JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kuu­kau­den yl­lä­tyk­sel­li­sin päi­vä

Kinnunen Henna
Aiemmat blogit
6.7.2018 7.18

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180706071800

On se kuu­kau­den päi­vä, jota on ai­na yh­tä vai­kea ym­mär­tää. Niin häm­men­tä­vä, et­tä tut­ki­jat­kaan ei­vät ole sil­le suu­rem­paa se­li­tys­tä löy­tä­neet. Päi­vä, jol­loin koen, et­tä tun­teet kul­ke­vat omaa me­no­aan ja jär­ki ih­met­te­lee vie­res­sä, mitä ta­pah­tuu ja mik­si.

Aa­mu­len­kil­tä se jo al­kaa ai­van yl­lät­tä­en. Va­roit­ta­mat­ta. Au­rin­gon nou­sun ai­kaan juok­sen mie­he­ni kans­sa ta­va­no­mais­ta aa­mu­lenk­kiä. Mie­li on ke­veä ja kii­tol­li­nen, ja to­te­an mie­hel­le­ni: ”Tä­nään oli­si kir­joi­tet­ta­va blogi. Kir­joit­tai­sin­ko kii­tol­li­suu­des­ta ja täs­tä on­nes­ta?”

En­nen ko­tia juok­su vaih­tuu kä­ve­lyyn, ja kul­jem­me käsi kä­des­sä. Sii­nä tur­vas­sa on help­po ker­toa mie­len epä­var­muu­des­ta ja pe­los­ta. Puo­li­so kuun­te­lee ja roh­kai­see. Py­säh­dym­me, kat­som­me toi­si­am­me ja ha­laam­me en­nen vii­meis­tä jyrk­kää puls­sin­nos­to­nou­sua. Puo­li­so kan­nus­taa vie­lä ole­maan roh­kea ja luot­ta­maan pe­los­sa.

Ja sii­nä het­kes­sä olo­ti­la­ni yh­täk­kiä muut­tuu. Ilo on ka­don­nut. Ve­dän kä­te­ni pois rak­kaa­ni kä­des­tä. En puhu mi­tään. Kat­son epäi­le­vin sil­min juok­su­ka­ve­ri­a­ni ja hän ih­me­tel­len mi­nua. Toi­von, et­tä hän ym­mär­täi­si, mitä ta­pah­tui.

är­ty­myk­se­ni kas­vaa, kun hän ei puhu mi­tään. Huo­kai­sen sy­vään ja toi­von, et­tä toi­nen sen kuu­li­si. Syy­tän mie­les­sä­ni puo­li­so­a­ni: Vää­rä sana vää­rään ai­kaan, ja on­ni vaih­tui louk­kaan­tu­mi­sek­si ja pa­hak­si mie­lek­si. Kan­nus­tus­sa­nat oli­vat­kin lii­kaa. Sa­na­ton myö­tä­e­lä­mi­nen oli­si riit­tä­nyt. Sel­lai­nen hel­lä kat­se tai peh­meä kä­den­pu­ris­tus. It­ket­tää, mut­ta en it­ke. As­ke­lee­ni no­peu­tu­vat ja kas­va­tan vä­li­mat­kaa.

Kat­son pu­he­li­mes­ta kel­loa. Työt al­ka­vat var­tin pääs­tä. Ajat­te­len, et­tä tur­ha odot­taa mi­tään. Ei syn­ny kes­kus­te­lua ei­kä toi­nen pro­vo­soi­du, hän ei syy­tä mi­nua. On vain niin rai­vos­tut­ta­van mal­til­li­nen. Pin­kai­sen juok­suun. Rei­siä polt­taa, mut­ta en an­na pe­rik­si. är­syyn­ty­mi­nen vain si­suun­nut­taa ja ad­re­na­lii­nin voi­mal­la nou­sen mäen ylös.

Päi­vä al­kaa pään­sä­ryl­lä, ja mie­li on sur­kea. Ih­met­te­len, mis­tä elä­män on­nes­ta aa­mul­la pu­huin. Ys­tä­vä lait­taa vies­tin lop­puun: ”Siu­nat­tua päi­vää.” Kyy­ne­leet vie­räh­tä­vät pos­kel­le. Pyyh­käi­sen ne no­pe­as­ti. Ajat­te­len: ei siu­naus mi­nul­le kuu­lu, ei täm­möi­sel­le. Olen pet­ty­nyt it­see­ni, olo on kel­vo­ton. Mitä taas ta­pah­tui ja mik­si? Vas­taan kui­ten­kin ys­tä­väl­le: ”Sitä tä­nään tar­vi­taan.” Kyy­ne­leet va­lah­ta­vat uu­des­taan. En ym­mär­rä it­se­ä­ni yh­tään, en aa­mun kiuk­ku­a­kaan. Tar­vit­see­ko edes?

Lai­tan vies­tin rak­kaal­le: ”An­nat­ko an­teek­si?” Kir­joi­tan vie­lä pe­rään, mut­ta pyy­hin pois: ”Ei ole pak­ko an­taa an­teek­si, jos et jak­sa. Täl­lai­sel­le.” Työ­päi­vän jäl­keen ar­mo­nalt­ta­ri on ma­ta­lal­la. Tur­val­li­set kä­si­var­ret kie­to­vat rie­ka­lai­sen mie­le­ni ka­saan. Ar­mon ih­meel­li­nen voi­ma pyyh­kii yl­lät­tä­vien mie­len is­ku­jen yli ja va­paut­taa. En ym­mär­rä it­se­ä­ni. Kum­ma ka­ve­ri on muut­tu­nut taas rak­kaak­si, är­ty­myk­sen pil­vien ta­kaa pais­taa taas kii­tol­li­suu­den valo. "Kuu­kau­ti­set tai­ta­vat ol­la al­ka­mas­sa", sa­non. ”Kyl­lä minä ar­va­sin, et­tä on se päi­vä”, puo­li­so to­te­aa ja hy­myi­lee. Se­li­tyk­siä ei vaa­di­ta.

Niin mo­nes­ti ih­met­te­len näi­tä päi­viä, joi­ta nai­se­na elä­mi­seen liit­tyy. Ha­lu­an tais­tel­la, et­ten joka kuu­kau­si käyt­täy­ty­mi­sel­lä­ni häm­men­täi­si lä­hei­si­ä­ni. Ja ru­koi­len, et­tä on­nis­tun­pa taik­ka en, mi­nua täl­lai­se­na ra­kas­tet­tai­siin.

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
31.5.2020

Jee­sus sa­noi: "Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, te nou­da­tat­te mi­nun käs­ky­jä­ni. Minä kään­nyn Isän puo­leen, ja hän an­taa teil­le toi­sen puo­lus­ta­jan, joka on kans­san­ne ikui­ses­ti. Tämä puo­lus­ta­ja on To­tuu­den Hen­ki." Joh. 14:15-17

Viikon kysymys