JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Lap­sen sil­min

Virtanen Anna
Aiemmat blogit
28.8.2016 6.54

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160828065400

"Tuo on var­maan mum­mo­mies, kun se ajaa noin hi­taas­ti." Poi­ka kat­soi ohi aja­vaa au­toa ja teki omaa ar­vi­o­taan. Ky­syin, mitä hän tar­koit­ti mum­mo­mie­hel­lä. "Se on jo niin van­ha, et­tä sil­lä on vain vä­hän voi­maa kä­sis­sä. Sik­si sen pi­tää ajaa hi­taas­ti."

* * *

Use­am­pi vuo­si sit­ten mum­mo­las­sa­ni oli tu­li­pa­lo, van­ha ra­dio sen sy­tyt­ti. Tai­mi-mum­mo­ni eli vie­lä sil­loin. Tie­to tu­li­pa­los­ta py­säyt­ti ker­ke­ä­väi­sen vii­ka­rin­kin, myö­tä­tun­toi­se­na hän sa­noi: "Tai­mi-mum­mol­le pi­täi­si lau­laa 'älä pel­kää, yös­sä on täh­tiä' ja 'Ei ko­tia ole­kaan tääl­lä'."

* * *

Kun mi­nul­ta kuo­li isä, van­him­mai­sem­me poh­ti pal­jon kuo­le­maa ja it­ke­mis­tä. Ker­ran hän sa­noi: "Jot­ku it­kee kau­hi­as­ti, isol­la ää­nel­lä. äi­ti, sinä it­kit hil­jaa. Jos joku sem­mo­nen mum­mo kuo­lee, jol­la ei ole ke­tään, mei­dän pi­tää it­keä si­tä­kin."

* * *

Meil­le oli tu­los­sa vau­va. Ker­roin asi­as­ta isom­mil­le si­sa­ruk­sil­le ja sa­noin, et­tä se on vie­lä sa­lai­suus. Sitä iloa! Yk­si lap­sis­ta ki­pai­si in­nois­saan luok­se­ni ja ky­syi mel­kein kuis­ka­ten, saa­ko hän ker­toa vau­vas­ta isäl­le, kun se tu­lee töis­tä.

Vau­va­o­do­tuk­sen ol­les­sa jo pi­dem­mäl­lä neu­vo­las­sa kuun­nel­tiin sy­dä­nää­niä. Ter­vey­den­hoi­ta­ja ky­syi po­jil­ta, et­tä mi­kä­hän ää­ni se kuu­luu äi­din ma­sus­ta. Yk­si po­jis­ta vil­kai­si mi­nua ja vas­ta­si: "Se on vau­va, mut­ta me ei ker­ro­ta naa­pu­reil­le." Sy­dä­nää­nien kuun­te­lus­ta ei mei­nan­nut tul­la hil­pey­den kes­kel­lä enää mi­tään.

Kun jäl­leen uu­den vau­van ai­ka lä­hes­tyi, joku toi­voi poi­kaa, ja et­tä sii­tä tu­li­si hyvä pe­laa­maan jal­ka­pal­loa. Toi­nen tyt­töä, et­tä ei tar­vi­si ai­na ol­la ko­tis­lei­kis­sä äi­ti­nä. Yk­si il­moit­ti, et­tä hän on ai­van var­ma, et­tä vau­va on tyt­tö tai poi­ka.

* * *

Las­ten sa­no­mi­sis­ta saa iloa. Ne yl­lät­tä­vät ja nau­rat­ta­vat­kin. Usein koo­mi­suu­teen si­säl­tyy myös sy­vää vii­saut­ta. Meil­lä on op­pi­mis­ta las­ten ta­vas­sa näh­dä ja ko­kea asi­oi­ta.

Esi­mer­kik­si tuo, et­tä on hyvä osa­ta hi­das­taa sil­loin, kun ei ole voi­mia. Tai loh­du­te­taan sil­loin, kun jol­lain on suru. Lau­lu voi loh­dut­taa. Muis­te­taan yk­si­näis­tä. Sel­lai­sen­kin ih­mi­sen elä­mä on ol­lut ar­vo­kas, jol­la ei ole vii­mei­sel­le mat­kal­le saat­ta­jaa. Pi­de­tään sa­lai­suu­det. Iloi­taan uu­des­ta elä­mäs­tä.

