JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Läh­tö­ai­ka

Aiemmat blogit
18.7.2016 7.10

– Ei ol­lut vie­lä läh­tö­ai­ka.

– Ei ol­lut.

– Ne au­tot il­mes­tyi­vät vas­taan rin­nak­kain nyp­py­län ta­kaa. Ei ol­lut ai­kaa miet­tiä, piti vain toi­mia. No­pe­al­la ra­tin­liik­keel­lä sain kier­ret­tyä bus­si­py­sä­kin kaut­ta ohi. Pait­si…

– Pait­si?

– Ei sii­nä ole mi­tään bus­si­py­säk­kiä. Mon­ta ker­taa olen jäl­keen­päin tar­kis­ta­nut pai­kan, sen kel­tai­sen ta­lon, hak­kuu­au­ke­at, ei sii­nä ole bus­si­py­säk­kiä.

Olin pe­ruut­ta­mas­sa au­toa tal­lis­ta, kun näin vi­lah­duk­sen. Vaik­ka ajat­te­lin, et­tä se ei mi­ten­kään voi ol­la mah­dol­lis­ta, nou­sin kui­ten­kin au­tos­ta ja kier­sin sen taak­se. Kun tä­ri­se­vin pol­vin pu­ris­tin iloi­ses­ti hih­ku­vaa las­ta sy­lis­sä­ni, mie­tin nä­ke­mää­ni vi­lah­dus­ta. Kat­soin sitä ai­no­aa ra­koa, mis­tä oli­sin saat­ta­nut näh­dä lap­sen tu­lon pai­kal­le ja to­te­sin: tai­sin näh­dä suo­je­lu­sen­ke­lin sii­ven vi­lah­duk­sen.

Jos­kus Ju­ma­lan tah­to on toi­sen­lai­nen. Sil­loin elä­män mat­kal­le on tul­lut pää­te­pis­te, on tul­lut läh­tö­ai­ka. Lä­hei­sen kuo­le­ma on omai­sil­le ää­ret­tö­män ras­kas het­ki. Kun se ta­pah­tuu yh­täk­kiä, ar­vaa­mat­ta, se re­pii ar­jen ar­mot­to­mas­ti rik­ki ja jät­tää jäl­keen­sä loh­dut­to­man ikä­vän. Kun­pa sii­nä het­kes­sä sai­si ko­kea en­ke­lin kos­ke­tuk­sen, sil­lä ai­noa to­del­li­nen loh­tu on Ju­ma­lan tur­van tuo­ma loh­tu. Lap­sen kuo­le­mas­sa on ai­na lä­hel­lä en­ke­lin kos­ke­tus ja tai­vas­loh­tu. Lap­si us­koo tur­val­li­ses­ti. Lap­sen us­ko tuo us­ko­vai­sel­le tur­val­li­suu­den koko elä­män kes­tä­vään mat­kaan, sil­lä se pi­tää si­säl­lään tai­vas­toi­von.

Lap­sen us­ko on läs­nä sil­loin­kin, kun vä­sy­nyt van­hus odot­taa pois­pää­syä. Sen saim­me ker­ran ko­kea hy­vin voi­mak­kaas­ti. Me­nim­me ar­kail­len sai­raa­laan, kun lä­hei­set oli­vat pyy­tä­neet mei­tä tu­le­maan. Van­hus le­pä­si rau­hal­li­ses­ti ei­kä näyt­tä­nyt enää ta­ju­a­van ym­pä­ris­tös­tä juu­ri mi­tään. Kun me­nin vuo­teen vie­rel­le, sil­mät rä­väh­ti­vät het­kek­si au­ki ja näyt­ti­vät tun­nis­ta­van mi­nut. Vaik­ka omais­ten läs­nä­o­lo toi ar­kuut­ta, ha­lu­sin vas­ta­ta noi­den sil­mien pyyn­töön ja siu­na­ta tu­tul­la, loh­dul­li­sel­la evan­ke­liu­mil­la tätä van­hus­ta. Het­ki kos­ket­ti sy­väl­tä, var­sin­kin, kun it­se oli ko­ke­nut voi­mak­kaas­ti oman us­kon heik­kout­ta. Vie­lä enem­män lii­kut­ti ti­lan­teen jat­ko. Lau­loim­me van­huk­sel­le tu­tun Sii­o­nin lau­lun. Vaik­ka oli näyt­tä­nyt sil­tä, et­tä hän oli vai­pu­nut jäl­leen unen­hor­rok­seen, huu­let al­koi­vat yh­täk­kiä liik­kua. Hän lau­loi ää­net­tö­mäs­ti mu­ka­na:

"Nyt ko­dis­ta lau­lun mä lau­lan,

jos­sa ikui­sen asun­non saan.

Siell kaik­kien py­hien kans­sa,

saan le­vä­tä vai­vois­ta maan."

InkeriHeikkala
Olen suurperheen äiti ja monen mussukan mummi. Asun Lapin portilla, Posiolla. Teen työtä puolisoni kanssa omassa monipalveluyrityksessämme. Autamme asiakkaitamme arkisissa askareissa, työtehtäviä on siivoamisesta sukanparsintaan. Kun kirjoitan, tekstini syntyvät hyvin nopeasti, hetkestä, kokemuspiiristä ja ajatuksista. Luonto ja sen monet vivahteet merkitsevät minulle paljon. Voit antaa minulle palautetta osoitteeseen inkeri.heikkala@hotmail.com.
20.1.2020

Kiit­tä­kää Her­raa, huu­ta­kaa avuk­si hä­nen ni­me­ään, ker­to­kaa kan­soil­le hä­nen suu­ris­ta te­ois­taan! Ps. 105:1

Viikon kysymys