Kat­soin ik­ku­nas­ta ulos. Au­to­ja tuli pi­haam­me us­ko­mat­to­man mon­ta. Si­säl­lä­ni läi­käh­ti: voi­ko ol­la tot­ta, et­tä he kaik­ki tu­le­vat vain aut­ta­mi­sen ha­lus­ta!

Au­to­tal­lin nur­kal­la kyy­när­sau­vaan no­ja­ten ih­met­te­lin te­ke­mi­sen mei­nin­kiä. Iso jouk­ko mie­hiä lait­toi puu­ta kir­jai­mel­li­ses­ti hal­ki, poik­ki ja pi­noon. Sirk­ke­li ja saha lau­loi­vat työn ään­tä, kir­veet hal­koi­vat. Ran­ka­ka­sa muut­tui pit­käk­si pil­ke­pi­nok­si.

Ku­vit­te­lin, mil­tä tun­tuu kun uu­ni läm­pe­nee. Nak­sah­te­lee, ra­ti­see, loi­mu­aa. Mon­ta­ko­han ker­taa tuol­la ka­sal­la läm­mi­tel­lään? Ai­ka mon­ta. Läh­din ta­kai­sin si­säl­le jou­ta­va­na no­jai­le­mas­ta. Uu­ras­tus­ta kat­sel­les­sa tai­si läm­me­tä sy­dä­me­ni uu­ni. Tun­tui niin hy­väl­tä, et­tä mei­tä au­te­taan. Hei­tin tot­tu­nees­ti pit­käl­le­ni. Kipu hel­lit­ti.

Nois­ta tal­kois­ta on ku­lu­nut muu­ta­ma vuo­si. Pa­laan muis­toon sil­loin täl­löin. Mi­nua ei lak­kaa pu­hut­te­le­mas­ta se, mi­ten ys­tä­vät ha­lu­si­vat aut­taa vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa. Mon­ta ker­taa tuon jäl­keen­kin olem­me tar­vin­neet apua. Ja jos­kus saa­neet it­se­kin ol­la avuk­si toi­sil­le.

Mei­tä kut­su­taan tois­tem­me kuor­mien kan­ta­jik­si. Tu­ek­si, avuk­si ja loh­duk­si. Jos­kus asi­oi­ta vie par­hai­ten eteen­päin käy­tän­nön apu ar­ki­sis­sa asi­ois­sa, jos­kus mei­tä tar­vi­taan kuun­te­li­joi­na.

Mo­net meis­tä ovat ko­ke­neet, et­tä apua tar­vit­se­van lä­hes­ty­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa. Mei­tä saat­taa vai­va­ta aja­tus, et­tem­me osaa sa­noa mi­tään tai ol­la oi­ke­al­la ta­val­la avuk­si. It­se­kin olen jos­kus ol­lut ti­lan­tees­sa, jota olen etu­kä­teen jän­nit­tä­nyt. Hy­vin ras­kai­ta asi­oi­ta ko­ke­nut­ta on ol­lut vai­kea lä­hes­tyä. Kui­ten­kin koh­da­tes­sam­me olen pian saa­nut huo­ma­ta, et­tei mi­nua tar­vit­tu pu­hu­maan ja neu­vo­maan, vaan kuun­te­le­maan. Kuun­te­le­mi­sen tai­to voi usein­kin ol­la pu­hu­mis­ta tär­ke­äm­pi.

Ai­van eri­tyi­nen taak­ko­jen kan­ta­jan teh­tä­vä liit­tyy evan­ke­liu­min ilo­sa­no­man vä­lit­tä­mi­seen. Sa­no­ma syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta va­paut­taa sel­lais­ten kuor­mien al­ta, jot­ka ovat es­tee­nä va­paal­le us­ko­mi­sel­le. Ar­mon vä­lit­tä­jän teh­tä­vä on ar­vo­kas.

Muis­tam­me Raa­ma­tun ker­to­muk­sen hal­vaan­tu­nees­ta mie­hes­tä, joka tuo­tiin Jee­suk­sen luok­se eri­koi­sel­la ta­val­la. Mies las­ket­tiin vuo­de­ma­ton va­ras­sa ka­ton kaut­ta tä­pö­täy­teen ta­loon, jos­sa Jee­sus opet­ti.

Evan­ke­liu­min kir­joit­ta­jan mu­kaan Jee­sus kiin­nit­ti huo­mi­on­sa en­sim­mäi­se­nä mies­tä aut­ta­nei­siin ih­mi­siin: Jee­sus näki hei­dän us­kon­sa. Hal­vaan­tu­nut­ta mies­tä kan­ta­neet ym­mär­si­vät, mil­lai­nen apu oli tar­peen – ys­tä­vä oli saa­ta­va Jee­suk­sen luok­se. Hal­vaan­tu­nut mies sai kuul­la sa­nat: “Poi­ka­ni, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si.”

Suu­rin­ta mah­dol­lis­ta apua viem­me sil­loin, kun kan­nam­me ih­mis­tä Va­pah­ta­jan jal­ko­jen juu­reen, an­teek­si­an­ta­muk­sen läh­teel­le. Mikä läm­pö sii­tä seu­raa­kaan!