JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pikku karhun iltasatu

Alasaarela Erkki
Aiemmat blogit
17.8.2017 6.33

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170817063300

Jo­kin ai­ka sit­ten sain vies­tin ru­noi­li­ja Ee­va-Lii­sa Kan­to­lan pois­me­nos­ta. Se pa­laut­ti mie­lee­ni löy­dök­siä ja tun­ne-elä­myk­siä, joi­ta hä­nen ru­non­sa ovat syn­nyt­tä­neet. Mi­nua kos­ket­ta­vat eri­tyi­ses­ti hä­nen lap­si­ai­hei­si­set ru­non­sa. Jois­sa­kin ru­nois­sa on eri­tyis­tä haus­kuut­ta, mut­ta nii­den­kin ta­kaa avau­tuu sy­väl­li­nen ja herk­kä aja­tus­maa­il­ma.

Ru­nois­sa ko­ros­tuu pien­ten las­ten suu­ruus. He ym­mär­tä­vät enem­män kuin aa­vis­tam­me­kaan. Lap­sil­la on pal­jon an­net­ta­vaa meil­le ai­kui­sil­le. He vai­kut­ta­vat mei­hin jo vau­vai­äs­tä al­ka­en, niin kuin ru­nos­sa kau­niis­ti ja haus­kas­ti ku­va­taan:

Ko­men­ta­ja ei it­se tien­nyt,

mi­ten pal­jon ylen­nyk­siä hän ja­koi

yh­del­lä par­kai­sul­la.

Nuo­res­ta pa­ris­ta tuli äi­ti ja isä,

äi­dis­tä mum­mo, isäs­tä uk­ki,

sis­kos­ta täti, pik­ku­vel­jes­tä setä,

ko­dis­ta mum­mo­la.

Eri­tyi­ses­ti muis­tan ru­non pik­ku kar­hus­ta. Kun lap­set oli­vat pie­niä, mi­nul­la oli ta­pa­na lu­kea heil­le il­ta­sa­tu­ja pi­me­äs­sä. Käy­tän­nös­sä en lu­ke­nut, vaan muis­te­lin tai kek­sin nii­tä it­se. Yh­teen ai­kaan vie­rel­lä­ni sän­gys­sä oli nu­ku­tet­ta­va­na vain yk­si poi­ka, kun pie­nin oli vie­lä ko­pas­sa. Joka il­ta kuu­lui vie­res­tä­ni pyyn­tö: ”Isi, ker­ro il­ta­sa­tu.” Jos­kus sii­hen tuli hil­jai­se­na kuis­kauk­se­na tar­ken­nus: ”Ker­ro pik­ku kar­hus­ta.”

Sil­loin minä ker­roin po­jal­le tu­tun ru­non, joka toi­mi myös il­ta­sa­tu­na:

Lap­si sa­noo nal­le­naa­ma­rin ta­kaa:

Tätä kar­hua ei ole koko päi­vä­nä si­li­tet­ty.

Sa­dun jäl­keen si­li­tin ly­hyt­tä sän­ki­tuk­kaa. Poi­ka huo­ka­si on­nel­li­se­na. Hän oli kuul­lut tä­män sa­dun kym­me­niä ker­to­ja, mut­ta ha­lu­si kuul­la sen yhä uu­del­leen. Hän aset­ti pään­sä si­ten, et­tä sitä oli help­po si­lit­tää. Tämä il­ta­sa­tu oli yh­tei­nen sa­lai­suu­tem­me. Usei­na il­toi­na jou­duin kek­si­mään usei­ta il­ta­sa­tu­ja. Jos satu oli ly­hyt, poi­ka kom­men­toi, et­tä ei tuo ol­lut mi­kään satu. Pik­ku kar­hun il­ta­sa­dun jäl­keen ei muu­ta sa­tua kos­kaan tar­vit­tu.

Erää­nä il­ta­na ras­kaan työ­päi­vän jäl­keen olin jäl­leen nu­kut­ta­mas­sa poi­kaa­ni. Hän var­maan huo­ma­si vä­sy­myk­se­ni, kun ei pyy­tä­nyt­kään il­ta­sa­tua. Sen si­jaan hän aset­ti huu­len­sa kor­val­le­ni ja ker­toi mi­nul­le sa­na­tar­kas­ti pik­ku kar­hun il­ta­sa­dun. Sen jäl­keen hän si­lit­ti hel­läs­ti pää­tä­ni. Mi­nul­ta pää­si sama on­nel­li­nen huo­kai­su kuin po­jal­ta­ni ai­em­pi­na il­toi­na. Meil­le mo­lem­mil­le tuli hyvä uni.

Vuo­det ku­lui­vat ja il­ta­sa­dut jäi­vät taak­se. Poi­ka kas­voi tei­ni-ikään. Erää­nä aa­mu­na kat­se­lin nuk­ku­vaa poi­kaa­ni. Po­jan pää oli nyt pal­jon isom­pi, mut­ta sii­nä oli sa­man­lai­nen sän­ki­tuk­ka kuin lap­se­na.

Mie­lee­ni tuli pik­ku kar­hun il­ta­sa­tu. Me­nin lä­hem­mäk­si poi­kaa ja si­li­tin hä­nen tuk­kaan­sa. Poi­ka ei he­rän­nyt tai ai­na­kaan ei näyt­tä­nyt ole­van­sa he­reil­lä. Tois­tin sa­man seu­raa­va­na aa­mu­na. Koh­ta mi­nus­ta al­koi tun­tua, et­tä poi­ka pani joka aa­mu pään­sä asen­toon, jos­sa sitä oli help­po si­lit­tää. Aa­mu­het­ki oli mei­dän yh­tei­nen sa­lai­suu­tem­me, jos­ta em­me ole edes kah­den kes­ken kos­kaan kes­kus­tel­leet.

Ru­noi­li­ja Ee­va-Lii­sa Kan­to­la on pois­sa, mut­ta hä­nen ru­non­sa elä­vät edel­leen. Hau­ta­jais­ten jäl­kei­se­nä sun­nun­tai­na seu­rai­sän­tä ei vie­lä tien­nyt Ee­va-Lii­san pois­me­nos­ta, kun hän oli va­lin­nut al­ku­lau­luk­si Sii­o­nin lau­lun 360. Ee­va-Lii­san kir­joit­ta­mat lau­lun sa­nat kai­kui­vat seu­ra­sa­lis­sa loh­dut­ta­vi­na ja us­koa vah­vis­ta­vi­na – eri­tyi­ses­ti sen vii­mei­nen sä­keis­tö:

Jos jää­kin ly­hy­ek­si mat­ka­ni pääl­lä maan,

tai­vaas­sa ker­ran koh­da­ta me saam­me uu­des­taan.

Kur­sii­vil­la mer­ki­tyt teks­tit ovat Ee­va-Lii­sa Kan­to­lan ru­no­ja.

ErkkiAlasaarela
Pikkupoikana kuljin luonnossa kiikari kaulalla ja perhoshaavi kädessä. Harrastus johti elämäntehtävään ympäristöalalla. Työ ja perheenisän tehtävä veivät ajan niin, että harrastukset jäivät taka-alalle. Nyt työni yliopistolla on edennyt emeritus-vaiheeseen. Kuljen jälleen luonnossa. Kiikari ja haavi ovat vaihtuneet kameraan. Tarinat ja valokuvat luonnosta ovat varmaan ensisijaista sisältöä blogeissani. Kirjoituksistani toivon palautteita osoitteeseen eralasaarela@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys