Ot­si­kon ky­sy­myk­sen esit­ti 5-vuo­ti­as poi­ka­ni vas­ti­kään. En osan­nut vas­ta­ta tyh­jen­tä­väs­ti.

Ih­mi­sen maa­il­man­ku­va al­kaa muo­dos­tua lap­se­na. Myö­hem­min se täy­den­tyy. Olen ih­me­tel­lyt, kuin­ka vii­sai­ta aja­tuk­sia jo ai­van pie­ni lap­si saat­taa poh­dis­kel­la. Hän voi po­tea suo­ra­nais­ta maa­il­man­tus­kaa ih­me­tel­les­sään kaik­kea ym­pä­ril­lä ole­vaa. Ai­vo­jen kas­va­es­sa kaik­ki näyt­tää uu­del­ta ja jän­nit­tä­väl­tä, kos­ka lap­si oi­ke­as­taan en­sim­mäis­tä ker­taa ym­mär­tää ja ih­met­te­lee ”puh­taal­ta pöy­däl­tä” eteen­sä tu­le­via il­mi­öi­tä. Mei­dän ei kos­kaan sovi vä­hek­syä ja ali­ar­vi­oi­da lap­sen ko­ke­mus­maa­il­maa. Lap­set ovat vii­sai­ta! Tie­teel­li­nen ute­li­ai­suus asuu jo­kai­ses­sa pie­nes­sä lap­ses­sa.

Lap­set myös her­käs­ti kuu­le­vat ja vais­to­a­vat ai­kuis­ten aja­tuk­set ja tun­nel­mat. ”Pie­nil­lä pa­doil­la on kor­vat”, sa­no­taan. Il­ma­pun­ta­ri tun­tuu­kin per­hees­sä ole­van usein her­kim­mil­lään juu­ri lap­sil­la – he saat­ta­vat tul­la huo­lis­saan ky­se­le­mään, jos huo­maa­vat ai­kuis­ten hä­dän. En­tä­pä toi­sin­päin?

Huo­maam­me­ko ai­na lap­sen ja nuo­ren ah­dis­tuk­sen? Vai­to­nai­nen ja si­sään­päin kään­ty­nyt mur­ro­si­käi­nen voi kan­taa suur­ta taak­kaa. Riit­täi­si­kö meil­lä ai­kaa ja herk­kyyt­tä kur­kis­taa hä­nen aja­tus­maa­il­maan­sa. Jos­kus jopa pie­ni shop­pai­lu- tai ka­la­reis­su voi ava­ta nuo­ren kie­len­kan­nat ker­to­maan it­sel­le tär­keis­tä asi­ois­ta. Nuo­ri­kin tar­vit­see ai­kaa. Ja hä­nel­lä­kin on tar­ve pu­hua sekä tuu­let­taa aja­tuk­si­aan.

Erääs­sä las­ten­vir­res­sä lau­le­taan tu­tus­ti:

Pie­ni­kin on tär­keä.

Pie­ni­kin voi tuo­da

ym­pä­ril­leen läm­pöä,

hy­vää miel­tä luo­da (VK 488:4).

Lap­sis­ta sa­no­taan, et­tä he ovat tai­vaan val­ta­kun­nan kan­sa­lai­sia – ai­van kuin luon­nos­taan. Lap­si us­koo ”suu au­ki” ja tah­too luot­taa Ju­ma­laan siel­lä­kin mis­sä ai­kuis­ten mah­dol­li­suu­det tun­tu­vat lop­pu­van. Lap­sen luot­ta­muk­sen ja us­kon Jee­sus nos­ti esi­ku­vak­si.

Elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa ja vai­keuk­sis­sa voi ol­la to­del­la vai­ke­aa tyy­tyä lap­sen osaan ja elää päi­vä ker­ral­laan. Se tun­tuu suo­ras­taan mah­dot­to­mal­ta. Tä­hän mei­tä kui­ten­kin ke­ho­te­taan. Ei­kö sii­hen ole eri­tyi­set mah­dol­li­suu­det nyt ke­säl­lä, kun ym­pä­ril­läm­me on Ju­ma­lan luo­mis­työ kai­kes­sa kuk­keu­des­saan?

Ele­tään päi­vän lap­si­na ja ol­laan kii­tol­li­sia sii­tä mitä meil­lä on! Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le hui­ke­an, ai­nut­ker­tai­sen elä­män! Saam­me lap­sen kal­tai­se­na ihas­tel­la ja in­nos­tua omas­ta elä­mäs­täm­me – ja sen mu­ka­naan tuo­mis­ta pie­nis­tä­kin lah­jois­ta ja mah­dol­li­suu­des­ta.

Ei kai­ken tar­vit­se ai­na ol­la niin suur­ta ja ih­meel­lis­tä, mah­ti­pon­tis­ta ja näyt­tä­vää. Uu­si ih­meel­li­nen elä­män seik­kai­lu­ret­kem­me voi al­kaa vaik­ka­pa oman ko­tim­me kyn­nyk­sel­tä. Jos Si­nul­la on sii­hen mah­dol­li­suus, ota lap­si mu­kaan op­paak­si elä­mään. Minä ai­na­kin olen mo­nes­ti yl­lät­ty­nyt hei­dän mat­ka­op­paan ky­vyis­tään. Niil­lä ret­kil­lä olen ym­mär­tä­nyt enem­män elä­mäs­tä.