JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mil­loin ai­ka haa­veil­le?

Heikkala Inkeri
Aiemmat blogit
13.10.2016 6.19

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420161013061900

Is­tun soh­van nur­kas­sa ja neu­lon la­pa­sia. Pu­he­lin vie­res­sä ole­val­la pöy­däl­lä piip­paa vies­tin mer­kik­si. Muu­ta­man vies­tin­vaih­don jäl­keen py­säh­dyn tui­jot­ta­maan mus­ta­val­ko­rai­tai­sia la­pa­sia, mel­kein val­mii­ta. Ih­met­te­len, et­tä mik­si­hän olen noi­ta neu­lo­mas­sa. Ne ovat jo nel­jän­net la­pa­set, joi­ta il­tai­sin olen ah­ke­ras­ti pis­tel­lyt tu­le­maan.

Mik­si ih­mees­sä neu­lon la­pa­sia, vaik­ka voi­sin is­tua näp­päi­mis­tön ää­res­sä ja kir­joit­taa, kun se on kui­ten­kin ol­lut pääl­lim­mäi­nen haa­ve jo vuo­si­kym­me­net. Kir­joit­taa… Su­kel­taa sy­väl­le ta­ri­naan, an­taa sen vie­dä men­nes­sään. Ku­kaan ei ole edes il­moit­ta­nut mi­nul­le, et­tä tar­vit­see la­pa­sia. No eh­kä nuo so­pi­si­vat Ei­nol­le tai Nii­lol­le tai Mar­kuk­sel­le tai Alek­sil­le. Jos joku las­ten­lap­sis­ta sat­tui­si tar­vit­se­maan…

Aja­tuk­set pa­laa­vat äs­kei­seen vies­tit­te­lyyn ys­tä­vän kans­sa:

”Ei ole ol­lut kir­joi­tus­ke­le­jä...”

”Kir­joi­tus­ke­lit tu­le­vat kir­joit­ta­mal­la...”

Mik­si en kir­joi­ta? Sik­si, kun ha­lu­an ol­la täy­sil­lä läs­nä vie­lä näi­den nuo­rim­mais­ten­kin elä­mäs­sä. (Vaik­ka he hui­te­le­vat har­ras­tuk­sis­saan, viih­ty­vät omis­sa huo­neis­saan tai ka­ve­rei­den kans­sa.) Sik­si, et­tä ha­lu­an ol­la läs­nä puo­li­sol­le­ni. (Vaik­ka se lu­kee leh­te­ään, surf­fai­lee Net­ti­au­tos­sa ja Tori.fi:ssä tai hei­luu moot­to­ri­sa­han kans­sa hal­ko­hom­mis­sa.) Sik­si, et­tä ai­kaa on ku­lu­nut sen miet­ti­mi­seen, mi­ten­kä­hän tuol­la ja siel­lä ole­vat lap­set ovat elä­mäs­sään pär­jäil­leet. (Vaik­ka pär­jää­vät­hän ne il­man äi­ti­kul­lan huo­leh­ti­mi­si­a­kin!) Sik­si en ole kir­joit­ta­nut, vaik­ka mie­li on ol­lut le­vo­ton ja kä­det syy­hyn­neet ky­nän ja pa­pe­rin puo­leen.

Elim­me vie­lä ison po­ru­kan ai­kaa, kun olim­me mie­he­ni kans­sa äi­dit ja isät -kurs­sil­la. Siel­lä an­net­tiin puo­li­soil­le teh­tä­väk­si ker­toa omas­ta kump­pa­nis­taan. Mie­he­ni aloit­ti ku­vauk­sen: ”Vai­mol­le yk­kö­sa­sia elä­mäs­sä on per­he, toi­sek­si tär­kein asia on per­he, kol­man­nek­si tär­kein asia on per­he… No, eh­kä nel­jän­te­nä tu­lee oma jak­sa­mi­nen." Se tun­tui sil­loin louk­kaa­val­ta, vaik­ka hä­nen pu­heen­vuo­ron­sa jat­ko oli­kin iha­na. Mut­ta se pani myös ajat­te­le­maan. Elän­kö minä elä­mää­ni vain tois­ten kaut­ta? Mi­hin ovat jää­neet omat haa­veet ja nii­den to­teut­ta­mi­nen?

Muis­te­len yh­tä pap­paa, joka oli le­vo­ton, kun ja­lat ei­vät enää kan­nat­ta­neet niin pal­joa, et­tä oli­si pääs­syt kel­la­rin vers­taa­seen jat­ka­maan kau­an sit­ten kes­ken jää­nei­tä tuo­hi­töi­tään. Tai mum­moa, joka haa­vei­li vie­lä jos­kus neu­lo­van­sa nel­jän lan­gan nor­ja­lais­neu­leen. Niil­lä ni­vel­rik­koi­sil­la sor­mil­laan, sit­ten kun eh­tii…

Mut­ta mis­tä joh­tuu, et­tä unoh­taa oman it­sen­sä per­heen kes­kel­lä? Sii­hen vai­kut­taa var­mas­ti hek­ti­sen ar­jen kes­kel­lä syn­ty­vä riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne ja sii­tä joh­tu­va syyl­li­syys. Luu­len­pa, et­tä syyl­li­syys on tut­tua mo­nel­le muul­le­kin van­hem­mal­le. Olen­ko juut­tu­nut tuo­hon syyl­li­syy­den tun­tee­seen niin pal­jon, et­tä en ole ym­mär­tä­nyt pi­tää huol­ta omas­ta jak­sa­mi­ses­ta­ni? Olen­ko jopa ol­lut jat­ka­mas­sa syyl­lis­tä­mi­sen kier­ret­tä eteen­päin seu­raa­vaan pol­veen?

On tun­tu­nut hy­väl­tä seu­ra­ta nuo­ria pa­ris­kun­tia, jot­ka osaa­vat ir­taan­tua ar­jes­ta vuo­ro­tel­len omiin har­ras­tuk­siin­sa. Tank­kaus­reis­suil­le. Eh­kä tämä ju­mit­tu­mi­nen on­kin juu­ri mei­dän van­he­ne­vien on­gel­ma. Mei­dän, jot­ka em­me ole nuo­ruu­des­sam­me tot­tu­neet läh­te­mään ko­din ul­ko­puo­lel­le har­ras­tuk­siin.

Mi­nul­la on noi­ta vil­la­lan­ko­ja. Eh­kä jaan­kin ne lan­koi­na eteen­päin. Eh­kä lu­mi­ke­lien myö­tä pa­laa­vat kir­joi­tus­ke­lit­kin.

InkeriHeikkala
Olen suurperheen äiti ja monen mussukan mummi. Asun Lapin portilla, Posiolla. Teen työtä puolisoni kanssa omassa monipalveluyrityksessämme. Autamme asiakkaitamme arkisissa askareissa, työtehtäviä on siivoamisesta sukanparsintaan. Kun kirjoitan, tekstini syntyvät hyvin nopeasti, hetkestä, kokemuspiiristä ja ajatuksista. Luonto ja sen monet vivahteet merkitsevät minulle paljon. Voit antaa minulle palautetta osoitteeseen inkeri.heikkala@hotmail.com.
13.8.2020

Her­ra, sinä olet oi­ke­a­mie­li­nen, oi­ke­at ovat si­nun pää­tök­se­si. Ps. 119:137

Viikon kysymys