JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Reis­su­muis­to­ja

Myllyniemi Virpi
Aiemmat blogit
19.8.2019 6.11

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190819061100

Kir­joit­te­len taas blo­gi­teks­tiä asun­to­vau­nus­sa, täl­lä ker­taa ihan omas­sa pi­has­sa. Ai­on nyt pa­la­ta aja­tuk­sis­sa­ni het­kek­si Lo­foo­teil­le ja tar­jo­ta teil­le­kin tun­nel­mia siel­tä. Al­ku­kan­keuk­sien jäl­keen meil­lä oli oi­kein on­nis­tu­nut poh­joi­sen reis­su. Asun­to­vau­nui­lu tuli tu­tuk­si, sil­lä reis­sum­me kes­ti ko­ko­nai­suu­des­saan lä­hes nel­jä viik­koa. Toki las­ten kans­sa reis­sa­tes­sa ar­ki on mu­ka­na, mut­ta sil­ti se näyt­täy­tyy siel­lä eri­lai­se­na. En esi­mer­kik­si lait­ta­nut reis­sun ai­ka­na ker­taa­kaan ruo­kaa, sil­lä mie­he­ni hoi­ti tä­män puo­len eri­no­mai­ses­ti. Asun­to­vau­nu­kok­kai­lu ei ol­lut oi­kein mei­dän jut­tu, mut­ta sen si­jaan kaa­sug­ril­li kul­ki mu­ka­nam­me mitä ek­soot­ti­sim­piin paik­koi­hin. Reis­sun ai­ka­na huo­ma­sim­me sen, et­tä las­ten kans­sa mat­kus­ta­es­sa kan­nat­taa mi­ni­moi­da asun­to­vau­nun si­säl­lä vie­tet­ty ai­ka. Ja jos mu­ka­na on yk­si­vuo­ti­as lap­si, niin syöt­tö­tuo­li on tär­kein asun­to­vau­nun ka­lus­te.

Lo­foot­tien reis­sus­ta teki eri­tyi­sen on­nis­tu­neen se, et­tä saim­me ihas­tel­la nä­ky­miä au­rin­gon­pais­tees­sa ja meil­lä oli mu­ka­na ys­tä­väm­me omal­la asun­to­vau­nul­laan. Näin mei­dän po­ruk­ka ja­kaan­tui mu­ka­vas­ti kah­teen au­to­kun­taan. Li­säk­si etu­kä­teen saa­dut mat­ka­vin­kit osoit­tau­tui­vat eri­no­mai­sik­si. Kii­tos nii­tä ja­ka­neil­le! Lo­foo­teil­la lei­riy­dyim­me yh­del­le lei­rin­tä­a­lu­eel­le nel­jäk­si yök­si, mis­tä teim­me sit­ten päi­vän­mit­tai­sia reis­su­ja. Vuo­rien nä­ke­mi­nen toi mie­lee­ni vaih­to-op­pi­laa­na vie­te­tyt kuu­kau­det Itä­val­las­sa. Vuo­ri­kii­pei­ly on muu­ten­kin ai­na ve­don­nut mi­nuun, ja yh­te­nä hen­ki­lö­koh­tai­se­na ta­voit­tee­na reis­sus­sa mi­nul­la oli­kin kii­ve­tä jon­ne­kin, toki ko­koon­pa­non sal­li­mis­sa ra­jois­sa. Niin­pä heti tu­loa seu­raa­va­na päi­vä­nä otim­me sel­vää mah­dol­li­ses­ta koh­tees­ta.

Vuo­ren juu­rel­ta kat­so­es­sa huip­pu näyt­ti siin­tä­vän hy­vin kor­ke­al­la, mut­ta pää­tim­me läh­teä mat­kaan. Olim­me lii­ken­tees­sä muu­ten­kin hy­vin ren­nol­la asen­teel­la; men­nään sin­ne as­ti, mi­hin pääs­tään. Pian maas­to osoit­tau­tui hy­vin jyr­käk­si ja muu­ten­kin vai­ke­a­kul­kui­sek­si. Mies sai li­sät­ree­niä ki­pu­a­mi­seen nuo­rim­man ol­les­sa sel­kä­rin­kas­sa, ja minä taas kul­jin kol­me­vuo­ti­aan rin­nal­la. Kii­ve­tes­sä tuin hän­tä se­läs­tä, ja alas­tu­lo su­jui mi­nun rep­pu­se­läs­sä­ni. Lo­put kul­ki­vat­kin omil­la ja­loil­laan. Ol­tiin­han me mah­ta­va näky, kun sii­nä vie­lä koi­ra kul­ki jou­kos­sam­me. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na men­tiin eh­kä pie­nel­lä ris­kil­lä, mut­ta fii­lik­se­ni oli ai­van hui­kea: ”Me pys­ty­tään tä­hän!”

Seu­raa­van päi­vän oh­jel­mas­sa oli Lo­foot­tien ete­lä­kär­keen aja­mi­nen. Aa­mu koit­ti hy­vin läm­pi­mä­nä ja au­tos­sa is­tu­mi­sen si­jaan lap­sia oli­si hou­ku­tel­lut ran­nal­le me­ne­mi­nen. Lu­pa­sim­me, et­tä pe­ril­lä lap­set pää­se­vät ui­maan. Keli läh­ties­sä oli niin läm­min, et­tä minä va­rus­te­vas­taa­va­na läh­din reis­suun ai­ka ke­ve­äl­lä va­rus­tuk­sel­la. Jon­kin ai­kaa ajet­tu­am­me py­säh­dyim­me pe­rin­tei­sil­lä va­lo­ku­vaus­pai­koil­la, jol­loin ta­ju­sin ty­lyn to­si­a­si­an: mi­nul­la ja lap­sil­la ei to­del­la­kaan ole tar­peek­si vaa­tet­ta mu­ka­na. Kuin­ka tyh­mä olin­kaan, kun ku­vit­te­lin kär­jes­sä ole­van yh­tä läm­min­tä kuin läh­tö­pai­kas­sa. Kai­hol­la ajat­te­lin kaik­kia top­pa­tak­ke­ja, jota fik­su­na olin mu­kaan vau­nuun pa­kan­nut. Ne ei­vät nyt pal­joa läm­mit­tä­neet. Ajat­te­lin kat­tee­ton­ta ran­ta­päi­vä­lu­paus­ta, jon­ka olin lap­sil­le lu­van­nut. Ja tämä kaik­ki vain sik­si, et­tä ai­kui­set ha­lu­si­vat näh­dä kai­ken mah­dol­li­sen. Pa­rin­kym­pin mit­ta­ri­lu­ke­ma las­ki yh­dek­sään as­tee­seen, ja vä­lil­lä ajoim­me san­kas­sa su­mus­sa mai­se­mien jää­des­sä ar­vai­lu­jen va­raan. Mut­ta mää­rän­pään lä­hes­ty­es­sä mit­ta­ri­lu­ke­ma al­koi kuin al­koi­kin nous­ta, ja pe­ril­lä mei­tä odot­ti au­rin­gon­pais­te sa­mai­sis­sa pa­rin­kym­pin läh­tö­lu­ke­mis­sa. Huh, huh, päi­vä oli pe­las­tet­tu. Roh­keim­mat us­kal­tau­tui­vat siel­lä hyi­seen ve­teen. Kyl­lä kan­nat­ti ajaa, sil­lä aa­van me­ren nä­ke­mi­nen toi ai­van oman li­sän­sä hui­kei­siin vuo­ri­mai­se­miin.

Alus­ta­vas­ti läh­tö­päi­väk­si suun­ni­tel­tu­na aa­mu­na sää­tie­dot­teet lu­pa­si­vat juu­ri Lo­foo­teil­le pa­ras­ta ke­liä, jo­ten em­me mil­lään ras­ki­neet käyt­tää sitä päi­vää aja­mi­seen vaan pää­tim­me et­siä lä­hel­tä kun­non biit­sin. Sel­lai­nen löy­tyi­kin pie­nen har­hai­lun jäl­keen. Koh­de oli kuin mis­tä­kin par­haas­ta ran­ta­lo­ma­koh­tees­ta. Lei­riy­ty­mi­nen ran­nal­le kes­ti taas kau­an ai­kaa, sil­lä oli­han meil­lä pal­jon kan­net­ta­vaa kaa­sug­ril­lis­tä läh­tien. Mut­ta edel­lis­päi­vän ko­ke­muk­sen pe­rus­teel­la vai­va kan­nat­ti, sil­lä päi­väl­le saa­tiin mu­ka­vas­ti li­sä­pi­tuut­ta, kun saim­me syö­dä vä­lil­lä kun­nol­la. Ja ko­kin am­mat­ti­tai­to oli jo täs­sä vai­hees­sa kart­tu­nut sil­le ta­sol­le, et­tei mi­nua enää sii­hen hom­maan edes huo­lit­tu.

Jos­sain vai­hees­sa ran­ta­päi­vää pää­tim­me läh­teä tu­tus­tu­maan lä­hel­lä ole­vaan mu­ka­vaan pie­neen ky­lään. Ta­va­roi­ta veim­me au­toon use­am­mas­sa eräs­sä. Vii­mei­set lau­kut eh­ti­vät ol­la ran­nal­la het­ki­sen, kun pak­kai­lim­me ta­va­roi­ta au­tol­la. Ys­tä­vääm­me odot­ti ran­nal­la pie­ni yl­lä­tys: lau­kut oli­vat osak­si ve­des­sä. Kyl­lä­hän me toki olim­me reis­sun ai­ka­na saa­neet tu­tus­tua vuo­ro­ve­si-il­mi­öön, mut­ta ei­pä se vain käy­nyt mie­les­sä lep­pois­ta ran­ta­päi­vää viet­tä­es­sä. Muu­ta­man tun­nin pääs­tä, kun ky­läs­tä pa­la­tes­sa ajoim­me pai­kan ohi, oli biit­sim­me hä­vin­nyt ko­ko­naan. On­nek­si eh­dim­me al­ta pois.

Reis­su si­säl­si luon­nol­li­ses­ti erit­täin pal­jon aja­mis­ta, mut­ta mei­dän per­heel­le se ei ole on­gel­ma. Kun asuu su­vuis­ta kau­ka­na, kart­tuu mat­kus­tus­ki­lo­met­re­jä väis­tä­mät­tä. Läh­döt ei­vät sen si­jaan ole mei­dän per­heen vah­vuus. Luu­len, et­tä läh­tö­jen pit­kit­ty­mi­nen on­kin yk­si syy, mik­si mat­kat su­ju­vat mu­ka­vas­ti: kaik­ki ovat hel­pot­tu­nei­ta, kun pää­sem­me läh­te­mään. Ja kos­ka myös vil­kas nuo­rim­mai­nen viih­tyy hy­vin au­tos­sa, tar­jo­aa mat­kus­ta­mi­nen har­vi­nai­sen rau­hal­lis­ta jut­te­lu­ai­kaa meil­le van­hem­mil­le. Tämä oli en­sim­mäi­nen pi­dem­pi reis­su, jos­sa lap­sil­le ei ol­lut ka­ve­rei­ta. Huo­no­jen puo­lien li­säk­si asi­al­la oli se hyvä puo­li, et­tä si­sa­rus­suh­teet vah­vis­tui­vat pa­kos­ta­kin. Mut­ta oli­han se rie­mul­li­nen yl­lä­tys, kun Ruot­sin puo­lel­la pari su­ku­lais­per­het­tä liit­tyi seu­raam­me.

Mo­lem­pien mum­mo­loi­den kaut­ta mat­kam­me jat­kui Keu­ruun opis­to­seu­roi­hin. Lop­pu­reis­sus­ta mi­nul­la oli pien­tä fluns­saa, jo­ten mie­he­ni hie­man ap­ri­koi, kan­nat­taa­ko mei­dän enää Keu­ruul­le ajaa­kaan. Va­kuu­tin kyl­lä jak­sa­va­ni hä­nen työ­vuo­ron­sa siel­lä, en­kä pi­tä­nyt edes vaih­to­eh­to­na sitä, et­tä ajai­sim­me suo­raan ko­tiin. Ja sitä pait­si läh­tö­aa­mu­na olo­ni oli san­gen hyvä. Tai­sin kui­ten­kin sa­noa, et­tä vaik­ka pääl­lä seis­ten hoi­dan hom­man. Mut­ta en­pä hoi­ta­nut­kaan. Hel­tei­ses­sä lit­ra­myyn­ti­jo­nos­sa mi­nua al­koi yh­täk­kiä ko­vas­ti pa­lel­taa. Hy­tis­ten sel­vi­sin las­ten kans­sa vau­nul­le, ja di­ag­noo­si oli har­vi­nai­sen sel­vä. Ei­pä sii­nä muu­ta kuin mie­hel­le soit­to, ja kun hie­man to­ke­nin sär­ky­lääk­keil­lä, sain en­si­a­vun kaut­ta lää­ke­kuu­rin. Niis­tä tu­li­kin sit­ten vä­hän eri­lai­set seu­rat, kun minä nu­kuin il­lan vau­nul­la, ja mie­he­ni oli las­ten kans­sa ken­täl­lä. Mut­ta on­nek­si aa­mul­la jo olin mat­kus­tus­kun­nos­sa.

Täs­sä is­tu­es­sa al­kaa vä­hän pa­lel­taa. Kun kat­se­len ym­pä­ril­le­ni, näyt­tää vau­nu hie­man eri­lai­sel­ta, kun reis­su­ta­va­rat on pu­ret­tu. Oli­han se mah­ta­va pa­la­ta reis­sus­ta ko­tiin, vaik­ka hai­keu­del­la sii­vo­sin­kin vau­nus­ta vii­mei­siä reis­su­ta­va­roi­ta sa­mal­la kun Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­sa lau­sut­tiin pää­tös­sa­no­ja. Mi­ten tämä kesä meni taas näin no­pe­as­ti? Ha­lu­ai­sin vie­lä vii­pyä täs­sä. Oman hai­keu­den tä­hän elo­kuu­hun tuo se, et­tä olen me­nos­sa töi­hin en­si vii­kol­la. Näin täs­sä taas kävi. Olen kii­tol­li­nen pai­kas­ta, joka ke­vääl­lä tar­jou­tui mi­nul­le ja olen in­nol­la aloit­ta­mas­sa pik­kuop­pi­lai­den kans­sa. Mi­nun täy­tyy kui­ten­kin kul­kea läpi kipu, jon­ka nuo­rim­mai­sen lait­ta­mi­nen päi­vä­ko­tiin mi­nus­sa he­rät­tää. Mi­ten hu­kas­sa nyt oli­sin­kaan, jos en voi­si luot­taa Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen.

VirpiMyllyniemi
10.7.2020

Minä lau­lan kii­tos­ta Her­ral­le, hän pi­tää mi­nus­ta huo­len. Ps. 13:6

Viikon kysymys