JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mul­taa

Aiemmat blogit
31.5.2015 9.43

La­pi­oin mul­taa, maa on kos­te­aa ja sa­vis­ta. Ta­ka­na on nur­mik­ko, täs­sä pelk­kää voi­kuk­kaa, val­koi­nen vah­va juu­ri koh­ti­suo­raan sy­väl­lä. Pai­nan la­pi­o­ta, hal­kai­sen maa­ta, ve­dän voi­kuk­kia juu­ri­neen pois. Per­kaa­mi­nen on hi­das­ta; maa on saa­nut rau­has­sa kas­vaa, nur­mik­ko­na lei­kat­tu edel­lis­ten omis­ta­jien kas­vi­maa, siel­tä tääl­tä po­jat kai­va­neet ma­to­ja on­ki­mi­seen. Si­pu­lia tai­si­vat vil­jel­lä täs­sä koh­ti, muis­tan sän­til­li­set ri­vit, syk­syl­lä näin ni­pun pi­ha­ra­ken­nuk­sen var­jos­sa kui­vu­mas­sa, pit­kät si­pu­lin var­ret riip­pui­vat lau­ta­pöy­dän yli kuin pöy­tä­lii­na, kul­lan­kel­tai­set si­pu­lit. Kat­son naa­pu­rin ta­loa, asuk­kaat ovat vaih­tu­neet; van­ha mies kuo­li, mum­mo muut­ti van­hain­ko­tiin. Eh­kä mum­mo elää vie­lä, ha­lu­ai­sin näh­dä, ju­tel­la.

Jos tä­hän rivi va­del­maa, ete­lä-poh­jois­suun­nas­sa, rik­ka­ruo­hois­ta möy­hit­ty ko­ho­penk­ki, mus­taa muo­via sui­ka­le, ras­ti muo­viin, tai­mi sii­hen, kas­te­lu. Rivi ras­te­ja sak­sil­la mus­taan pres­suun, so­pi­va tai­mi­vä­li, goog­le­tan pu­he­li­mel­la, ak­ku lop­puu, syvä kolo mul­taan, tai­mi, mul­taa, ta­put­te­lu, vet­tä. Las­ten ää­ni kuu­luu kau­ka­na ta­los­sa. Vä­hi­tel­len tai­met lop­pu­vat, pit­kä pät­kä pres­sua ja tai­mia sii­nä. Lo­put pres­sus­ta kää­rin puu­pa­la­seen ri­vin pää­hän, nos­te­len sin­ne tän­ne ki­viä pääl­le, et­tei tuu­li nos­tai­si pres­sua. Pi­hal­la tuu­lee usein pel­lon yli, län­nes­tä. Sit­ten kuu­len lin­tu­jen ää­niä tuo­mis­sa ta­ka­na­ni, leh­det sil­mui­na vie­lä. Tu­lee kesä. Taas eri­lai­nen kesä, ihan uu­si, lap­set ovat isom­pia. Edel­li­set ovat ta­ka­na, niis­tä ei ole kau­an, vuo­de­na­jat ovat kuin päi­viä, ne ti­pah­te­le­vat kuin pi­sa­rat kas­te­lu­kan­nus­ta, maa imee kai­ken. Kesä on no­pea, ai­ka on no­pea, huo­maa­ma­ton kuin lin­nun­lau­lu, jo­hon yh­täk­kiä ha­vah­tuu.

Suo­ris­tan sel­kä­ni. Il­ta­puu­ro­nai­ka. Te­kee­kö­hän po­jat jo puu­roa, pie­nin pi­tää syöt­tää, et­tei he­rää yöl­lä. Valo hä­mää, päi­vää on pit­käl­le, ei huo­maa ajan­ku­lua. Ke­rään mus­tat tai­mi­pur­kit, kuo­kan, ha­ran, puu­kon, sak­set, la­pi­on, nos­tan kot­ti­kär­ryyn; jos maa­han jät­täi­si, ruo­ho peit­täi­si no­pe­as­ti al­leen, seu­raa­va ää­ni kuu­lui­si ruo­hon­leik­ku­ris­ta. No niin. Sii­nä yk­si haa­ve, kat­son va­del­ma­ri­viä. Sit­ten kat­son tai­vas­ta. Kun­pa sade tu­li­si avuk­si. Näin ih­mi­nen voi teh­dä, muo­ka­ta, pe­ra­ta, kas­tel­la, mut­ta kas­vu, kas­vu on An­ta­jan va­ras­sa.

Jä­tän kot­ti­kär­ryt van­han koi­vun vie­reen. Vaik­ka hans­kat, kä­det ovat kar­hei­na mul­las­ta. Mul­ta tart­tuu vaat­tei­siin ja kä­siin, kas­voi­hin, mul­lan­rus­kea pöly. Kun ton­kii maan lä­hel­lä, nä­kee pal­jon ma­to­ja ja mui­ta maa­ne­lä­jiä. Päi­väl­lä, kun kään­sin la­pi­ol­la, poi­ka kat­se­li vie­res­tä, löy­si mul­ta­paa­kus­ta poik­keuk­sel­li­sen pit­kän ja me­he­vän ma­don, poi­ka sa­noi:

– älä, se on mun ka­ve­ri, ja nap­pa­si ma­don tur­vaan la­pi­on edes­tä.

Poi­ka kul­jes­ke­li pi­hal­la mato kä­des­sään ja pu­hui sil­le, kun näin ma­don uu­des­taan, ajat­te­lin vain mul­taa, jos­sa ma­dot elä­vät:

– Jos oot sen ka­ve­ri, pääs­tät sen omaan ko­tiin, mul­ta on sen koti. Ja poi­ka las­ki ma­don mul­taan, ja juok­si seu­raa­vaan leik­kiin.

Mon­ta ar­ki­viik­koa ajat­te­len mul­taa, la­pi­o­ta, maan­kään­tä­mis­tä, pen­sai­ta ja sa­det­ta. Mo­ne­na yö­nä tu­lee hil­jai­nen sade; kuu­len sen yöl­lä, pie­ne­nä hu­mi­na­na. Tu­lee le­vol­li­nen mie­li; sade tu­lee oi­ke­aan ai­kaan.

Kai­ken mul­lan­kään­nön kes­kel­le lu­pau­duin van­him­pien raa­mat­tu­luok­ka­lais­ten ja nuor­ten ret­kel­le Ruot­sin su­vi­seu­roi­hin Tuk­hol­maan. Ha­vah­dun kou­lun juh­la­sa­lin pe­räl­tä is­tu­mas­ta. Kuun­te­len, pu­hu­ja lu­kee kyl­vö­mais­ta, ki­vis­tä, or­jan­tap­pu­rois­ta, juu­ret­to­muu­des­ta, tuu­lis­ta ja kui­vuu­des­ta, kai­kes­ta sii­tä, joka yrit­tää es­tää hy­vän kas­vun. Sit­ten pu­huu sa­teen vält­tä­mät­tö­myy­des­tä, sii­tä ih­mees­tä, et­tä maa on muo­kat­tu, kas­vi saa juur­tua suo­tui­saan mul­taan, sy­väl­le maa­han kiin­ni, saa vet­tä ja ra­vin­toa. Ajat­te­len kas­vi­maa­ta: kuin­ka no­pe­as­ti kaik­ki ei-toi­vot­tu val­taa alaa, jol­lei kit­ke rik­ka­kas­ve­ja pois, ja is­tu­ta sitä, joka toi­vot­tua. Ajat­te­len sa­nan­kuu­loa, juur­tu­mis­ta Ju­ma­lan sa­naan; jos juu­ret saa­vat kas­vaa sy­väl­le mul­taan, siel­tä se saa vet­tä, vaik­ka paah­tai­si. Juu­ril­la se on kiin­ni, vaik­ka tu­li­si kova tuu­li.

Kuu­len sa­no­ja: ”Ja jo­kai­nen, jol­la tämä toi­vo on hä­nen ty­kön­sä, puh­dis­taa it­sen­sä, niin­kuin hän­kin puh­das on" (1. Joh. 3:3). Sa­nat ovat ih­meel­li­siä ja kirk­kai­ta kuin ke­vät­tai­vas sa­tees­sa. Ih­met­te­len sitä sa­ma­nai­kai­suut­ta, et­tä vaik­ka ih­mi­nen on tur­mel­tu­nut, it­ses­sään paha ja heik­kout­ta ko­ke­va, Ju­ma­la voi an­taa ko­kea jo täs­sä elä­mäs­sä le­poa, rau­haa ja iloa, ajan­ra­jan yli kan­ta­vaa tai­vas­toi­voa. Is­tun pen­kis­sä, näen ym­pä­ril­lä­ni eri-ikäi­siä ih­mi­siä, sama ih­mi­syys ja toi­vo heis­sä­kin, tul­kin vä­li­tyk­sel­lä he kuu­le­vat sa­maa us­kon­saar­naa. Se sade on hil­jais­ta ja loh­dul­lis­ta, tu­lee oi­ke­aan ai­kaan. Vaik­ka unoh­tai­sin­kin kuul­lut sa­nat, jää mie­leen valo. Se ko­ke­mus on läs­nä: ”Vaikk' on kor­ke­al­la, Her­ra, is­tui­mes, sie­lut tus­kan al­la saa­vat au­tuu­tes" (VK 344:2). Kun as­tun ulos, val­koi­set sy­ree­nit ovat ku­kas­sa.

KaisuTuomaala
Olen turkulainen perheenäiti ja kuvaamataidonopettaja, joka asuu pellon reunassa. Minua kiinnostavat tyhjät kohdat ja tihentymät, elämän epärationaalisuus ja siitä selkiytyvä tarkoituksenmukaisuus, viivojen piirtäminen ja sanat. Voit antaa palautetta blogistani minulle osoitteeseen kaku.tuomaala@pp.inet.fi.
19.1.2020

Jee­sus vas­ta­si nai­sel­le: "Joka juo tätä vet­tä, sen tu­lee uu­del­leen jano, mut­ta joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan." Joh. 4:13-14

Viikon kysymys