JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pos­lii­ni­hää­päi­vä

Kinnunen Henna
Aiemmat blogit
11.6.2017 6.08

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170611060800

Avi­o­liit­tom­me on huo­men­na 20-vuo­ti­as. Kat­se­len nuo­ruu­den­ko­ti­ni ik­ku­nas­ta vih­re­äl­le pi­ha­maal­le yöt­tö­män yön va­los­sa ja mie­tin, mitä se on ol­lut. Puut ovat kas­va­neet pi­ha­maal­la 20 vuo­des­sa, mut­ta mitä on ta­pah­tu­nut mi­nul­le ja meil­le yh­des­sä? Mikä on mei­tä hoi­ta­nut? Mikä on mei­tä kan­ta­nut?

Hää­kut­su­kort­tei­him­me oli kir­joi­tet­tu Raa­ma­tun sa­nat: ”Me ra­kas­tam­me, kos­ka Ju­ma­la on en­sin ra­kas­ta­nut mei­tä" (1. Joh. 4:19). Tä­hän Ju­ma­lan rak­kau­den tur­vaan ha­lu­sim­me tur­va­ta sil­loin, ja sitä tur­vaa olem­me tar­vin­neet. Se ei ole ai­na ol­lut help­poa, syn­ti pyr­kii tur­me­le­maan suh­det­ta Ju­ma­laan ja toi­seen ih­mi­seen. Mut­ta Ju­ma­lan ar­mon muu­ri­laas­til­la rak­kaut­tam­me on ra­ken­net­tu to­tuu­des­sa. Omin voi­min ei ole men­ty het­ke­ä­kään, olem­me tar­vin­neet ru­kous­ta ja ar­moa. Ju­ma­la on mei­tä vah­vis­ta­nut ja siu­nan­nut.

Vii­me ai­koi­na kat­se on oh­jau­tu­nut lä­hel­le, it­seen ja rak­kaim­paan, avi­o­puo­li­soon. Olem­me koh­dan­neet kaik­kein ki­peim­mät asi­at it­ses­säm­me ja suh­tees­sam­me. Sen, et­tä rak­kau­tem­me vä­liin on pääs­syt asi­oi­ta, jot­ka ovat rik­ko­neet. Puu­ta­lon, ki­vi­ta­lon ja ai­tan ra­ken­ta­misp­ro­jek­tien jäl­keen on al­ka­nut kaik­kein tär­kein ra­ken­nusp­ro­jek­ti – yh­tei­sen rak­kau­den ra­ken­ta­mi­nen. Rak­kaut­ta on ai­na ol­lut ja sitä on nyt­kin, mut­ta me ha­lu­am­me nyt kes­kit­tyä sen vah­vis­ta­mi­seen. Se on mi­nus­ta pa­ras han­ke, mikä meil­lä on kos­kaan ol­lut.

Olem­me kes­kus­tel­leet elä­mäm­me ar­vo­poh­jas­ta sekä omas­ta ja yh­tei­ses­tä hy­vin­voin­nis­ta. Olem­me enem­män miet­ti­neet, mikä meil­le on tär­ke­ää, ja se on tar­koit­ta­nut elä­mäs­sä myös it­sel­le tur­hien asi­oi­den tai me­no­jen kar­si­mis­ta. On ol­lut kii­tol­lis­ta näh­dä, mi­ten elä­mäm­me on vah­vis­tu­nut ja yk­sin­ker­tais­tu­nut. Olem­me iloin­neet on­nes­ta ja rau­has­ta.

Tun­tuu, et­tä näen nyt omat ki­pu­koh­ta­ni avi­o­lii­tos­sa kirk­kaam­min kuin en­nen. Hel­pom­mil­ta ne ei­vät sil­ti tun­nu. Rak­kau­te­ni sy­vin poh­ja on se, kun tie­dän, et­tä an­teek­si­an­ta­muk­sen läh­de on vie­rel­lä­ni. Sain tun­tea jo en­nen avi­o­liit­tom­me sol­mi­mis­ta, et­tä puo­li­so­ni tuo ar­mo­alt­ta­rin niin ma­ta­lal­le, et­tä yle­tän siel­tä am­men­ta­maan. Se oli tär­kein tur­va it­sel­le­ni. Olo­huo­neem­me sei­nä­tau­luun on­kin kir­joi­tet­tu rak­kaak­si nous­sut raa­ma­tun­lau­se: ”Her­ra on lä­hel­lä nii­tä, joil­la on sär­ky­nyt sy­dän, Hän pe­las­taa ne, joil­la on mur­tu­nut mie­li" (Ps: 34:19).

Avi­o­lii­tos­sa olem­me saa­neet kas­vaa oman­mit­tai­sik­si. Vah­voi­na vah­voik­si ja heik­koi­na hei­koik­si. Pos­lii­ni­hää­päi­vä­het­keen ei ole ker­ty­nyt an­si­oi­ta ei­kä ti­mant­tien ki­mal­lus­ta. Mut­ta rak­kau­den het­kien ki­mal­lus on pyy­tee­tön­tä rak­kaut­ta, jos­sa sa­no­ja suu­rem­mat ovat sy­dä­men teot. Rak­kaus elää pie­nis­sä het­kis­sä. Het­kes­sä, jona toi­nen kuun­te­lee ja py­säh­tyy. Het­kes­sä, jona työ­huo­nee­see­ni tuo­daan ko­ti­ruo­ka­lä­he­tys ei­kä työ­päi­vän pi­tuu­des­ta moi­ti­ta vaan tsem­pa­taan – voi­mia sul­le! Het­kes­sä, jona juok­sem­me ylä­mä­es­sä ja toi­sen käsi tart­tuu kä­tee­ni ja tar­jo­aa ve­to­a­pua. Het­kes­sä, jona toi­nen ei jätä yk­sin ei­kä läh­de kil­pai­le­maan kans­sa­ni pa­rem­muu­des­ta.

