JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Me kyy­ne­lein

Tervo Seppo
Aiemmat blogit
7.9.2019 6.47

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190907064700

Ajoin erää­nä aa­mu­na bus­sil­la py­sä­kin ohi. Kä­vel­les­sä­ni ta­kai­sin­päin kou­lua koh­ti py­säh­dyin ot­ta­maan Ins­tag­ra­miin ku­van män­nyn­kä­vys­tä, joka pih­koi niin run­saas­ti, et­tä näyt­ti kuin se oli­si it­ke­nyt. Pie­nen muok­kauk­sen ja ra­jauk­sen jäl­keen jul­kai­sin ku­van teks­til­lä ”Käpy su­ree”.

Suru on voi­ma­kas tun­ne – sil­loin kun sen tun­tee. Muis­tan ma­sen­nuk­se­ni vuo­si­na, kuin­ka en osan­nut sur­ra. Tun­tui, et­tä kaik­ki on jo­ten­kin jäh­me­ää, ja mi­kään tun­ne ei ole ai­toa. Tun­teet oli­vat kuin Me­hu­kat­ti-me­hua: lai­me­aa ja jo­tain sin­ne­päin ole­vaa luon­tai­sen­kal­tais­ta. Hy­vin har­voi­na het­ki­nä it­kin. It­kuun pää­se­mi­seen saat­toi aut­taa jo­kin lau­lu, Bac­hin kan­taat­ti tai to­taa­li­nen vä­sy­mys.

Kah­dek­san vuot­ta sit­ten olin jo mel­kein sel­vin­nyt ah­dis­tuk­sen ja ma­sen­nuk­sen syö­ve­reis­tä ta­kai­sin elä­mään, kun äi­ti­ni kuo­li. Omais­ten huo­nees­sa teho-osas­tol­la muis­te­len kaik­kien it­ke­neen. It­se­ni­kin. Mut­ta sitä ei kes­tä­nyt kau­an. Ih­met­te­lin, et­tä en­kö oi­ke­as­ti sure äi­din kuo­le­maa. Olen­ko jo­ten­kin tun­ne­vam­mai­nen?

Kyl­lä, olin vam­mau­tu­nut tun­ne-elä­mäs­sä­ni. Kes­ti ai­kaa ter­veh­tyä niin, et­tä osa­sin il­mais­ta eri­lai­sia tun­ne­ti­lo­ja: iloa, su­rua, rak­kaut­ta, kiin­ty­mys­tä, hel­lyyt­tä, vi­haa. Jos­kus tun­tuu, et­tä otan nyt ta­kai­sin sitä, mitä il­man olin kym­me­nen vuot­ta. Tun­tee­ni ovat niin voi­mak­kai­ta, et­tä jos­kus vä­hän pel­kään, osaan­ko hal­li­ta tai hil­li­tä nii­tä, tai osaan­ko pääs­tää ir­ti rak­kau­des­ta tai kat­ke­ruu­des­ta.

äi­din muis­tan toi­si­naan, kun olen ra­ken­ta­mas­sa. Ker­ran kau­nii­na ke­sä­päi­vä­nä vie­ree­ni len­si lin­tu kat­se­le­maan, ja muis­tin, mi­ten äi­ti om­pe­li lin­tu­jen ku­via tau­luik­si. Lin­nut oli­vat hä­nel­le tär­kei­tä. Ajat­te­lin et­tä eh­kä sii­nä nyt on Mir­ja-äi­ti, joka on Luo­jan pik­kui­nen var­pu­nen, ja tuli kat­se­le­maan, mi­ten poi­ka pär­jää. Sil­loin kyy­ne­leet tu­li­vat it­ses­tään. Sa­moin ruo­kaa lait­ta­es­sa­ni het­kit­täin äi­ti tu­lee mie­leen, ja muis­tot saa­vat kyy­ne­leet sil­miin.