Tuli mie­leen muis­to omal­ta kou­lu­a­jal­ta. Ter­vey­den­hoi­ta­ja näki lap­sen ai­dos­ti.

Eh­kä mi­nul­la oli jal­ka vä­hän ki­pe­ä­nä. Kää­rin sen ko­to­na pak­suun si­tee­seen. Tosi pak­suun. Nil­ku­tin kou­lun käy­tä­vil­lä ja sain huo­mi­o­ta, ky­se­ly­jä. Aloin us­koa it­se­kin, et­tä olin sa­tut­ta­nut jal­ka­ni.

Erää­nä aa­mu­na opet­ta­ja pyy­si mi­nua käy­mään ter­vey­den­hoi­ta­jal­la. Jän­ni­tyk­ses­sä lant­ta­sin hoi­ta­jan luo. Hän ky­se­li hie­no­va­rai­ses­ti ki­vus­ta­ni ja sa­noi, et­tä voi tar­kis­taa jal­ka­ni. En­sin kää­rit­tiin yk­si pit­kä side pois, sit­ten toi­nen ja kol­mas vä­hän ly­hy­em­pi. Nii­den al­la oli vie­lä kak­si vau­van har­so­vaip­paa, jot­ka olin kie­to­nut jal­ka­ni ym­pä­ril­le, et­tä se näyt­täi­si tur­von­neel­ta.

Ter­vey­den­hoi­ta­ja ei nau­ra­nut, ei edes hy­myil­lyt tie­tä­väs­ti. Hän tun­nus­te­li jal­kaa­ni ja sa­noi, et­tä kyl­lä se sii­tä pa­ra­nee, olet hoi­ta­nut sitä hy­vin.

Ei jal­kaan oli­si mi­tään tar­vin­nut, mut­ta ter­vey­den­hoi­ta­ja ym­mär­si sy­vem­min. Hän kie­toi jal­kaan ke­vy­en ide­aa­li­si­teen, ojen­si viik­kaa­man­sa har­sot ja kää­ri­män­sä si­de­rul­lat ja toi­vot­ti hy­vää kou­lu­päi­vän jat­koa. Kyl­lä se jal­ka "pa­ra­ni­kin" pi­ka­vauh­tia, vaik­ka vie­lä luok­kaan pa­la­tes­sa­ni näön vuok­si nil­ku­tin­kin, sen ide­aa­li­si­teen ver­ran.

Ter­vey­den­hoi­ta­ja koh­ta­si hy­väk­sy­väs­ti. Kou­lu­lai­ses­ta vä­li­tet­tiin. Oli ol­lut hel­pom­pi kou­lu­maa­il­mas­sa nil­kut­taa jal­kaan­sa kuin ky­syä, saan­ko ol­la pie­ni ja haa­voit­tu­vai­nen.

Voi­si sa­noa, et­tä sel­lai­sia ne lap­set ovat. Voi myös sa­noa, sel­lai­sia ovat nuo­ret, sel­lai­sia ovat ai­kui­set. Saa­tam­me tar­vi­ta eri­lai­sia ide­aa­li­si­tei­tä, vä­lit­tä­mis­tä. Se vain voi ol­la vai­kea pu­kea sa­noik­si.

Kai­paam­me myös ar­mol­li­sia sa­no­ja. Ne­kin sa­nat voi­vat löy­tyä jo pie­nel­tä lap­sel­ta. Hil­jat­tain kol­me­vuo­ti­as tuli luok­se­ni ja ky­syi: "äi­ti, saa­ko sul­le an­taa an­teek­si?" Voi ra­kas en­ke­li!

Kun­pa kat­sees­sam­me sai­si ai­na säi­lyä rak­kaus. Kun­pa nä­ki­sim­me. Huo­mai­sim­me hä­net, joka kai­paa rau­haa. Saa­ko sul­le an­taa an­teek­si.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys