JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

​Läsnä kaukana, poissa läheltä

Ranuan kristillinen kansanopisto
Aiemmat blogit
30.11.2014 6.51

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420141130065100

Is­tuin pat­jal­la hä­mä­räs­sä huo­nees­sa. Toi­ses­sa pääs­sä huo­net­ta nä­kyi kän­ny­kän ja tie­to­ko­neen näyt­tö­jen kyl­mä valo. Oli hil­jais­ta.

Mie­tin, et­tä tä­hän­kö tämä oli joh­ta­nut. Pää­tin, et­ten minä ai­na­kaan ole tä­hän osal­li­nen. Hain oman kän­nyk­kä­ni ja pois­tin jo­kai­sen so­si­aa­li­sen me­di­an pro­fii­li­ni, mitä mi­nul­ta löy­tyi.

Jos­tain kuu­lui: ”Haha, kaik­ki on vaan kän­ny­käl­lä.” Ei se haus­kaa ol­lut, ei sitä, mitä olin yö­ky­läi­lyl­tä odot­ta­nut, mut­ta sa­noin sen vas­ta seu­raa­va­na aa­mu­na. Sii­tä al­koi mo­nen vii­kon so­me­ton elä­mä ja se­lit­te­lyt uu­sil­le tut­ta­vuuk­sil­le: ”Ei, ei mul­la oo Ins­tag­ra­mia, ei­kä edes Fa­ce­boo­kia.”

Jäin ju­tuis­ta ul­ko­puo­lel­le: ka­ve­reit­ten kans­sa il­taa viet­tä­mäs­sä, lä­hes jo­kai­nen kän­nyk­kä kä­des­sä, minä toi­met­to­ma­na. Vä­lil­lä joku ky­syi, voi­tai­siin­ko teh­dä jo­tain. Juu­ri ku­kaan ei edes yrit­tä­nyt kek­siä muu­ta ajan­ku­lua. Ei­kä ku­kaan myös­kään in­nos­tu­nut yh­des­tä­kään ide­as­ta, joka vaa­tii soh­val­ta nou­se­mis­ta.

Olin las­ten­vah­ti­na leik­ki­puis­tos­sa. Isä tuli tyt­tön­sä kans­sa leik­ki­mään. Kei­nu­tin yh­tä hoi­do­keis­ta­ni, kun pik­ku­tyt­tö vie­res­sä­ni pyy­si isään­sä aut­ta­maan. Kän­nyk­kää näp­rää­vä isä ei tul­lut; nos­tin lap­sen kei­nuun, mut­ta hän ei osan­nut ot­taa vauh­tia. Lap­si pyy­si isään­sä uu­des­taan, mut­ta tämä vain vil­kai­si äk­kiä: ”Osaat sää itek­ki.” Hy­vin no­lo­na isä vii­mein nou­si pen­kil­tään ja tuli kei­nut­ta­maan las­taan, kun huo­ma­si mi­nun te­ke­vän sitä. Kän­nyk­kä ei sil­ti pois­tu­nut kä­des­tä.

Eni­ten kui­ten­kin py­säyt­ti oma per­he. Per­jan­tai-il­ta­na is­tuin vä­sy­nee­nä soh­val­la, juu­ri opis­tol­ta pa­lan­nee­na. Joku ky­syi no­ja­tuo­lis­ta: ”No mi­ten siel­lä opis­tos­sa me­nee, vie­lä­kö siel­lä on yh­tä mu­ka­vaa?” Ker­roin kuu­lu­mi­si­a­ni ai­ka­ni ja nos­ta­es­sa­ni kat­see­ni huo­ma­sin, et­tä toi­sen kat­se oli kän­ny­käs­sä. ”Et­hän sää ees kuun­te­le!” ”Koko ajan.”

Ei. Ei tois­ta kuun­nel­la kän­nyk­kä kä­des­sä. Ei­kä yh­teis­tä ai­kaa vie­te­tä niin, et­tä ol­laan koko per­he soh­val­la ja jo­kai­sel­la on kän­nyk­kä kä­des­sään. Seu­rois­sa­kin vä­hän vä­liä joku kuu­li­jois­ta vil­kai­see kän­nyk­kään­sä, on­ko­han uu­sia vies­te­jä tul­lut. Se ei ole vain nuor­ten on­gel­ma, sii­hen syyl­lis­ty­vät mo­nen ikäi­set.