Jos­kus tu­kah­du­tet­tu suru pur­kau­tuu vain pih­ti­syn­ny­tyk­sel­lä. Meis­tä jo­kai­nen kai­paa jos­kus help­des­kiä, joka sa­noo myö­tä­tun­toi­sel­la ää­nel­lä, las­ke­val­la in­to­naa­ti­ol­la: ”Ker­ro vaan!” Sil­loin on val­ta­van loh­dul­lis­ta ker­toa kes­key­tyk­set­tä kaik­ki kuor­ma ja ah­dis­tus. Sii­nä on myös ri­pin suu­ri siu­naus, saa pu­hua. Se lää­kit­see ja huo­jen­taa. Ei pa­ko­tet­tu­na tar­vit­se pu­hua, vaan joku avaa lu­kon, ja saa vain an­taa tul­la mitä tu­lee, luot­ta­muk­sel­la ja var­ma­na sii­tä, et­tä ei tör­mää juo­ruun jäl­keen­päin.

Mi­nun on on­nek­si jo ny­ky­ään vai­ke­aa ol­la tun­te­mat­ta sy­väs­ti eri­lai­sia asi­oi­ta. Esi­lau­la­ja­na yri­tän miet­tiä teks­tin sa­no­maa sa­mal­la kun lau­lan, ja il­mais­ta sitä luon­te­val­la ta­val­la. Jos­kus lau­la­mi­nen saat­taa kes­key­tyä, kun nie­les­ke­len kyy­ne­liä. Pik­kuis­ten op­pi­lai­den kans­sa voi käy­dä sa­moin. Herk­kä lap­si purs­kah­taa it­kuun pyy­del­les­sään jo­tain va­hin­koa an­teek­si, ja it­sel­lä­ni­kin sil­mät kos­tu­vat. Jo­ten­kin koen, et­tä sil­loin ol­laan kes­kel­lä sy­vin­tä ih­mi­syy­den ole­mus­ta. Ol­laan sa­mal­la vii­val­la pik­ku­po­jan tai -ty­tön kans­sa.

Jos­kus kol­lek­tii­vi­nen suru on ai­van epä­to­del­li­sen, yli­maal­li­sen tun­tuis­ta. Pi­dim­me ta­ka­vuo­si­na kuo­rom­me le­vyn­jul­kis­tus­kon­sert­tia erääs­sä kir­kos­sa ja lau­loim­me yh­te­nä kap­pa­lee­na ”Maan kor­ves­sa kul­ke­vi”. Lau­loim­me hy­vin hil­jaa, ja huo­ma­sin, kuin­ka moni kuu­li­ja pyyh­ki kyy­ne­liä. It­se­kin tai­sin jou­tua kai­va­maan nes­sun tas­kus­ta. Moni kuo­ro­lai­nen ker­toi it­ke­neen­sä. Eri-ikäi­set kuu­li­jat ko­ki­vat tai muis­ti­vat jo­ta­kin, joka sai ai­kaan il­mi­ön, joka ei rik­ko­nut vaan ra­ken­si. Puh­dis­ti ja vir­kis­ti.

Vää­ryys ja epä­rei­luus saa­vat myös jos­kus tun­teet pin­taan. Saa­tan ko­kea voi­ma­ton­ta, pu­na­heh­kuis­ta rai­voa koh­da­tes­sa­ni koh­tuut­to­muut­ta tai ih­mi­siä, jot­ka koh­te­le­vat mui­ta vää­rin. Työs­sä­ni koh­taan mo­nen­lai­sia ih­mi­siä ja kas­vo­ton­ta by­rok­ra­ti­aa, en­kä ai­na ole sa­moil­la lin­joil­la, vaan si­säl­lä al­kaa kup­lia kiuk­ku. On­nek­si ai­kui­sel­la on tun­ne-elä­män hal­lin­nan tai­to­ja, ja ky­ke­nen useim­mi­ten jo­ten­ku­ten ka­saa­maan it­se­ni. Luu­len, et­tä en saa säi­lyt­tää työ­paik­kaa­ni, jos pu­ren jo­ta­ku­ta tai vol­lo­tan, et­tä ”tämä nyt ei ole oi­kein rei­lua, tii­äk­kö”. Il­ta­leh­tien löö­peis­sä oli­si ikä­vä ol­la. An­teek­si jou­dun jos­kus pyy­tä­mään, jos tu­len lou­kan­neek­si kiu­kuis­sa­ni.

Eräs ys­tä­vä­ni kom­men­toi kä­py­ku­vaa­ni: ”Tai it­kee ilos­ta.” Ilo ja suru ovat ai­ka li­kel­lä toi­si­aan. Kun pi­din vii­meis­tä raa­mat­tu­luok­ka­tun­ti­a­ni, sa­noin ala­huu­li vä­pät­tä­en, et­tä nyt sit­ten siir­ryn mui­hin teh­tä­viin ja et­tä kii­tos ku­lu­neis­ta vuo­sis­ta ja et­tä mo­nis­ta teis­tä on tul­lut ys­tä­viä ja muu­ta asi­aan­kuu­lu­vaa. Moni raa­mat­tu­luok­ka tuli pi­det­tyä ai­ka le­vot­to­mis­sa mer­keis­sä, kun vilk­kai­ta per­soo­nia oli pal­jon. Eräs heis­tä viit­ta­si ja ha­lu­si vält­tä­mät­tä ky­syä jo­tain. Huik­ka­sin, et­tä nyt ei kuu­le enem­pää, jos ei lii­ty asi­aan. Poi­ka sil­ti ky­syi: ”Sep­po, ol­tiin­ko me kos­kaan ra­sit­ta­via?” Kyy­nel­ten kes­kel­lä ei voi­nut kuin nau­raa.

Mik­si eri­tyi­sen hy­vin teh­ty ur­hei­lu­suo­ri­tus, lap­sen suru tai luon­non kau­neus lii­kut­ta­vat? On­ko se es­tee­tik­ko­jen yk­si­noi­keus? Hy­vyys kos­ket­taa mei­tä, se on niin kau­ka­na luon­tai­ses­ta pa­huu­des­tam­me, ro­soi­suu­des­tam­me ja epä­sym­met­ri­as­tam­me. Olen saa­nut Ju­ma­lal­ta lah­jak­si her­kän mie­len ja ym­mär­rän, et­tä bo­nuk­se­na sii­hen liit­tyy kyy­ne­liä. Kyy­ne­leet il­men­tä­vät jo­ta­kin sel­lais­ta, joka ulot­tuu ylem­mäs tätä ta­val­lis­ta, jo­ka­päi­väis­tä lei­pää. Mi­nul­la on ys­tä­viä, jot­ka ovat iloi­sia, ei­vät sa­man­lai­sia sy­vien ve­sien si­ni­sor­sia kuin it­se olen. Jo­kai­nen saa ol­la luon­tei­nen­sa va­paas­ti, ja yh­des­sä­o­lo vir­kis­tää.

Suru on luo­mua. Jee­sus­kin it­ki. It­ki ys­tä­vän­sä kuo­le­maa. It­ki rak­kaan Je­ru­sa­le­min alen­nus­ti­laa. It­ki ve­ri­kyy­ne­liä ruu­miil­laan mi­nun syn­tie­ni vuok­si. Ker­ran kui­ten­kaan ei enää ole su­rua. ”Ka­rit­sa, joka on val­tais­tui­men edes­sä, kait­see hei­tä ja vie hei­dät elä­män ve­den läh­teil­le, ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet” (Ilm. 7:17). Ne­kin kyy­ne­leet pyy­hi­tään, jot­ka vuo­ta­vat si­sim­mäs­säm­me, ja joi­ta ku­kaan ei näe.

SeppoTervo
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys