sin vail­la paik­kaa, jos­sa sai­si le­vä­tä. Päi­vien ku­lu­es­sa ja muu­ta­mien ys­tä­vie­ni kans­sa asi­as­ta pu­hut­tu­a­ni rau­hoi­tuin vä­hi­tel­len. He muis­tut­ti­vat, et­tä teh­tä­vään si­säl­tyy myös siu­naus. Sen olen yrit­tä­nyt muis­taa ah­dis­tuk­sen het­ki­nä.

Sa­noin vel­jil­le sa­kas­tis­sa et­tä jos so­pii niin aloi­tan ai­kai­sin­taan syk­syl­lä. Raa­mat­tu­luo­kan opet­ta­jan teh­tä­vän jä­tän, mut­ta muis­sa sii­o­nin työ­vuo­rois­sa tah­don jat­kaa.

Au­tos­sa kuu­lui su­vi­seu­ra­ää­nit­teel­tä jo le­poon pääs­seen rak­kaan vel­jen sa­nat: ”et­te­pä te ole jot­ka saar­naat­te vaan mi­nun rak­kaan Isä­ni Hen­ki”. Toi­nen veli pyy­si nuo­ria hil­jen­ty­mään ru­kouk­ses­sa sa­nan ää­reen, et­tä jo­kai­nen sai­si kuul­la, mitä oma sy­dän tar­vit­see. Tie­dän, et­tä ys­tä­vät ei­vät jätä, vaan ru­koi­le­vat mi­nul­le sa­no­ja. Jo­kai­nen meis­tä on Py­hän Hen­gen pap­pi ja saa si­ten ol­la saar­naa­mas­sa evan­ke­liu­mia. Sa­mal­la jo­kai­nen on yk­sin Ju­ma­lan­sa edes­sä. Me tar­vit­sem­me kai­ken avun py­sy­äk­sem­me us­ko­mas­sa. Jol­la kor­va on, se kuul­koon.

Ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la aut­taa täs­sä­kin asi­as­sa. Kau­heis­ta ko­et­te­le­muk­sis­ta olen jo saa­nut sel­vi­tä, ar­mos­ta nyt­kin Isä aut­taa ajal­laan. Syk­syl­lä, jos Ju­ma­la niin sää­tää, pal­ve­len en­sim­mäi­sen ker­ran alu­e­seu­rois­sa. Sil­loin tu­ke­na ovat mo­nien ys­tä­vien, kai­ke­ni­käis­ten vel­jien ja si­sar­ten esi­ru­kouk­set. On ol­lut ai­van lii­kut­ta­vaa, kuin­ka on tul­tu toi­vot­ta­maan siu­naus­ta teh­tä­vään. Pää on mo­nes­ti pai­nu­nut ja kyy­ne­leet pu­ser­tu­neet sil­mis­tä, osin tus­kas­ta ja hel­po­tuk­ses­ta mut­ta myös ilos­ta – ei ole Isä mi­nu­a­kaan hyl­jän­nyt. Vie­lä mur­re­taan lei­pää näl­käi­sel­le, saar­na­taan evan­ke­liu­mia köy­hil­le. Ru­kous nou­see Tai­vaan Isän puo­leen: ”Ju­ma­la, luo mi­nuun puh­das sy­dän ja an­na mi­nul­le uu­si vah­va hen­ki.” (Ps. 51:10)

SeppoTervo
18.2.2020

Kyl­vä­kää oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, kor­jat­kaa us­kol­li­suut­ta! Rai­vat­kaa it­sel­len­ne uu­dis­pel­to! Nyt on ai­ka et­siä mi­nua, Her­raa, minä tu­len var­mas­ti ja an­nan teil­le siu­nauk­sen sa­teen. Hoos. 10:12

Viikon kysymys