Ajat­te­le­pa het­ki omia iso­van­hem­pi­a­si. Jos olet saa­nut lap­suu­des­sa­si elää hei­dän kans­saan, muis­to­jen tul­va täyt­tää to­den­nä­köi­ses­ti mie­le­si het­kes­sä. Suh­de iso­van­hem­piin on par­haim­mil­laan täyn­nä hel­lyyt­tä, ar­vos­ta­mis­ta, hy­väk­sy­mis­tä ja yh­teis­tä iloa.

"Tääl­lä ei saa mi­tään iki­nä tehä, mä muu­tan mum­mo­laan!" Sään­tö­kes­kus­te­lu poi­ka­ni kans­sa toi hä­nel­le mie­leen le­gen­daa­ri­sen vaih­to­eh­don: muut­to mum­mo­laan on rat­kai­su! Siel­lä ei tur­hia ni­po­te­ta. Siel­lä saa kaik­kea enem­män. Saa enem­män herk­ku­ja ja va­paam­min teh­dä mitä hu­vit­taa. Siel­lä saa val­voa myö­hään ja ol­la enem­män ko­neel­la.

Iso­van­hem­pien ase­mas­sa on help­po hiu­kan höl­lä­tä ar­jen pe­li­sään­nöis­tä. Olen jos­kus sa­no­nut las­te­ni iso­van­hem­mil­le, et­tä he an­ta­vat lap­sil­le­ni lii­an hel­pos­ti pe­rik­si ja rik­ko­vat joi­ta­kin per­hees­säm­me so­vit­tu­ja käy­tän­tö­jä. Mut­ta yh­tä usein olen jo het­ken pääs­tä tul­lut toi­siin aja­tuk­siin näh­des­sä­ni, mitä mum­mo­la­vie­rai­lut lap­sil­le­ni mer­kit­se­vät. Eh­kä ren­nom­pi asen­ne on vä­lil­lä pai­kal­laan. Eh­kä lap­set­kin tar­vit­se­vat vä­lil­lä lo­maa ar­ki­ru­tii­neis­ta.

Joku iso­äi­ti ku­va­si suh­det­taan las­ten­lap­siin­sa näin: Omien las­te­ni kans­sa en eh­ti­nyt niin pal­jon naut­tia yh­des­sä­o­los­ta kuin nyt las­ten­las­ten kans­sa. Las­ten­lap­sis­sa saan kuin ru­si­nat pul­las­ta – saan iloi­ta yh­tei­sis­tä het­kis­tä vail­la kii­ret­tä ja kas­va­tus­vas­tuu­ta.

Mitä mer­kit­see yh­teys iso­van­hem­piin? It­se en eh­ti­nyt nä­ke­mään kum­paa­kaan isoi­sää­ni. Jos­kus sil­ti kuin sa­laa kai­paan hei­tä­kin. Oli­sin ha­lun­nut tun­tea hei­dät, pal­jon näh­neet ja so­dan ko­ke­neet mie­het. On­nek­si lap­suu­tee­ni kui­ten­kin kuu­lui lä­hei­ses­ti kak­si mum­mua, joi­ta muis­tan läm­möl­lä. Mum­mut te­ki­vät maa­il­man par­hai­ta herk­ku­ja, joi­ta ei ny­kyi­sin saa mis­tään. He ker­toi­vat jän­niä ta­ri­noi­ta vuo­si­kym­men­ten ta­kaa. He loh­dut­ti­vat, opet­ti­vat ja ra­kas­ti­vat. Mum­mut myös opet­ti­vat us­ko­maan. Hei­dän esi­mer­kil­lään ja sa­noil­laan on ol­lut kau­as­kan­toi­nen vai­ku­tus.

19-vuo­ti­aa­na kir­joi­tin mum­mu­a­ni muis­tel­len näin:

Se mus­ta­kan­ti­nen lau­lu­kir­ja

näyt­ti van­hal­ta ja ar­vok­kaal­ta.

Yh­des­sä lau­loim­me:

"Ovat syn­ti­ni an­teek­si suu­ret,

koko vel­ka­ni mak­set­tu."

Tun­sin, et­tä mum­mu oli kuin en­ke­li.

Suo­je­lu­sen­ke­li.

Nou­sin van­han kou­lun por­tai­ta

mie­les­sä mum­mun sa­nat:

Kal­lein­ta on ol­la us­ko­mas­sa.