JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Nuori, aikuinen

L. Lotta
Aiemmat blogit
23.2.2016 6.30

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160223063000

Mak­san it­se vuok­ra­ni. Kan­nan it­se kaup­pa­kas­si­ni. Ky­syn muil­ta neu­voa, mut­ta teen omat rat­kai­su­ni ja vas­taan te­ko­je­ni seu­rauk­sis­ta. Näen it­se­ni osa­na suu­rem­paa jär­jes­tel­mää kuin vain lap­suu­te­ni per­het­tä. Ky­ke­nen erit­te­le­mään asen­tei­ta­ni, tun­tei­ta­ni ja nii­den vai­kut­ti­mia. Ruu­miin­ku­va­ni on va­kau­tu­mas­sa. Kes­tän yk­si­no­loa.

Olen­ko siis ai­kui­nen?

Elä­mä­ni tun­tuu mul­lis­tu­van puo­len vuo­den vä­lein. Ys­tä­vie­ni jouk­ko on jat­ku­vas­sa, hi­taas­sa mur­rok­ses­sa. Muu­tan ja ase­tun min­ne elä­mä vie­rii, vaik­ka en tie­dä tu­le­vas­ta. Mi­nul­la ei ole kiin­te­ää omai­suut­ta. Mi­nul­la on haa­voit­tu­ma­ton luot­ta­mus, et­tä jos it­se­näi­syy­te­ni jos­tain syys­tä pet­tää, lap­suu­den­ko­tiin voi ai­na pa­la­ta.

Olen­ko sit­ten­kin vie­lä nuo­ri?

Olen saa­nut elää pe­rin­poh­jais­ta nuo­ruut­ta, eri­lais­ta kuin ne ikä­to­ve­ri­ni, jot­ka kan­ta­vat jo kol­mat­ta las­taan. Le­vin­so­nin elä­män­kul­ku­te­o­ri­an mu­kaan nyt oli­si tai­te­koh­dan ai­ka: var­hai­sen ai­kui­suu­den siir­ty­mä lop­puu noin 22-vuo­ti­aa­na. Use­an te­o­ri­an mu­kaan so­vin kui­ten­kin vie­lä mon­ta vuot­ta mää­ri­tel­mään nuo­ri ai­kui­nen, ja ai­vois­sa­ni ta­pah­tuu mer­kit­tä­viä bi­o­lo­gi­sia muu­tok­sia vie­lä 25-vuo­ti­aak­si saak­ka.

Van­ho­ja päi­vä­kir­jo­ja se­lail­les­sa­ni huo­maan sil­ti, et­tei nuo­ruus ole enää sa­man­lais­ta kuin het­ki sit­ten.

Var­hai­nen nuo­ruus oli pe­rus­puit­teil­taan tur­val­lis­ta, mut­ta so­si­aa­li­ses­ti ja psyyk­ki­ses­ti ris­ti­rii­tais­ta ai­kaa. Jä­sen­net­tä­vä­nä oli koko ole­mi­sen he­leys ja roi­hu ja pau­hu ja sumu. Täy­si-ikäi­syy­den al­la päi­vä­kir­jois­sa­ni tois­tui tois­tu­mis­taan sama tee­ma:

”Val­ta­va tar­ve pu­hua jos­ta­kin, en edes tie­dä mis­tä, ol­la hel­lit­ty. Jos olis joku, joka pys­tyi­si ot­ta­maan kai­ken vas­taan. Jos olis joku, jol­le mun ois help­po ol­la hyvä – –”

”An­tai­sin tä­män­kin asi­an tai­vaan Isän kä­siin, jos tun­ti­sin, et­tä mun ru­kous yl­tää tai­vaa­seen ja et­tä mul­la yli­pää­tään on oi­keus ru­koil­la – –”

Vä­lil­lä päi­vä­kir­ja­teks­tit oli­vat si­vu­jen mit­tai­sia ru­kouk­sia. Tun­nis­tan niis­tä, mi­ten suun­na­ton­ta ja su­muis­ta nuo­ren it­se­tut­kis­ke­lu voi ol­la. Sii­nä se­koit­tu­vat häm­men­tä­väl­lä ta­val­la tai­va­si­kä­vä sekä ys­tä­vän, ra­kas­te­tun ja kuun­te­le­van ai­kui­sen ikä­vät.

Vä­lil­lä muis­tan yrit­tä­nee­ni jär­keis­tää ris­ti­rii­to­ja. Piir­sin ta­sa­pai­no-on­gel­mis­ta ja­no­ja, joi­den ää­ri­päi­tä ni­me­sin: Va­paus – vas­tuu. It­se­näi­syys – riip­pu­vai­suus/lä­hei­syys. Oma toi­mi­juus – luot­ta­mus joh­da­tuk­seen.

Pian ta­ju­sin sen­kin, et­tei­vät nuo pa­rit ol­leet kes­ke­nään ris­ti­rii­das­sa, vaan toi­mi­vat jo­ten­kin toi­si­aan vah­vis­ta­en. Oma ym­mär­rys näyt­täy­tyi loh­dul­li­sen ra­jal­li­se­na. Kir­joi­tin päi­vä­kir­jaan:

”Mi­nul­le on lai­tet­tu ra­jat,

sil­lan kai­tees­ta kai­tee­seen

pouk­koi­len, mut­ten pu­toa.

Mi­nul­le on lai­tet­tu ra­jat,

kä­te­ni hui­to­vat mie­le­ni pe­räs­sä,

suu­ni pu­huu, en pysy pe­räs­sä,

ai­na jos­sain sor­met osu­vat

sei­niin: mi­nun ra­ja­ni,

ja mie­le­ni ra­jat.”

Hil­jal­leen, mil­tei huo­maa­mat­ta, ta­sa­pai­no­la­ji ha­keu­tuu vä­hem­män hor­ju­vak­si. Huo­le­nai­heet ei­vät ka­toa, mut­ta muut­tu­vat.

Il­me­nee ai­kuis­tu­mi­sen oi­rei­ta: Tun­tei­den hal­lin­taan al­kaa ker­tyä työ­ka­lu­ja, ja kat­se kään­tyy oman sy­dä­men tur­haut­ta­vas­ta tut­kis­ke­lus­ta ulos­päin. Ar­ki­nen te­ke­mi­nen tun­tuu mie­lek­kääl­tä. Lap­suu­den ai­kui­set löy­ty­vät uu­del­leen ai­kui­sen ta­sol­la.

Ajoit­tai­nen yk­si­näi­syy­den ko­ke­mus­kin näyt­täy­tyy kiu­sauk­se­na, joka on ve­tä­mäs­sä pois kris­til­li­ses­tä rak­kau­des­ta; us­ko­vai­nen nuo­ri on ym­pä­röi­ty ys­tä­vyy­den ja mat­ka­kump­pa­nuu­den mah­dol­li­suuk­sil­la. Saa luot­taa, et­tä van­hurs­kaan ru­kouk­siin vas­ta­taan, kun ai­ka on. Ym­pä­ril­lä saa kuo­hua, si­säl­lä saa kuo­hua, mut­ta tur­va ei hor­jah­da.

Pa­laan tä­hän het­keen. Sii­hen häm­mäs­tyk­seen, kun jos­sain haas­ta­vas­sa ti­lan­tees­sa en juok­se­kaan päin puu­ta, ku­ten en­nen oli­sin teh­nyt. Kat­son etee­ni, kat­son kä­sii­ni: mai­se­mas­sa on suo­ria lin­jo­ja ja kä­sien ra­jat ovat tar­kat. Kat­son toi­seen ih­mi­seen, het­ken sii­nä kä­väis­see­seen, ja tun­nen vain hil­jais­ta var­muut­ta. Ei ole kii­re. On tu­le­vai­suus.

Jo­kin sa­lat­tu ai­kui­suus.

lot­ta.lai­ti­nen@hot­mail.com

LottaL.
Neljäntoista isosisko raottelee kasvutynnyrinsä kantta luentosaleissa, pitää ihmisistä keskimäärin hyvin paljon ja on vähän idealisti, koska nuorena saa olla. Heräsikö ajatuksia? Voit olla minuun yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen lottahenniina@gmail.com
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys