JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Le­von ja unen ai­ka

Hyväri Maria
Aiemmat blogit
5.7.2017 6.14

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170705061400

Vä­sy­mys va­lui mi­nuun hi­taas­ti: viik­ko ker­ral­laan, kuu­kau­si ker­ral­laan, vuo­si ker­ral­laan. Lo­pul­ta ta­val­li­nen elä­mä tun­tui pel­käl­tä vaa­ti­muk­sel­ta, aa­mus­ta as­ti, ei­kä yö tuo­nut hel­po­tus­ta.

Kaik­ki voi­mat lop­pui­vat: ei jak­sa­nut teh­dä työ­tä, ei huo­leh­tia ko­dis­ta, ei ta­va­ta ih­mi­siä, ei pu­hua juu­ri­kaan. Mo­net asi­at oli­vat kie­tou­tu­neet yh­teen niin, et­tä ti­lan­ne oli lo­pul­ta tämä ja ah­dis­tus val­lit­se­vin tun­ne. Se on tun­teis­ta ras­kaim­pia kes­tää.

Ras­kain­ta oli öi­sin, kun val­voin yk­sin mui­den nuk­ku­es­sa. Aja­tuk­set lauk­ka­si­vat omaa ah­das­ta ym­py­rään­sä ei­vät­kä pääs­tä­neet un­ta saa­pu­maan. Va­loon ja aa­muun oli pit­kä mat­ka, muu talo hen­git­ti rau­hal­lis­ta nuk­ku­van hen­gi­tys­tä.

Ker­ran kul­jin tal­vis­ta tie­tä va­lais­tun kir­kon ohi ja tun­sin hy­vin vah­vas­ti sa­nat: ”Tul­kaa kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” Vie­lä­kin tuo het­ki tu­lee mie­leen, kun me­nen tu­tun kir­kon ohi. Olen is­tu­nut ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa yk­sin pen­kin pääs­sä, pyl­vään vie­res­sä, tur­vas­sa. Olen le­vän­nyt ur­ku­jen ma­ta­las­sa soin­nis­sa ja an­ta­nut iki­van­ho­jen vir­sien loh­dut­taa. Vir­sien kir­joit­ta­jat ovat elä­neet sa­mo­ja ah­dis­tuk­sia läpi kuin minä nyt; ih­mi­sen osa on vä­lil­lä ol­la täl­lai­nen, kaik­ki­na ai­koi­na.

Ku­ris­ta­van ala­ku­lon het­ki­nä olen tun­te­nut en­ke­lien kos­ke­tuk­sia. Pak­kas­päi­vä­nä oven ta­ka­na sei­soi ys­tä­vä vas­ta­lei­vot­tu­jen pul­lien kans­sa. Eräs tuli ruo­ka-ai­kaan piz­zan kans­sa ky­lään. Mi­nul­ta on pyy­det­ty apua teh­tä­viin, jois­sa olen saa­nut käyt­tää mi­nul­le rak­kaim­pia tai­to­ja. Omien vah­vuuk­sien käyt­tä­mi­nen on tuo­nut olon, et­tä jo­ta­kin osaa­mis­ta on vie­lä jäl­jel­lä. Las­te­ni päi­vä­ko­din hen­ki­lö­kun­ta on ha­lan­nut; eh­kä he ovat ais­ti­neet, et­tä tämä ih­mi­nen py­syy ai­no­as­taan ha­lauk­sen avul­la koos­sa. Lä­hei­sin ih­mi­nen on vie­rel­lä­ni läm­pi­mä­nä muu­ri­na, jos­sa ei on­nek­si ole mur­tu­mia.

