JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

On­ko tämä se jouk­ko?

Murtomaa Maarit
Aiemmat blogit
22.2.2016 7.00

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220160222070000

– Ju­ma­lan ter­ve! Kuu­lui­ko ko­pu­tus? sa­noo nuo­ri nai­nen sil­mis­sä as­ti hy­myn­ka­re.

– Ju­ma­lan ter­ve! Ei kuu­lu­nut, mut­ta ter­ve­tu­loa pe­rem­mäl­le.

Nai­nen is­tuu keit­ti­öm­me pir­tin­pen­kin pää­hän, kat­soo, kun aset­te­len hä­nen tuo­maan­sa tulp­paa­ni­kimp­pua mal­jak­koon.

– No, mitä si­nul­le kuu­luu? ky­syn hy­myil­len.

– Ai­ka vai­kee­ta on ol­lut. Epäi­lyk­siä.

– Tai­taa ne epäi­lyk­set kuu­lua us­ko­vai­sen elä­mään. Mikä nyt epäi­lyt­tää eri­tyi­ses­ti?

– Et­tä on­ko se juu­ri tämä jouk­ko. Seu­rois­sa kyl­lä tuli taas tun­ne, et­tä näin se on. Mut­ta ar­jes­sa tu­lee epäi­lyk­set: mik­si se oli­si juu­ri tämä jouk­ko?

– Niin, ei­hän sii­nä jär­jel­lä aja­tel­len ole­kaan mi­tään jär­keä, vas­taan.

Is­tah­dan hän­tä vas­ta­pää­tä ja jat­kan:

– Muis­tan, et­tä poh­din tuo­ta sa­maa sil­loin, kun olin saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon. Mie­tin, mi­ten jär­jel­le täy­sin kä­sit­tä­mä­tön oli aja­tus, et­tä Ju­ma­lan jouk­ko oli­si löy­det­tä­vis­sä juu­ri nyt tääl­lä pie­nes­sä Suo­mes­sa, jos­sa minä elän. Mut­ta sit­ten ajat­te­lin, et­tä yh­tä kä­sit­tä­mä­tön­tä oli Jee­suk­sen syn­ty­mä pie­nes­sä Bet­le­he­mis­sä, ja vie­lä tal­lis­sa. Sen ajan Ju­ma­laa et­si­vil­le ih­mi­sil­le se oli ai­van yh­tä jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön­tä.

* * *

– Mis­sä siel­lä Raa­ma­tus­sa sa­no­taan, et­tä vain van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set pe­las­tu­vat? ky­syin ai­no­al­ta les­ta­di­o­lai­sys­tä­väl­tä­ni noin kym­me­nen vuot­ta ai­em­min sa­man pir­tin­pöy­dän ää­rel­lä.

Olin saa­nut muu­ta­ma vuo­si ai­em­min he­rä­tyk­sen ja al­ka­nut taas us­koa Ju­ma­laan. Kä­vin ak­tii­vi­ses­ti kir­kos­sa ja osal­lis­tuin siel­lä va­paa­eh­tois­työ­hön. Mut­ta olo oli rau­ha­ton. Jat­ku­vas­ti oli tun­ne: Mis­sä kaik­ki us­ko­vai­set ovat? Mis­sä on se Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta, joka Raa­ma­tus­sa ku­va­taan Kris­tuk­sen ruu­mii­na? Sik­si ah­dis­te­lin ys­tä­vää­ni­kin näil­lä ky­sy­myk­sil­lä.

Mi­nua häi­rit­si suu­res­ti se, kun vais­to­sin, et­tä tuo les­ta­di­o­lai­sys­tä­vä­ni ei pi­tä­nyt mi­nua us­ko­vai­se­na, vaik­ka it­se ajat­te­lin sitä ole­va­ni. Mi­nä­hän us­koin Ju­ma­laan, olin ha­lun­nut an­taa hä­nel­le koko elä­mä­ni. Ru­koi­lin hä­nen joh­da­tus­taan. Luin Raa­mat­tua. Tein va­paa­eh­tois­työ­tä. Mitä vie­lä puut­tui?

Mie­les­tä­ni elin­kin lä­hes sa­mal­la ta­val­la kuin tuo ys­tä­vä­ni. No, eh­kä meik­ka­sin ja kat­soin te­le­vi­si­o­ta, mut­ta ei­vät kai ne nyt voi­neet niin iso­ja asi­oi­ta ol­la. To­sin te­le­vi­si­o­ta kat­sel­les­sa oli mie­lee­ni usein tul­lut, et­tä ym­mär­sin hy­vin, mik­si van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set ei­vät sitä kat­so­neet – ei­vät oh­jel­mat ol­leet ai­na­kaan lä­hem­mäs Ju­ma­laa vie­mäs­sä.

Vä­hi­tel­len olin huo­man­nut, et­tä yhä use­am­min ajat­te­lin hei­dän opet­ta­van ai­van oi­kein. Kier­te­lin eri hen­gel­li­syyk­sis­sä, mut­ta ai­na kirk­kaam­pa­na al­koi­vat erot­tua Hen­gen he­del­mät, joi­ta näin tuon jou­kon kes­kuu­des­sa.

Raa­ma­tus­ta en löy­tä­nyt kui­ten­kaan mai­nin­taa van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sis­ta. Mi­ten he siis saat­toi­vat aja­tel­la, et­tä vain hei­dän jouk­kon­sa pe­las­tui­si? Ys­tä­vä­ni vas­ta­si mi­nul­le jo­tain sel­lais­ta, et­tei Raa­ma­tus­sa pu­hu­ta van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sis­ta, ei­vät­kä he it­se kut­su­kaan it­se­ään täl­lä ni­mel­lä, vaan he ajat­te­le­vat ole­van­sa us­ko­vai­sia.

Ys­tä­vä­ni ker­toi myös, kuin­ka Sau­lus eli Paa­va­li oli Da­mas­kok­sen tiel­lä koh­dan­nut Jee­suk­sen ja me­net­tä­nyt nä­kön­sä. Jee­sus oh­ja­si Sau­luk­sen tä­män jäl­keen us­ko­vai­sen mie­hen, Ana­ni­ak­sen, luo. Vas­ta tuon us­ko­vai­sen ih­mi­sen siu­naus an­toi Sau­luk­sel­le näön ja Py­hän Hen­gen. Sii­nä oli yk­si esi­merk­ki sii­tä, kuin­ka Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­nen ei voi kah­den kes­ken Ju­ma­lan kans­sa so­pien tul­la us­ko­vai­sek­si, vaan Ju­ma­la oh­jaa ih­mi­sen tois­ten us­ko­vais­ten luo.

Mut­ta en kä­sit­tä­nyt edel­leen­kään, mitä te­ke­mis­tä tuol­la raa­ma­tun­koh­dal­la oli hei­dän jouk­kon­sa kans­sa. Mis­tä he saat­toi­vat tie­tää, et­tä juu­ri se oli oi­kea? Oli­ko kyse sii­tä, et­tä tai­vaa­seen pää­si hei­dän mu­kaan­sa lap­sia syn­nyt­tä­mäl­lä tai tiet­ty­jä sään­tö­jä nou­dat­ta­mal­la? Mut­ta ei­kö Lut­her­kin opet­ta­nut, et­tä ih­mi­nen pe­las­tuu yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den?

Ys­tä­vä­ni huo­ma­si, et­tä ky­se­ly­je­ni taus­tal­la oli to­del­li­nen et­sin­tä, oi­kea sie­lun­hä­tä. Hän an­toi mi­nul­le lu­et­ta­vak­si sen vuo­den SRK:n vuo­si­kir­jan, jon­ka tee­ma­na oli oi­kea ja vää­rä. Kun aloin lu­kea kir­jaa, häm­mäs­tyin: se oli juu­ri sitä Raa­ma­tun mu­kais­ta lu­te­ri­lai­suut­ta, jota olin kai­van­nut kir­kos­sa ja jon­ka olin aja­tel­lut täs­sä ajas­sa ka­don­neen maan pääl­tä jo ko­ko­naan. Kaik­ki oli oi­kein, kaik­ki täs­mä­si. Kaik­ki pe­rus­tui Raa­ma­tun sa­naan. Olin val­mis läh­te­mään seu­roi­hin.

* * *

Seu­rois­sa tark­kai­lin ih­mi­siä: Vai­kut­ti­vat­ko he ah­dis­tu­neil­ta? Oli­ko tääl­lä jo­tain ar­vo­jär­jes­tel­miä? Kah­vi­tau­ol­la ky­syin erääl­tä nai­sel­ta suo­raan, oli­ko täs­sä us­ko­nyh­tei­sös­sä hä­nes­tä ah­dis­ta­vaa.

– Mi­ten nyt täl­lai­ses­sa ar­mon val­ta­kun­nas­sa voi­si ah­dis­ta­vaa ol­la? nai­nen, joka ker­toi saa­neen­sa nuo­re­na pa­ran­nuk­sen ar­mon, ky­syi mi­nul­ta ih­meis­sään.

Seu­ra­pu­hees­ta en ym­mär­tä­nyt juu­ri mi­tään. Mut­ta yk­si koh­ta pis­ti kor­vaa­ni: pu­hu­ja sa­noi jo­tain sel­lais­ta, et­tä on vain yk­si us­ko ja yk­si lau­ma. Hän viit­ta­si raa­ma­tun­koh­taan, jos­sa Jee­sus sa­noo, et­tä ”pi­tää ole­man yk­si lam­mas­huo­ne ja yk­si pai­men” (Joh.10:16). Sa­nat louk­ka­si­vat, mut­ta ne myös ko­lah­ti­vat.

– Minä ha­lu­ai­sin tul­la les­ta­di­o­lai­sek­si, ker­roin seu­ro­jen jäl­keen pu­he­li­mes­sa tuol­le us­ko­vai­sel­le ys­tä­väl­le­ni. Mi­ten se on­nis­tuu? Pi­tää­kö mi­nun mak­saa jä­sen­mak­su vai mi­ten?

– Ei, ei tar­vi mak­saa. En mi­nä­kään edes ole rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jä­sen. Si­nun pi­tää us­koa siel­tä saar­nat­tu syn­nin­pääs­tö omal­le koh­dal­le. Niin tul­laan us­ko­vai­sek­si.

Kuu­los­ti hy­väl­tä, et­tei kyse ol­lut ra­has­ta. Ha­luk­kaas­ti nos­tin kät­tä­ni seu­raa­vis­sa seu­rois­sa, kun syn­te­jä saar­nat­tiin an­teek­si. Mut­ta asia ei au­en­nut mi­nul­le vie­lä täy­sin. Ju­ma­la ei avan­nut ove­aan. Hän tie­si, et­ten ol­lut täy­sin vie­lä val­mis pääs­tä­mään ir­ti en­ti­ses­tä. Loo­tin vai­mon ta­voin yhä vil­kui­lin taak­se­ni. Ja pel­kä­sin myös sitä, et­tä me­ne­tän kai­ken – per­het­tä­ni myö­ten.

Pa­la­sin en­ti­seen. Mut­ta Ju­ma­la an­toi mi­nun pää­tyä kah­den vuo­den pääs­tä sel­lai­seen um­pi­ku­jaan us­ko­na­si­ois­sa, et­tä olin val­mis ka­dot­ta­maan kai­ken, koko elä­mä­ni, et­tä sai­sin löy­tää Raa­ma­tun mu­kai­sen pe­las­ta­van us­kon. ”Her­ra, me­nen mi­hin iki­nä ha­lu­at. Näy­tä mi­nul­le, mis­sä on jouk­ko­si”, oli sie­lus­ta nou­se­va huu­to Ju­ma­lal­le. ”He­del­mis­tä te hei­dät tun­net­te”, soi mie­les­sä­ni Raa­ma­tus­ta nou­se­va vas­taus.

Ja kaik­kein kirk­kaim­pa­na Hen­gen he­del­mä­nä aloin näh­dä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten luot­ta­muk­sen Ju­ma­laan elä­män ja kuo­le­man Her­ra­na – sii­nä, mi­ten he us­kal­si­vat ot­taa vas­taan kaik­ki lap­set Ju­ma­lan lah­joi­na. He ai­na­kin luot­ta­vat Ju­ma­laan, omin voi­min he ei­vät sitä tee, mi­nul­le al­koi val­je­ta.

Ar­mol­li­nen Ju­ma­la vas­ta­si mi­nul­le myös niin, et­tä kun ava­sin Raa­ma­tun sa­tun­nai­ses­ta koh­das­ta, sil­mii­ni osui sana Sii­on. Tämä tois­tui seu­raa­val­la­kin ker­ral­la. En­kä tien­nyt mi­tään muu­ta paik­kaa kuin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rat, jois­sa olin jos­kus kuul­lut Sii­o­nis­ta pu­hut­ta­van. Aa­vis­tus­ta­kaan mi­nul­la ei ol­lut sii­tä, mitä sana tar­koit­ti – et­tä se tar­koit­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.

* * *

Lo­ka­kuus­sa 2008 as­tuin en­sim­mäis­tä ker­taa si­sään Tur­kuun juu­ri val­mis­tu­neen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­mi­ta­lon oves­ta. Oli kes­ki­viik­koil­ta ja sik­si vä­keä oli vä­hän. ”Olen tul­lut ko­tiin”, sa­nat ka­jah­ti­vat mie­les­sä­ni. Ih­meel­li­nen tun­ne, kuin lap­se­na ko­ti­o­vea ava­tes­sa.

Is­tuin seu­ra­pen­kis­sä ja odo­tin, et­tä pu­hu­ja saar­nai­si syn­nit an­teek­si, sil­lä nyt tie­sin, et­tä osai­sin tuon syn­nin­pääs­tön ot­taa us­kol­la vas­taan omal­le koh­dal­le­ni. Nyt Ju­ma­la avai­si mi­nul­le oven­sa. Kä­ve­lin hy­myil­len ulos seu­ro­jen jäl­keen vaih­ta­mat­ta sa­naa­kaan ke­nen­kään kans­sa. Kun seu­raa­va­na aa­mu­na he­rä­sin, mi­nus­ta tun­tui, et­tä lei­juin puo­li met­riä sän­gyn ylä­puo­lel­la – olo oli niin ke­vyt! Mi­nul­ta oli vie­ty kol­men­kym­me­nen­kuu­den vuo­den taa­kat har­ti­oil­ta, en­kä ol­lut nii­den ole­mas­sa­o­los­ta edes tien­nyt. Olin kyl­lä it­ke­nyt syn­te­jä­ni ja kir­kos­sa kuul­lut, et­tä Jee­sus on ne so­vit­ta­nut, mut­ta nyt minä tun­sin, et­tä ne kaik­ki to­del­la oli­vat pois­sa.

Seu­raa­van vii­kon sain ol­la kuin pa­ra­tii­sis­sa. Koko ym­pä­ril­lä ole­va luon­to sä­ke­nöi sil­mis­sä­ni. Mi­nul­la oli tun­ne, kuin kaik­ki si­säl­lä­ni ol­leet haa­vat oli­si voi­del­tu jol­lain sal­val­la, olin täy­sin pa­ran­net­tu. En­kä haa­vois­ta­kaan ol­lut ai­em­min ol­lut tie­toi­nen. Mi­nul­la ei ol­lut epäi­lys­tä­kään, et­ten­kö oli­si löy­tä­nyt rau­haa, jon­ka vain Jee­sus voi omil­leen an­taa.

Olin luul­lut, et­tä pa­ran­nus oli­si jo­tain sel­lais­ta, mi­hin mi­nun oli­si it­se pys­tyt­tä­vä. Pel­kä­sin siis etu­kä­teen: en­tä jos en pys­tyi­si­kään elä­mään niin kuin les­ta­di­o­lai­set opet­ti­vat? Mut­ta pa­ran­nus oli­kin vain sitä, et­tä us­koin näil­tä us­ko­vai­sil­ta saar­na­tun syn­nin­pääs­tön. Ja nuo elä­män­ta­poi­hin liit­ty­vät asi­at oli­vat Hen­gen he­del­mää, ne al­koi­vat tul­la it­ses­tään. En enää ha­lun­nut mei­ka­ta, en enää ha­lun­nut kuun­nel­la tie­tyn­lais­ta mu­siik­kia, se kuu­los­ti kor­vii­ni me­lul­ta, te­le­vi­sio jäi kiin­ni… Ju­ma­la hoi­ti ai­van it­se tuon elä­män­muu­tok­sen mi­nus­sa. Mi­nun ei tar­vin­nut teh­dä mi­tään. Olin va­paa, olin on­nel­li­nen. Mi­nul­la oli taas elä­mä – se elä­mä, jos­ta olin vii­mek­si lap­se­na naut­ti­nut.

Aloin ym­mär­tää, et­tä nämä us­ko­vai­set ei­vät ku­vi­tel­leet­kaan pe­las­tu­van­sa omil­la te­oil­laan, vaan yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den. Mut­ta he opet­ta­vat Raa­ma­tun mu­kai­ses­ti, et­tä ”van­hurs­kaus, joka Ju­ma­lal­le kel­paa, il­moi­te­taan us­kos­ta us­koon" (Room. 1:17), toi­sin sa­no­en us­ko siir­tyy us­ko­vai­sel­ta toi­sel­le. Ope­tus­lap­sil­le an­net­tiin val­ta an­taa syn­te­jä an­teek­si. Joka on saa­nut us­ko­vai­sel­ta syn­nit an­teek­si, voi taas it­se an­taa toi­sil­le syn­nit an­teek­si, hä­nes­tä tu­lee elä­vän ve­den läh­de. Näin van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set ajat­te­le­vat, et­tä elä­vä us­ko on siir­ty­nyt us­ko­vai­sel­ta toi­sel­le ja Ju­ma­lan jouk­ko on kul­ke­nut eri ai­koi­na eri ni­mel­lä ja eri alu­eil­la.

Mart­ti Lut­he­rin kat­so­taan myös löy­tä­neen tuon us­ko­vais­ten jou­kon, jos­ta hän ker­too Isos­sa Ka­te­kis­muk­ses­sa näin: ”Minä us­kon, et­tä maan pääl­lä on pie­ni pyhä jouk­ko ja yh­tei­sö, joka koos­tuu pel­kis­tä py­his­tä ih­mi­sis­tä. Sil­lä on yk­si pää, Kris­tus, ja Pyhä Hen­ki on kut­su­nut sen kool­le. Sil­lä on yk­si us­ko, yk­si mie­li ja ym­mär­rys. – – Sii­hen mi­nä­kin kuu­lun, olen sen osa ja jä­sen, osal­li­nen sen kai­kis­ta aar­teis­ta ja kes­ki­näi­ses­tä yh­tey­des­tä.”

Ih­mi­nen ei pys­ty omil­la sil­mil­lään nä­ke­mään, mikä kai­kis­ta hen­gel­li­syyk­sis­tä on oi­kea jouk­ko, mut­ta Jee­sus ke­hot­taa et­si­mään "Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan" ja lu­paa vie­lä, et­tä et­si­vä löy­tää. Se, mikä ih­mi­sel­le on mah­do­ton­ta, on Ju­ma­lal­le mah­dol­lis­ta.

* * *

Kat­son nyt keit­ti­ön­pöy­täm­me ää­res­sä is­tu­vaa nuor­ta nais­ta, ja mie­tin, mi­ten vai­ke­aa on toi­sel­le ih­mi­sel­le ker­toa sii­tä, min­kä on it­se saa­nut elää to­dek­si. To­dis­taa, et­tä kaik­ki on juu­ri niin kuin Raa­ma­tus­sa sa­no­taan.

”Mi­ten ah­das on­kaan se port­ti…”

”… joka elä­män­sä mi­nun täh­te­ni ka­dot­taa, on sen löy­tä­vä…”

”Joka ot­taa vas­taan tei­dät, ot­taa vas­taan mi­nut…"

”Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta, jon­ka maa­il­ma an­taa.”

Minä olin hen­gel­li­ses­ti kuol­lut, mut­ta nyt taas elän. Minä olin so­kea, ja sain taas nä­kö­ni. Olin kuu­ro Ju­ma­lan sa­nal­le, ja nyt olen saa­nut kuu­lo­ni. Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa – puh­das­ta Ju­ma­lan sa­nan saar­naa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne – Ju­ma­lan per­he­vä­en asuk­kaak­si. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut – an­noit­te Jee­suk­sen ve­rel­lä pes­tyn hää­vaat­teen pääl­le­ni.

Jo­han­nes Kas­ta­ja­kin jou­tui van­keu­des­sa ol­les­saan epäi­lyk­siin. Hän lä­het­ti ope­tus­lap­sen­sa Jee­suk­sen luo ky­sy­mään, oli­ko tämä se, jon­ka oli mää­rä tul­la. Jee­sus vas­ta­si: ”Men­kää ja ker­to­kaa Jo­han­nek­sel­le, mitä olet­te näh­neet ja kuul­leet: So­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja ram­mat kä­ve­le­vät, spi­taa­li­set puh­dis­tu­vat ja kuu­rot kuu­le­vat, kuol­leet he­rä­te­tään hen­kiin ja köy­hil­le ju­lis­te­taan ilo­sa­no­ma. Au­tu­as se, joka ei mi­nua tor­ju.” (Matt. 11:4,5.)

Kyl­lä, minä us­kon, et­tä tämä on se jouk­ko.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
4.7.2020

"Minä ope­tan si­nua", sa­noo Her­ra, "minä osoi­tan si­nul­le oi­ke­an tien. Minä neu­von si­nua, kat­see­ni seu­raa as­ke­lei­ta­si." Ps. 32:8

Viikon kysymys