Eri­tyi­sen kii­tol­li­nen olen sii­tä, et­tä per­hees­tä on tul­lut yh­tei­sen rak­kau­tem­me kas­vi­maa ja mo­lem­mat tah­dom­me omil­la voi­mil­la ja tai­doil­la ol­la vah­vis­ta­mas­sa toi­nen tois­tam­me. On ol­lut eri­tyi­sen tär­ke­ää teh­dä yh­des­sä asi­oi­ta, oli­pa se sit­ten yh­tei­nen viik­ko­sii­vous tai ret­ki vuo­ris­toon. Eri­tyi­sen ra­kas­ta on ol­lut se, mi­ten avi­o­puo­li­so­ni pu­huu lap­sil­lem­me mi­nus­ta, ra­kas­ta­en ja kun­ni­oit­ta­en. Olem­me ko­ke­neet tär­ke­äk­si avoi­muu­den las­ten kans­sa myös vai­keis­sa asi­ois­sa.

Ys­tä­vät ovat ol­leet avi­o­liit­tom­me voi­ma. Eri­tyis­tä kii­tol­li­suut­ta tun­nen ys­tä­vis­tä, joi­den oven olem­me voi­neet ava­ta, oli­pa mie­lem­me tai hei­dän mie­len­sä mikä ta­han­sa, on­nen ku­kois­tus­ta tai pet­ty­myk­sen rai­voa. Eri­tyi­sen rak­kaa­na olen ko­ke­nut sen, kun iso­van­hem­mat ovat osoit­ta­neet luot­ta­muk­sen­sa ja kun­ni­oi­tuk­sen­sa ra­kas­ta­mal­la, puut­tu­mat­ta ja oh­jaa­mat­ta.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni rak­kaim­pa­ni on ta­voit­ta­mat­to­mil­la ken­til­lä Itä­me­rel­lä. Mie­le­ni on kii­tol­li­nen ja on­nel­li­nen sii­tä rak­kau­des­ta, jota Ju­ma­la on mi­nul­le an­ta­nut elä­mää­ni. Olen kii­tol­li­nen avi­o­lii­ton siu­nauk­ses­ta, sii­tä­kin, et­tä puo­li­so on tu­ke­na us­kon­mat­kal­la. Olen saa­nut osak­se­ni kär­si­väl­li­syyt­tä, kun­ni­oi­tus­ta, ar­vos­tus­ta ja vä­lit­tä­mis­tä. Tun­nen rak­kaim­pa­ni kan­nus­tuk­sen ja tuen tä­hän­kin het­keen. Mie­lee­ni nou­see roh­kai­suk­si raa­ma­tun­lau­se, joka on myös­kin ko­tim­me sei­näl­lä per­he­ku­vien kes­kel­lä: ”Ole roh­kea ja luja, älä pel­kää älä­kä lan­nis­tu. Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si, on si­nun kans­sa­si kai­kil­la teil­lä­si." (Joo­sua 1:9.)

Täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa on ol­lut näh­tä­vil­lä ki­pua. Olen ha­lun­nut sitä tuo­da esil­le sik­si, et­tä niin usein se pei­te­tään ja sii­tä vai­e­taan, min­kä täh­den on vai­kea kes­kus­tel­la ja kas­vaa yh­des­sä eteen­päin.

Kah­den­kym­me­nen vuo­den mat­ka on ol­lut yh­tei­nen tai­val, mut­ta myös mat­ka it­see­ni. Vai­keuk­sien koh­taa­mi­nen on vah­vis­ta­nut re­hel­li­syyt­tä, ai­tout­ta ja ar­vok­kuut­ta. Kipu ja ar­mo ovat kul­ke­neet mat­kal­lam­me käsi kä­des­sä, ja luu­len, et­tei­vät nii­tä ero­ta tu­le­vat­kaan päi­vät.

Tä­nään olen kii­tol­li­nen ja on­nel­li­nen. Olen on­nel­li­sem­pi kuin kos­kaan.

”Kaik­ki vir­taa pois­päin. Kaik­ki vir­taa pois. Kun saa­vum­me tä­hän het­keen py­säh­dym­me, ja kat­so: kaik­ki vir­taa tä­hän het­keen. Mi­kään ei pois. Joen pin­taan hei­jas­tuu kaik­ki. Puut ja pyl­väät, vuo­det, kas­vot, kaik­ki rak­kaus tä­män het­ken. Ja run­saat sil­mut, ke­vään suu­ri valo.” (Las­si Num­mi)

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
4.7.2020

"Minä ope­tan si­nua", sa­noo Her­ra, "minä osoi­tan si­nul­le oi­ke­an tien. Minä neu­von si­nua, kat­see­ni seu­raa as­ke­lei­ta­si." Ps. 32:8

Viikon kysymys