Muis­tat­ko näh­nee­si ku­van, jos­sa en­ke­li ta­lut­taa pien­tä tyt­töä ja poi­kaa vaa­ral­li­sel­ta näyt­tä­vän sil­lan yli? Lap­set näyt­tä­vät sil­tä, et­tä il­man en­ke­liä he ei­vät mil­lään us­kal­tai­si jat­kaa mat­kaa eteen­päin. Va­loi­san ja tur­val­li­sen nä­köi­nen en­ke­li kui­ten­kin luo hei­hin loh­tua ja tur­vaa, ja he näyt­tä­vät sel­vi­ä­vän tuos­ta vai­ke­as­ta ti­lan­tees­ta. Ai­hees­ta­han on teh­ty myös lau­lu Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie. En tie­dä, kum­pi on ol­lut en­sin, kuva vai sa­nat, mut­ta hy­vin ne täy­den­tä­vät toi­si­aan.

Muis­te­len, et­tä meil­lä oli­si lap­suus­ko­dis­sa ol­lut tuo en­ke­li­ku­va tau­lu­na sei­näl­lä. Myö­hem­min olen lu­kui­sia ker­to­ja elä­män­pol­ku­ni var­rel­la näh­nyt sa­man ku­van eri yh­teyk­sis­sä. Ai­na se on tuo­nut läm­pi­män läi­käh­dyk­sen mie­leen, luo­nut tur­vaa huo­lien ja pel­ko­jen kes­kel­lä. On tul­lut tun­ne, et­tä mi­nun ei tar­vit­se yk­sin sel­vi­tä vai­keuk­sis­ta.

Kun olin it­se tuon ku­van ty­tön ko­koi­nen, pel­kä­sin hir­ve­äs­ti ir­ral­laan ole­via iso­ja koi­ria. Tuo pel­ko saat­toi tul­la sii­tä, kun olin ke­rää­mäs­sä vat­tu­ja ko­ti­ni lä­hi­met­säs­sä ja yh­täk­kiä iso koi­ra tuli ihan lä­hel­le hauk­kua lous­kut­ta­maan mi­nul­le. Olin täy­sin suo­ja­ton ja yl­lä­tet­ty, en­kä pääs­syt sii­tä mi­hin­kään kar­kuun. Syvä kau­hu val­ta­si mi­nut, ja kan­gis­tuin pai­kal­le­ni. On­nek­se­ni koi­ran omis­ta­ja tuli het­ken ku­lut­tua kut­su­maan koi­raan­sa, ja se läh­ti pois. Pit­kään ai­kaan en us­kal­ta­nut liik­kua pai­kal­ta­ni. Tuo ti­lan­ne jät­ti pit­käk­si ai­kaa jon­kin­lai­sen va­ro­vai­suu­den ja pe­lon mui­ta­kin iso­ja koi­ria koh­taan.

Toi­nen pe­lon ai­he lap­se­na oli uko­nil­ma. Sen mah­ta­vuus ja hal­lit­se­mat­to­muus loi epä­var­muut­ta ja pel­koa sii­tä, mi­hin sa­la­ma seu­raa­vak­si is­kee ja mitä tu­ho­ja sii­tä mah­taa­kaan seu­ra­ta. Jos­sain vai­hees­sa sain voi­tet­tua tuon pel­ko­ni sil­lä, et­tä me­nin par­vek­keel­le tai pi­hal­le tois­ten kans­sa kat­se­le­maan uk­ko­sen möy­ry­ä­mis­tä tai­vaal­la. Pe­lon koh­taa­mi­nen il­mei­ses­ti aut­toi hal­lit­se­maan tun­net­ta.

Elä­män­pol­ku­ni on ai­kui­se­na­kin kul­ke­nut mo­nen­lai­ses­sa maas­tos­sa. On ol­lut pal­jon ty­ve­niä ja sees­tei­siä jak­so­ja, mut­ta vä­lil­lä olen jou­tu­nut mel­ko ah­tai­siin­kin paik­koi­hin. Avi­o­lii­ton sol­mi­mi­nen ja per­heen kas­va­mi­nen on tuo­nut hui­kai­se­via ilon ja on­nen ai­hei­ta, mut­ta sa­mal­la myös huol­ta ja pel­koa sii­tä, mitä lä­hei­sil­le tai it­sel­le voi ta­pah­tua. Mu­kaan on mah­tu­nut myös va­ka­van sai­rau­den ja jopa kuo­le­man mah­dol­li­suu­den pel­ko­ja.

Kun sit­ten koh­ta­lo­kas ta­pa­tur­ma sat­tui, oli se elä­mä­ni voi­ma­kas kään­ne­koh­ta. Al­koi sel­viy­ty­mi­sen ja toi­pu­mi­sen uu­vut­ta­va­kin tie. Omat muis­ti­ku­va­ni ta­pa­tur­mail­las­ta ja seu­raa­vis­ta päi­vis­tä ja vii­kois­ta ovat ha­ta­ria. Yk­si asia on kui­ten­kin vah­vas­ti jää­nyt tun­ne­muis­tii­ni. Mi­nut vie­tiin ko­toa am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan mel­ko huo­nos­sa kun­nos­sa. En pys­ty­nyt kä­ve­le­mään, pu­hu­maan, avaa­maan sil­mi­ä­ni en­kä hal­lit­se­maan ke­ho­a­ni. Kui­ten­kin koin, et­tä hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta ei ot­ta­nut ti­laa­ni va­ka­vas­ti. Vaik­ka en pys­ty­nyt juu­ri­kaan kom­mu­ni­koi­maan, kuu­lin kai­ken, mitä ym­pä­ril­lä­ni ta­pah­tui. Se oli pit­kä ja ah­dis­ta­va yö. Ru­koi­lin, jopa mie­les­sä­ni huu­sin Ju­ma­lal­le: "Au­ta mi­nua! Lä­he­tä mi­nul­le tu­kea ja tur­vaa!"

Kun sit­ten aa­mu­sel­la lo­pul­ta sain sil­mi­ä­ni avat­tua, sei­soi edes­sä­ni tut­tu us­ko­vai­nen sai­raan­hoi­ta­ja val­koi­ses­sa asus­saan. Hän sa­noi: "Rai­ja, si­nua on sat­tu­nut tosi pa­has­ti." Koin, et­tä hän ym­mär­si mi­nua. Val­ta­va hel­po­tuk­sen ja kii­tol­li­suu­den tun­ne val­ta­si mi­nut ja aloin it­keä. Tun­sin, et­tä olin saa­nut luok­se­ni en­ke­lin, vaik­ka tie­sin hä­nen ole­van elä­vä ih­mi­nen. Kun myö­hem­min ker­roin hä­nel­le tä­män ko­ke­muk­se­ni, hän sa­noi huo­man­neen­sa sen re­ak­ti­os­ta­ni.

Pari vuot­ta myö­hem­min ajoin au­toa ja py­säy­tin sen suo­ja­tien eteen, et­tä kou­lu­lai­set pää­si­si­vät tien yli. Ta­kaa tu­le­va au­toi­li­ja ei huo­man­nut, mitä edes­sä ta­pah­tui ja ajoi pe­rää­ni. Kun­to­ni ro­mah­ti uu­des­taan ja al­koi uu­si toi­pu­mi­sen tie. En mo­neen kuu­kau­teen pys­ty­nyt it­se aja­maan au­toa. Kun sit­ten jou­duin kul­ke­maan tois­ten kyy­dis­sä, olin kau­huis­sa­ni lii­ken­tees­sä. Pel­kä­sin koko ajan, kun au­tot tun­tui­vat tu­le­van lii­an lä­hel­le, et­tä koh­ta joku au­to tör­mäi­si taas.

Sitä pel­koa jou­duin työs­tä­mään kau­an, ja et­si­mäl­lä et­si­mään tur­val­li­suu­den ja luot­ta­muk­sen tun­tua. Sii­hen aut­toi­vat osal­taan myös au­tos­sa soi­vat Sii­o­nin lau­lut ja vir­ret, joi­den sa­no­ma oli loh­dul­li­nen. Lo­pul­ta opin ren­tou­tu­maan myös lii­ken­tees­sä – ja vä­lil­lä ha­ta­ras­ti­kin tur­vaa­maan sii­hen, et­tä mi­tään ei ta­pah­du Ju­ma­lan sal­li­mat­ta.

Toi­sen ker­ran elä­mäs­sä­ni koin en­ke­lin läs­nä­o­lon, kun keit­ti­ös­säm­me syt­tyi pie­ni tu­li­pa­lo. Olin käy­nyt avus­ta­ja­ni kans­sa kau­pas­sa, ja ko­ti­o­ven ava­tes­sa­ni si­säl­lä oli sank­ka savu. Kas­vo­ja suo­ja­ten me­nin keit­ti­öön kat­so­maan, mitä siel­lä oli ta­pah­tu­nut. Lie­del­lä oli pii­rak­ka­pel­ti pa­ta­la­pun pääl­lä ja levy oli va­hin­gos­sa nap­sah­ta­nut pääl­le. Kun nos­tin pel­tiä va­ro­vas­ti, lie­kit al­koi­vat nous­ta uh­kaa­vas­ti. Kuu­lin ta­kaa­ni oh­jeen: "Lai­ta levy pois pääl­tä."

Tein niin ja hei­tin li­säk­si sam­mu­tus­peit­teen lie­si­saa­rek­keen pääl­le. Juok­sin ulos ja soi­tin pa­lo­kun­nan. Kun pa­lo­mie­het hoi­ti­vat hom­man­sa ja ti­lan­ne oli hal­lin­nas­sa, pa­lo­pääl­lik­kö sa­noi, et­tä oi­kea al­ku­sam­mu­tus pe­las­ti koko ta­lon pa­la­mi­sel­ta. Kiit­te­lin myö­hem­min avus­ta­jaa­ni, kun hän oli an­ta­nut oi­ke­an oh­jeen le­vyn kat­kai­se­mi­ses­ta. Hän vas­ta­si: "En minä niin ole sa­no­nut." Ih­met­te­lin tätä. Il­lal­la nuk­ku­maan men­nes­sä­ni ja sil­mät sul­kies­sa­ni pa­la­sin mie­les­sä­ni uu­des­taan tuo­hon vaa­ra­ti­lan­tee­seen ja mie­tin, kuka oli an­ta­nut mi­nul­le tuon oh­jeen "Lai­ta levy pois pääl­tä." Val­ta­va kirk­kaus ja le­vol­li­suus val­ta­si mi­nut ja tun­sin, et­tä en­ke­li oli uh­kaa­vas­sa ti­lan­tees­sa ol­lut lä­hel­lä­ni. Sitä oli jär­jel­lä vai­kea kä­sit­tää.

Näi­tä ti­lan­tei­ta ja vai­hei­ta muis­tel­les­sa nou­see iso­ja tun­tei­ta mie­leen. Elä­män on täyn­nä vaa­ro­ja, mut­ta mi­nul­la ei sil­ti ole mi­tään hä­tää, kun on syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa. Ai­na tätä ei ole help­poa muis­taa. Jos­kus on mie­les­sä ol­lut vah­va­na­kin kuo­le­man­pel­ko. Mitä, jos mi­nut ote­taan pois in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len lii­an nuo­re­na? En­tä jos me­ne­tän jon­kun rak­kaan lä­hei­se­ni? Mi­ten voin ja us­kal­lan koh­da­ta siir­ty­mi­sen ajas­ta ikui­suu­teen? On­ko se vaa­ral­li­nen tai pe­lot­ta­va het­ki? Kir­joi­tin ker­ran aa­mul­la he­rät­ty­ä­ni ru­non, joka toi loh­dun tuo­hon pel­koon:

Näin unen, jos­sa kuo­lin.

Kuo­le­man tart­tu­es­sa kä­des­tä­ni

ih­met­te­lin,

mik­si en pe­län­nyt tai vas­tus­tel­lut.

Vii­me het­ke­nä tun­sin le­vot­to­muut­ta,

mi­ten kes­täi­sin.

Kun lak­ka­sin hen­git­tä­mäs­tä,

le­vot­to­muus ka­to­si.

Il­maa ke­vy­em­pä­nä ja kirk­kaam­pa­na

lä­pi­kuul­ta­va­na

tun­sin, mi­ten nou­sin kirk­kau­teen.

Oli ih­meel­li­sen va­pau­tu­nut ja ke­vyt ol­la.

Kun­pa läh­tö ai­ka­naan

oli­si­kin noin ke­vyt ja iha­na.

Kun­pa oli­sin val­mis.

Mo­net tä­tä­kin blo­gi­teks­tiä lu­ke­vat ih­mi­set elä­vät myös fyy­si­sen tai psyyk­ki­sen sai­rau­den, vam­mau­tu­mi­sen, työt­tö­myy­den, yk­si­näi­syy­den tai muun ko­e­tuk­sen kes­kel­lä. Elä­män­pol­ku ei ole­kaan eden­nyt ta­sais­ta, va­loi­saa tie­tä, vaan eteen on tul­lut vai­kei­ta ko­et­te­le­muk­sia, jot­ka saat­ta­vat jos­kus tun­tua yli­voi­mai­sil­ta ja jopa us­ko­mi­sen es­teil­tä.

Ei ole help­poa ai­na luot­taa sii­hen, et­tä tur­va­na on Tai­vaan Isä, joka kyl­lä nä­kee ja tun­tee mei­dän tiem­me. Sil­loin saam­me ru­koil­la mat­kal­lem­me luot­ta­mus­ta ja Ju­ma­lan var­je­lus­ta sekä saat­to­mie­hen koh­taa­mis­ta ja vä­lit­tä­mis­tä vai­ke­al­la het­kel­lä. Ai­na ei löy­dy sa­no­ja, joil­la ta­voit­taa tu­kea tar­vit­se­van tun­ne­ti­lan, mut­ta läm­min kat­se, kos­ke­tus ja vä­lit­tä­mi­nen voi­vat tuo­da tur­val­li­sen olon: mi­nua ja mei­tä ei ole jä­tet­ty yk­sin. Jos­kus pie­ni­kin aut­ta­va ele voi nos­taa pa­him­mas­ta kuo­pas­ta, ja siel­tä voi taas pääs­tä as­ke­leen ver­ran eteen­päin.

Vii­me ai­koi­na ovat mo­nil­le ih­mi­sil­le luo­neet pel­koa maa­il­mal­la ja Suo­mes­sa­kin ta­pah­tu­neet kä­sit­tä­mät­tö­män pa­hat ja ikä­vät asi­at. Brys­se­lin ter­ro­ri-is­kut oli­vat ta­val­li­sel­le ih­mi­sel­le mah­dot­to­mia en­na­koi­da. Lii­an moni ih­mi­nen jou­tui it­se tai lä­hel­tä ko­ke­maan tuon ter­ro­ri-is­kun tu­hot ja seu­rauk­set. Myös mo­nia is­kua uu­tis­ten vä­li­tyk­sel­lä seu­ran­nei­ta raa­ka ta­paus on ah­dis­ta­nut ja pe­lot­ta­nut. Mis­sä jy­säh­tää seu­raa­vak­si? Olen­ko minä mah­dol­li­ses­ti sil­loin pai­kal­la, tai joku lä­hei­se­ni? Jou­dun­ko ra­joit­ta­maan me­ne­mi­si­ä­ni tai elä­mää­ni, et­ten jou­tui­si tuol­lai­seen ta­pah­tu­maan?

Yli­vies­kan kir­kon polt­ta­mi­nen tuli myös täy­te­nä yl­lä­tyk­se­nä. Mi­ten voi ih­mi­nen ta­hal­laan ai­heut­taa moi­sen tu­hon? Oli­ko ajal­li­sen ra­ken­nuk­sen ja esi­nei­den li­säk­si ih­mis­hen­kiä vaa­ras­sa? Mi­ten sel­vi­tään eteen­päin? Mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä ja pel­ko­ja voi tul­la mie­leen täl­lai­sia asi­oi­ta miet­ties­sä.

Kai­ken­lais­ten pel­ko­jen ja miet­tei­den kes­kel­lä saam­me sil­ti ol­la hy­väs­sä tur­vas­sa. Meil­lä ei ole mi­tään hä­tää, kun meil­lä on rau­ha Ju­ma­las­sa. Vaik­ka pa­hin pel­kom­me­kin to­teu­tui­si, ei se ole sat­tu­maa tai va­hin­ko.

Elä­mäl­lem­me on jo en­nal­ta mää­rät­ty al­ku ja lop­pu. Mu­reh­ti­mal­la em­me voi päi­vää­kään li­sä­tä sii­hen. Ju­ma­la on lu­van­nut ol­la lä­hel­läm­me jo­kai­se­na elä­mäm­me päi­vä­nä, ei­kä hän hyl­kää myös­kään kuo­le­man het­kel­lä.

Mi­nul­le on tul­lut rak­kaak­si Mar­jut Van­nak­sen sa­noit­ta­ma lau­lu Kii­tän elä­mäs­tä. Mei­dän ei tar­vit­se jat­ku­vas­ti miet­tiä tu­le­vaa, vaan saam­me ol­la kii­tol­li­sia elä­mäs­täm­me juu­ri täl­lä het­kel­lä.

Kii­tän elä­mäs­tä tä­nään, Her­ra­ni,

kaik­ki päi­vät ovat suur­ta lah­jaa­si.

An­noit ei­lis­päi­vän, va­lot, var­jot sen

par­haak­se­ni joh­dit kai­ken hal­li­ten.

Tä­hän päi­vään kan­noit ar­mon voi­mal­la.

Sii­hen tah­don myös­kin tä­nään tur­va­ta.

Tun­te­ma­ton vie­lä huo­mi­sen on tie,

mut­ta, Isä, tie­dän: ko­tiin­päin se vie.

Kir­jas­sa­si ovat kaik­ki päi­vä­ni,

myös se het­ki, mil­loin päät­tyy mat­ka­ni.

Au­ta, et­tä sil­loin kans­sa py­hien

saan myös minä al­kaa iki­kii­tok­sen.

(Uu­si lau­lu­kir­ja, Sl. 311)