Pu­he­li­mes­sa on pal­jon hy­viä asi­oi­ta ja pal­jon huo­no­ja. En pär­jää il­man sitä, kos­ka sil­lä pi­dän yh­teyt­tä kau­em­pa­na asu­viin ys­tä­viin ja per­hee­see­ni. Sil­lä voi vä­lit­tää ku­via elä­mäs­tään, mat­kois­ta, lap­sis­ta, mis­tä ta­han­sa. Sil­lä saa tie­toa vaik­ka­pa sääs­tä ja ai­ka­tau­luis­ta. Kui­ten­kin se vie ai­van lii­kaa ai­kaa.

Ke­sän rei­lun kuu­kau­den so­me­tau­on jäl­keen pa­la­sin sin­ne, kun ajat­te­lin, et­ten enää ole niin riip­pu­vai­nen kuin mo­net ys­tä­vä­ni. En­sim­mäi­si­nä viik­koi­na pu­he­lin py­syi­kin tas­kus­sa suu­ren osan ajas­ta, mut­ta pik­ku­hil­jaa se taas al­koi. Kän­nyk­kä il­mes­tyi kä­tee­ni heti, kun oli vä­hän­kin te­ke­mi­sen puu­te.

Opis­ton alus­sa sam­mu­tin kän­ny­kän ko­ko­naan kah­dek­si vuo­ro­kau­dek­si. Opis­tos­sa pär­jä­si hel­pos­ti il­man­kin, kun­han vain muis­tut­ti kämp­pis­tä, et­tä he­rät­tää mi­nut aa­mui­sin. Tun­tui kui­ten­kin koko ajan, et­tä jo­kin tär­keä vies­ti jäi nä­ke­mät­tä. To­del­li­suu­des­sa kaik­ki tär­keim­mät asi­at saa tän­ne pe­ril­le myös muil­la kei­noin kuin kän­ny­kän kaut­ta. Mui­den kans­sa ole­mi­seen oli pal­jon hel­pom­pi kes­kit­tyä. Toi­sel­la saat­toi kän­nyk­kä käy­dä vä­hän vä­liä esil­lä, ja sil­loin se pis­ti sil­mään, kun ei it­se sitä teh­nyt.

Opis­tos­sa pi­din ai­hees­ta aa­mu­har­tau­den ja ai­na ti­lai­suu­den tul­les­sa olen käyt­tä­nyt sii­tä pu­heen­vuo­ro­ja. Olen ha­lun­nut sa­noa: lait­ta­kaa kän­nyk­kä tas­kuun, tu­tus­tu­kaa ih­mi­siin, ju­tel­kaa hei­dän kans­saan ja ol­kaa läs­nä. Se on pal­jon enem­män kuin se, et­tä is­tut­te vie­res­sä kän­nyk­kä kä­des­sä. Saa­tat­te huo­ma­ta, et­tä tuon ys­tä­vän tai si­sa­ruk­sen kuu­lu­mi­sia et­te ole kun­nol­la kuun­nel­leet pit­kään ai­kaan. Ir­rot­tau­tu­kaa kai­kes­ta tur­han­päi­väi­ses­tä so­si­aa­li­ses­ta me­di­as­ta ja ol­kaa so­si­aa­li­sia oi­ke­as­sa elä­mäs­sä.

Oli­via

Ranuan Kristillinen Kansanopisto
Ranuan kristillinen kansanopisto sijaitsee Ranuanjärven rannalla noin kahden kilometrin päässä kirkonkylän keskustasta. Opistossa opiskelee vuosittain noin 120 opiskelijaa viidellä eri linjalla. Pääosa opiskelijoista on 16–20-vuotiaita. Lyhytkurssilaisia on noin 3000. Tervetuloa joukkoomme opiskelemaan ja virkistymään! Lisätietoa opistosta www.rakro.fi. Päivämies-verkkolehden opistoblogia kirjoittavat sekä opiskelijat että henkilökunta.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys