JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kuu­si kuu­kaut­ta

Heikkilä Mirja
Aiemmat blogit
28.1.2018 6.06

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180128060600

En­tä jos kuu­li­sit, et­tä si­nul­la on puo­li vuot­ta eli­nai­kaa jäl­jel­lä.

Tie­dät, et­tä pys­tyt pu­hu­maan ja liik­ku­maan ja käyt­tä­mään kä­siä. Näet hy­vin, kuu­let, tun­net ja hais­tat, ajat­te­lu­si ja muis­ti­si toi­mi­vat. Mut­ta tie­dät, et­tä kuo­le­ma tu­lee kuu­den kuu­kau­den ku­lut­tua.

Mitä teet? Ke­nen kans­sa ha­lu­at viet­tää vii­mei­set kuu­kau­te­si, päi­vä­si, het­ke­si? Ha­lu­at­ko vie­lä käy­dä jos­sa­kin uu­des­taan tai edes ker­ran elä­mäs­sä? Mitä ha­lu­at vie­lä saa­da ai­kaan?

Kuu­lin alun ky­sy­myk­sen muu­ta­ma vuo­si sit­ten erääs­sä kou­lu­tuk­ses­sa ja olen esit­tä­nyt sen it­se­kin jos­kus. Py­säh­dyn­pä täl­lä ker­taa poh­ti­maan sitä it­se, vaik­ka mi­nul­le ei tuo­ta mää­rä­ai­kaa ole an­net­tu.

Kuu­si kuu­kaut­ta on noin sa­ta­kah­dek­san­kym­men­tä vuo­ro­kaut­ta, 259 200 mi­nuut­tia, 15 552 000 se­kun­tia. Mon­ta­ko aja­tuk­sen­hai­tu­vaa eh­tii­kään kul­kea pääs­sä­ni yh­des­sä se­kun­nis­sa? Mon­ta­ko ker­taa eh­din ku­vi­tel­la kuo­le­man?

Kuo­le­man ajat­te­lu tun­tuu rin­ta­ke­häl­lä hy­väl­lä ta­val­la jän­nit­tä­väl­tä. Niin kuin sil­loin, kun odo­tan, et­tä pää­sen aloit­ta­maan kurs­sia uu­den ryh­män kans­sa, tai sil­loin, kun odo­tin lap­se­ni hää­mu­sii­kin al­ku­tah­te­ja. Koh­ta koen jo­tain ai­van uut­ta, ar­vo­kas­ta. Se on jo oven ra­os­sa.

Mitä minä ha­lu­ai­sin teh­dä en­nen kuo­le­maa? Läh­ti­sin­kö reis­saa­maan? Olen mat­kus­ta­nut niin vä­hän, et­ten kai­paa sitä. Jo­tain lä­hi­mat­kai­lua eh­kä, Lap­piin, su­ku­lais­ten luok­se ete­lä-Suo­meen. Eh­ti­sin­kö pii­pah­taa sis­kon luo­na Ka­na­das­sa? Kä­vi­sin las­ten per­hei­den luo­na rau­has­sa, kii­reh­ti­mät­tä. Sy­lit­te­li­sin pik­kui­sia, jut­te­li­sin ai­kuis­ten kans­sa. Ha­lu­ai­sin an­taa sitä, mitä mi­nul­la on. Su­ku­ni ta­ri­noi­ta, aja­tuk­sia, joi­ta­kin pe­rin­tei­tä: Et­tä ih­mi­sen ar­vo ei rii­pu hä­nen am­ma­tis­taan tai ase­mas­taan, älys­tä tai ter­vey­des­tä. Et­tei py­hä­nä teh­dä töi­tä, jos ei ole pak­ko. Et­tä asi­ois­ta kan­nat­taa pu­hua. Et­tä me saam­me luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee par­hain päin.

Toi­von, et­tä puo­li­sol­la oli­si mah­dol­li­suus kul­kea kans­sa­ni joil­la­kin mat­koil­la. Sai­sim­me ker­ra­ta yh­teis­ten vuo­sien ilot ja kom­mel­luk­set, kor­ja­ta vää­rin­kä­si­tyk­set ja ta­hal­li­set kol­hut. Toi­von, et­tä meil­lä oli­si ai­kaa rau­hoit­tua suun­nit­te­le­maan tu­le­vaa, kuin­ka elä­mä jat­kuu il­man mi­nua. Toi­von, et­tä kä­vi­sim­me kau­pas­sa ja kä­ve­lyl­lä ja osai­sim­me ol­la vaan. Yh­des­sä, lä­hek­käin.

On mi­nul­la ihan omia, hen­ki­lö­koh­tai­si­a­kin haa­vei­ta. Ha­lu­ai­sin saa­da val­miik­si kä­si­kir­joi­tuk­sen, joka ker­too mi­nun elä­män­ta­ri­naa­ni. Ko­ko­ai­sin ru­not ja mui­ta teks­te­jä yk­siin kan­siin. Jät­täi­sin sa­nal­li­sia muis­to­ja, kos­ka vil­la­su­kat, saa­lit, ma­tot, tau­lut ja lau­lut ei­vät ole niin mi­nun jut­tu­ja­ni.

Pai­non tun­ne rin­ta­ke­häl­lä hel­pot­taa, kun kir­joi­tan aja­tuk­se­ni nä­ky­viin. Huo­maan, et­tä voi­sin al­kaa to­teut­taa suun­ni­tel­maa jo tä­nään: hy­viä asi­oi­ta, rau­hal­li­sia kes­kus­te­lu­ja, kuun­te­le­mis­ta. Haa­voit­ta­vien sa­no­jen an­teek­si pyy­tä­mis­tä ja an­ta­mis­ta. Oman ta­ri­nan tal­let­ta­mis­ta. En tie­dä, kuin­ka mon­ta huo­mis­ta mi­nul­la on jäl­jel­lä. On­nek­si en tie­dä sitä. Saan elää juu­ri tätä het­keä.

MirjaHeikkilä
29.5.2020

Her­ra on mi­nun va­lo­ni ja apu­ni, ketä minä pel­käi­sin? Her­ra on mi­nun elä­mä­ni tur­va, ketä siis säik­kyi­sin? Ps. 27:1

Viikon kysymys