JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Lin­tu ja säi­käh­dys

Virtanen Anna
Aiemmat blogit
26.6.2015 6.42

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150626064200

Vuo­si sit­ten näi­hin ai­koi­hin kä­ve­lin tien­vart­ta. Lyk­kä­sin rat­tais­sa tyl­le­röä, joka oli ju­han­nuk­se­na täyt­tä­nyt yh­den vuo­den. Kesä pur­su­si pi­hoil­la ja pus­kis­sa. Pil­vi­au­rin­kois­ta. Väs­tä­räk­ki len­si tien yli, just su­jah­ti ohi­a­ja­van au­ton edes­tä. Pe­räs­sä len­si toi­nen lin­tu. Sirp­pa­na, ke­vyt, ke­sän valo sii­vil­lään. Sirp, sirp. Sa­noin sil­le, et­tä älä noin, jäät al­le. Hen­toi­nen tump­saus, au­to oli ohi. Tie­sin, et­tä lin­tu jäi al­le. Sii­nä se oli, pie­ni myt­ty. Au­ton ren­gas oli hi­pais­sut. Me­nin lin­nun luo: "Miks sie len­sit, et ois saa­nu. Jäit al­le."

Siir­sin lin­tu­poi­ka­sen ruo­hi­kol­le, si­nis­ten ja kel­tais­ten kuk­kien kes­kel­le. Kä­ve­lin. Nyt ko­tiin päin. Muu­ta­ma as­kel, ja mie it­kin sitä lin­tua. Höh, to­ruin ih­te­ä­ni. Jo­han noi­ta jää joka kesä au­ton al­le. En­nen­kin olen näh­nyt nii­tä maan­tiel­lä. Lin­tu­han se vain, mitä sii­nä tih­rus­tat.

Ajat­te­lin, et­tä saan minä it­kiä, ei sitä ku­kaan nää ja vaik­ka nä­kis­kin. Kun se lin­tu oli niin pie­ni, ja len­to vain äkis­ti poik­ki. Mitä sit­ten, vaik­ka se on väis­tä­mä­tön­tä ja niin yleis­tä. Ja vaik­ka en kaik­kia lin­tu­ja it­ke­kään. Kun se lin­tu oli kuin kesä. Va­lo­sii­pi.

Lin­tu jäi au­ton al­le. Mei­än On­ni mei­na­si jää­dä edel­li­se­nä ke­sä­nä. Se ta­pah­tu­ma käy mie­les­sä:

Ruo­hoi­set su­vi­seu­ra­pel­lot, kylt­ti, jos­sa ker­ro­taan, et­tä tu­le­va­na ke­sä­nä tääl­lä pi­de­tään su­vi­seu­rat. Py­säh­dym­me ku­vaa­maan kylt­tiä, mie­he­ni vei­vaa ik­ku­nan au­ki.

”Minä käyn su­vi­seu­ra-alu­eel­la!” huik­kaa poi­ka. Ha­lu­aa ol­la en­sim­mäi­nen meis­tä, joka on käy­nyt seu­ra­pel­lol­la. Au­ton ovi ko­lah­taa, ja ke­vy­et as­ke­let rien­tä­vät koh­ti tien tois­ta lai­taa. Ke­vy­et, huo­let­to­mat as­ke­let. Ta­kaa tu­lee au­to. Mie­he­ni kar­jai­see kuin lei­jo­na. Mi­nä­kin huu­dah­dan.

Lap­si py­säh­tyy au­ton eteen. Au­to jar­rut­taa. It­kun par­kai­su ja säi­käh­ty­nyt lap­si on kuin len­tä­en ta­kai­sin omal­la au­tol­la. Va­hin­goit­tu­mat­to­ma­na.

Si­li­tän tun­te­mat­to­man nai­sen har­ti­oi­ta, loh­du­tan. Nai­nen on peit­tä­nyt kas­von­sa kä­sil­lään. Hän tä­ri­see ja ho­kee it­kun se­as­ta: ”Se oli niin lä­hel­lä, se oli tosi lä­hel­lä...”

Nai­sen seu­ras­sa ol­lut mies tu­lee mei­dän au­tol­ta ta­kai­sin omal­leen. Hän ke­hot­taa lem­pe­äs­ti nais­ta siir­ty­mään kul­jet­ta­jan pai­kal­ta ta­ka­pen­kil­le. Kat­sah­dan mies­tä, hä­nen säi­käh­dyk­ses­tä kal­pei­ta kas­vo­jaan ja as­te­len vai­to­nai­se­na per­hee­ni luo.

Ko­ti­mat­ka jat­kuu. Hil­jai­ses­ti jut­te­len lap­sil­le, mi­ten en­ke­lit var­je­li­vat, et­tei mi­tään pa­haa ta­pah­tu­nut. Saam­me ol­la edel­leen yh­des­sä. ”Ei saa huu­taa, kun minä pe­le­kään” kuu­luu ta­kim­mai­sel­ta pen­kil­tä pik­ku-Tou­kon ää­ni. ”Me säi­kä­het­tiin niin pal­jon, sik­si tuli huu­to”, se­li­tän lap­sel­le.

Puo­li­so­ni huo­kai­lee sy­vään, hä­nen ajo­a­sen­ton­sa on ly­säh­tä­nyt. Ras­kas pai­no on yhä har­teil­la. Uu­si py­säh­dys, loh­du­tam­me toi­si­am­me. Mie­he­ni si­lit­tää kou­lu­lais­ta, ja poi­ka kyy­ris­tyy isän­sä kai­na­loon. Ra­kas poi­ka. Au­to kul­kee ke­vy­em­min koh­ti vaa­ra­mai­se­mia.

Van­hem­man pel­ko ja huo­jen­nus pur­kau­tu­vat jos­tain sy­väl­tä. Mie­tin, mi­ten se nai­nen sai au­ton niin äk­kiä py­säh­ty­mään. Mikä sai lap­sen ylit­tä­mään tie­tä hie­man viis­toon? ”Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la...” Ka­to­a­vai­suus muis­tut­ti, Ju­ma­la var­je­li.

Sii­tä lin­nus­ta vie­lä. Ker­roin sii­tä ko­to­na. Lä­hin ha­ke­maan lin­tua, et­tä lap­set voi­si­vat hau­da­ta sen koi­vik­koon. Vint­ta­sin pyö­räl­lä rei­pas­ta vauh­tia. Oli al­ka­nut sa­taa vet­tä. Pol­jin. Tie­sin ko­han, mi­hin lin­nun jä­tin. Olin mer­kin­kin tal­lan­nut. Ei se lin­tu ol­lut siel­lä enää.

Lin­tu he­rät­ti muis­ton edel­li­sen ke­sän vaa­ra­ti­lan­tees­ta. Tuli kii­tol­li­suus omis­ta rak­kais­ta. Et­tä he ovat täs­sä, ovat ole­mas­sa.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
3.6.2020

Jee­sus sa­noo: "To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: sil­lä, joka us­koo, on ikui­nen elä­mä." Joh. 6:47

Viikon kysymys