Ilo on löy­ty­nyt pie­nis­tä, ohi­kii­tä­vis­tä het­kis­tä. Tänä ke­vää­nä mi­nun oli mah­dol­lis­ta si­lit­tää joka aa­mu las­te­ni uni­sia pos­kia en­nen kuin he läh­ti­vät kou­lu­tiel­le. Luin kir­jois­ta yk­sin­ker­tai­sia lau­sei­ta: ”Pit­kän stres­si­jak­son ai­ka­na tar­vit­see yk­si­no­loa, jot­ta voi pa­lau­tua kuor­mi­tuk­ses­ta. - - - Her­kän ih­mi­sen ole­mus ot­taa hel­pos­ti vai­kut­tei­ta ym­pä­ris­tös­tään. Hä­nen mi­nuu­ten­sa ra­jat ovat yleen­sä ohu­em­mat ja huo­koi­sem­mat kuin vä­hem­män her­kil­lä ih­mi­sil­lä. Ym­pä­ris­tö, tun­nel­ma ja mui­den ih­mis­ten sa­no­mi­set ja te­ke­mi­set vai­kut­ta­vat hä­neen ta­val­lis­ta voi­mak­kaam­min ja sen vuok­si on­kin ope­tel­ta­va kei­no­ja piir­tää ra­jat it­sen­sä ja ym­pä­ris­tön vä­lil­le.” (Heli Heis­ka­nen, Herk­kyy­den voi­ma)

Luon­to on loh­dut­ta­nut, ai­na vaan. Tal­vel­la kul­jin huur­teis­ten pui­den al­la. Puut oli­vat elä­viä, to­del­li­sia ja niin pa­kah­dut­ta­van kau­nii­ta huur­re­a­suis­saan, et­tä ah­dis­tuk­se­ni lien­tyi hie­man. Kirk­kaas­sa pak­ka­sil­las­sa kaik­ki tun­tui ää­ret­tö­mäl­tä kui­ten­kin: et­tä minä saan ko­kea tä­män het­ken, ja minä elän.

Ny­ky­ai­ka­na on vai­kea ol­la vä­sy­nyt. Eläm­me ku­vien ym­pä­röi­mä­nä, ja niis­sä ku­vis­sa sel­fie-hy­myt ovat le­vei­tä, ko­dit kau­nii­ta, las­ten­juh­lis­sa uu­den­lai­set ka­kun­pääl­li­set, ener­gi­set kyyk­ky- ja lan­ku­tus­haas­teet me­neil­lään. Vä­sy­mys, ah­dis­tus ja sie­tä­mät­tö­män vai­ke­at tun­teet ei­vät sovi näi­hin ku­viin. Ny­ky­e­lä­mä pyö­rii niin vin­haa vauh­tia, et­tä jo­kai­sen vaat­teen ja aat­teen pe­rään ei voi läh­teä. On löy­det­tä­vä it­sel­le so­pi­va vauh­ti, ja jos­kus se löy­tyy vas­ta täy­del­li­sen py­säh­ty­mi­sen jäl­keen.

Sa­nat au­ke­a­vat hi­taas­ti kuin arat, har­vi­nai­set ku­kat. On hel­pom­pi kir­joit­taa kuin pu­hua. Kir­joit­ta­mal­la jä­sen­nän ta­pah­tu­mia, alan näh­dä mer­ki­tyk­sen kaa­ria, sa­noi­tan sy­vim­mät olo­ni. Tai­ta­van am­mat­ti­lai­sen kor­vil­le ker­ron myös, ja hä­nen oi­val­ta­vat ky­sy­myk­sen­sä löy­tä­vät reit­te­jä, joil­le en yk­sin oli­si osan­nut kään­tyä.

Lo­pul­ta ajat­te­len, et­tä uu­pu­mus on it­se asi­as­sa kau­nis sana: mon­ta rau­hal­lis­ta u-kir­jain­ta, le­von ja unen ai­ka.

Tämä teks­ti si­säl­tää pal­jon minä-ker­ron­taa. Se on vä­sy­mi­sen yk­si piir­re: kat­se on vain it­ses­sä ja aja­tuk­set jää­vät hel­pos­ti ju­miin ah­taa­seen ke­hään. Tois­ten ih­mis­ten ta­paa­mi­nen kan­nat­taa ai­na; tun­tuu, et­tä ar­kis­ten kes­kus­te­lu­jen myö­tä omat aja­tuk­set vaih­tu­vat ja täy­den­ty­vät eri­lai­sil­la nä­kö­kul­mil­la elä­mäs­tä – kun vain jak­saa läh­teä ko­toa. Kesä on tä­hän on­nek­si hyvä ai­ka. Voi näh­dä pal­jon ys­tä­viä, jot­ka tal­vi­pi­me­än ai­kaan ovat ol­leet kau­ka­na. Koh­da­taan, ha­la­taan; sa­nat au­ke­a­vat taas kuin ku­kat.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys