Kir­joit­te­len taas blo­gi­teks­tiä asun­to­vau­nus­sa, täl­lä ker­taa ihan omas­sa pi­has­sa. Ai­on nyt pa­la­ta aja­tuk­sis­sa­ni het­kek­si Lo­foo­teil­le ja tar­jo­ta teil­le­kin tun­nel­mia siel­tä. Al­ku­kan­keuk­sien jäl­keen meil­lä oli oi­kein on­nis­tu­nut poh­joi­sen reis­su. Asun­to­vau­nui­lu tuli tu­tuk­si, sil­lä reis­sum­me kes­ti ko­ko­nai­suu­des­saan lä­hes nel­jä viik­koa. Toki las­ten kans­sa reis­sa­tes­sa ar­ki on mu­ka­na, mut­ta sil­ti se näyt­täy­tyy siel­lä eri­lai­se­na. En esi­mer­kik­si lait­ta­nut reis­sun ai­ka­na ker­taa­kaan ruo­kaa, sil­lä mie­he­ni hoi­ti tä­män puo­len eri­no­mai­ses­ti. Asun­to­vau­nu­kok­kai­lu ei ol­lut oi­kein mei­dän jut­tu, mut­ta sen si­jaan kaa­sug­ril­li kul­ki mu­ka­nam­me mitä ek­soot­ti­sim­piin paik­koi­hin. Reis­sun ai­ka­na huo­ma­sim­me sen, et­tä las­ten kans­sa mat­kus­ta­es­sa kan­nat­taa mi­ni­moi­da asun­to­vau­nun si­säl­lä vie­tet­ty ai­ka. Ja jos mu­ka­na on yk­si­vuo­ti­as lap­si, niin syöt­tö­tuo­li on tär­kein asun­to­vau­nun ka­lus­te.

Lo­foot­tien reis­sus­ta teki eri­tyi­sen on­nis­tu­neen se, et­tä saim­me ihas­tel­la nä­ky­miä au­rin­gon­pais­tees­sa ja meil­lä oli mu­ka­na ys­tä­väm­me omal­la asun­to­vau­nul­laan. Näin mei­dän po­ruk­ka ja­kaan­tui mu­ka­vas­ti kah­teen au­to­kun­taan. Li­säk­si etu­kä­teen saa­dut mat­ka­vin­kit osoit­tau­tui­vat eri­no­mai­sik­si. Kii­tos nii­tä ja­ka­neil­le! Lo­foo­teil­la lei­riy­dyim­me yh­del­le lei­rin­tä­a­lu­eel­le nel­jäk­si yök­si, mis­tä teim­me sit­ten päi­vän­mit­tai­sia reis­su­ja. Vuo­rien nä­ke­mi­nen toi mie­lee­ni vaih­to-op­pi­laa­na vie­te­tyt kuu­kau­det Itä­val­las­sa. Vuo­ri­kii­pei­ly on muu­ten­kin ai­na ve­don­nut mi­nuun, ja yh­te­nä hen­ki­lö­koh­tai­se­na ta­voit­tee­na reis­sus­sa mi­nul­la oli­kin kii­ve­tä jon­ne­kin, toki ko­koon­pa­non sal­li­mis­sa ra­jois­sa. Niin­pä heti tu­loa seu­raa­va­na päi­vä­nä otim­me sel­vää mah­dol­li­ses­ta koh­tees­ta.

Vuo­ren juu­rel­ta kat­so­es­sa huip­pu näyt­ti siin­tä­vän hy­vin kor­ke­al­la, mut­ta pää­tim­me läh­teä mat­kaan. Olim­me lii­ken­tees­sä muu­ten­kin hy­vin ren­nol­la asen­teel­la; men­nään sin­ne as­ti, mi­hin pääs­tään. Pian maas­to osoit­tau­tui hy­vin jyr­käk­si ja muu­ten­kin vai­ke­a­kul­kui­sek­si. Mies sai li­sät­ree­niä ki­pu­a­mi­seen nuo­rim­man ol­les­sa sel­kä­rin­kas­sa, ja minä taas kul­jin kol­me­vuo­ti­aan rin­nal­la. Kii­ve­tes­sä tuin hän­tä se­läs­tä, ja alas­tu­lo su­jui mi­nun rep­pu­se­läs­sä­ni. Lo­put kul­ki­vat­kin omil­la ja­loil­laan. Ol­tiin­han me mah­ta­va näky, kun sii­nä vie­lä koi­ra kul­ki jou­kos­sam­me. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­tu­na men­tiin eh­kä pie­nel­lä ris­kil­lä, mut­ta fii­lik­se­ni oli ai­van hui­kea: ”Me pys­ty­tään tä­hän!”

Seu­raa­van päi­vän oh­jel­mas­sa oli Lo­foot­tien ete­lä­kär­keen aja­mi­nen. Aa­mu koit­ti hy­vin läm­pi­mä­nä ja au­tos­sa is­tu­mi­sen si­jaan lap­sia oli­si hou­ku­tel­lut ran­nal­le me­ne­mi­nen. Lu­pa­sim­me, et­tä pe­ril­lä lap­set pää­se­vät ui­maan. Keli läh­ties­sä oli niin läm­min, et­tä minä va­rus­te­vas­taa­va­na läh­din reis­suun ai­ka ke­ve­äl­lä va­rus­tuk­sel­la. Jon­kin ai­kaa ajet­tu­am­me py­säh­dyim­me pe­rin­tei­sil­lä va­lo­ku­vaus­pai­koil­la, jol­loin ta­ju­sin ty­lyn to­si­a­si­an: mi­nul­la ja lap­sil­la ei to­del­la­kaan ole tar­peek­si vaa­tet­ta mu­ka­na. Kuin­ka tyh­mä olin­kaan, kun ku­vit­te­lin kär­jes­sä ole­van yh­tä läm­min­tä kuin läh­tö­pai­kas­sa. Kai­hol­la ajat­te­lin kaik­kia top­pa­tak­ke­ja, jota fik­su­na olin mu­kaan vau­nuun pa­kan­nut. Ne ei­vät nyt pal­joa läm­mit­tä­neet. Ajat­te­lin kat­tee­ton­ta ran­ta­päi­vä­lu­paus­ta, jon­ka olin lap­sil­le lu­van­nut. Ja tämä kaik­ki vain sik­si, et­tä ai­kui­set ha­lu­si­vat näh­dä kai­ken mah­dol­li­sen. Pa­rin­kym­pin mit­ta­ri­lu­ke­ma las­ki yh­dek­sään as­tee­seen, ja vä­lil­lä ajoim­me san­kas­sa su­mus­sa mai­se­mien jää­des­sä ar­vai­lu­jen va­raan. Mut­ta mää­rän­pään lä­hes­ty­es­sä mit­ta­ri­lu­ke­ma al­koi kuin al­koi­kin nous­ta, ja pe­ril­lä mei­tä odot­ti au­rin­gon­pais­te sa­mai­sis­sa pa­rin­kym­pin läh­tö­lu­ke­mis­sa. Huh, huh, päi­vä oli pe­las­tet­tu. Roh­keim­mat us­kal­tau­tui­vat siel­lä hyi­seen ve­teen. Kyl­lä kan­nat­ti ajaa, sil­lä aa­van me­ren nä­ke­mi­nen toi ai­van oman li­sän­sä hui­kei­siin vuo­ri­mai­se­miin.

Alus­ta­vas­ti läh­tö­päi­väk­si suun­ni­tel­tu­na aa­mu­na sää­tie­dot­teet lu­pa­si­vat juu­ri Lo­foo­teil­le pa­ras­ta ke­liä, jo­ten em­me mil­lään ras­ki­neet käyt­tää sitä päi­vää aja­mi­seen vaan pää­tim­me et­siä lä­hel­tä kun­non biit­sin. Sel­lai­nen löy­tyi­kin pie­nen har­hai­lun jäl­keen. Koh­de oli kuin mis­tä­kin par­haas­ta ran­ta­lo­ma­koh­tees­ta. Lei­riy­ty­mi­nen ran­nal­le kes­ti taas kau­an ai­kaa, sil­lä oli­han meil­lä pal­jon kan­net­ta­vaa kaa­sug­ril­lis­tä läh­tien. Mut­ta edel­lis­päi­vän ko­ke­muk­sen pe­rus­teel­la vai­va kan­nat­ti, sil­lä päi­väl­le saa­tiin mu­ka­vas­ti li­sä­pi­tuut­ta, kun saim­me syö­dä vä­lil­lä kun­nol­la. Ja ko­kin am­mat­ti­tai­to oli jo täs­sä vai­hees­sa kart­tu­nut sil­le ta­sol­le, et­tei mi­nua enää sii­hen hom­maan edes huo­lit­tu.

Jos­sain vai­hees­sa ran­ta­päi­vää pää­tim­me läh­teä tu­tus­tu­maan lä­hel­lä ole­vaan mu­ka­vaan pie­neen ky­lään. Ta­va­roi­ta veim­me au­toon use­am­mas­sa eräs­sä. Vii­mei­set lau­kut eh­ti­vät ol­la ran­nal­la het­ki­sen, kun pak­kai­lim­me ta­va­roi­ta au­tol­la. Ys­tä­vääm­me odot­ti ran­nal­la pie­ni yl­lä­tys: lau­kut oli­vat osak­si ve­des­sä. Kyl­lä­hän me toki olim­me reis­sun ai­ka­na saa­neet tu­tus­tua vuo­ro­ve­si-il­mi­öön, mut­ta ei­pä se vain käy­nyt mie­les­sä lep­pois­ta ran­ta­päi­vää viet­tä­es­sä. Muu­ta­man tun­nin pääs­tä, kun ky­läs­tä pa­la­tes­sa ajoim­me pai­kan ohi, oli biit­sim­me hä­vin­nyt ko­ko­naan. On­nek­si eh­dim­me al­ta pois.

Reis­su si­säl­si luon­nol­li­ses­ti erit­täin pal­jon aja­mis­ta, mut­ta mei­dän per­heel­le se ei ole on­gel­ma. Kun asuu su­vuis­ta kau­ka­na, kart­tuu mat­kus­tus­ki­lo­met­re­jä väis­tä­mät­tä. Läh­döt ei­vät sen si­jaan ole mei­dän per­heen vah­vuus. Luu­len, et­tä läh­tö­jen pit­kit­ty­mi­nen on­kin yk­si syy, mik­si mat­kat su­ju­vat mu­ka­vas­ti: kaik­ki ovat hel­pot­tu­nei­ta, kun pää­sem­me läh­te­mään. Ja kos­ka myös vil­kas nuo­rim­mai­nen viih­tyy hy­vin au­tos­sa, tar­jo­aa mat­kus­ta­mi­nen har­vi­nai­sen rau­hal­lis­ta jut­te­lu­ai­kaa meil­le van­hem­mil­le. Tämä oli en­sim­mäi­nen pi­dem­pi reis­su, jos­sa lap­sil­le ei ol­lut ka­ve­rei­ta. Huo­no­jen puo­lien li­säk­si asi­al­la oli se hyvä puo­li, et­tä si­sa­rus­suh­teet vah­vis­tui­vat pa­kos­ta­kin. Mut­ta oli­han se rie­mul­li­nen yl­lä­tys, kun Ruot­sin puo­lel­la pari su­ku­lais­per­het­tä liit­tyi seu­raam­me.

Mo­lem­pien mum­mo­loi­den kaut­ta mat­kam­me jat­kui Keu­ruun opis­to­seu­roi­hin. Lop­pu­reis­sus­ta mi­nul­la oli pien­tä fluns­saa, jo­ten mie­he­ni hie­man ap­ri­koi, kan­nat­taa­ko mei­dän enää Keu­ruul­le ajaa­kaan. Va­kuu­tin kyl­lä jak­sa­va­ni hä­nen työ­vuo­ron­sa siel­lä, en­kä pi­tä­nyt edes vaih­to­eh­to­na sitä, et­tä ajai­sim­me suo­raan ko­tiin. Ja sitä pait­si läh­tö­aa­mu­na olo­ni oli san­gen hyvä. Tai­sin kui­ten­kin sa­noa, et­tä vaik­ka pääl­lä seis­ten hoi­dan hom­man. Mut­ta en­pä hoi­ta­nut­kaan. Hel­tei­ses­sä lit­ra­myyn­ti­jo­nos­sa mi­nua al­koi yh­täk­kiä ko­vas­ti pa­lel­taa. Hy­tis­ten sel­vi­sin las­ten kans­sa vau­nul­le, ja di­ag­noo­si oli har­vi­nai­sen sel­vä. Ei­pä sii­nä muu­ta kuin mie­hel­le soit­to, ja kun hie­man to­ke­nin sär­ky­lääk­keil­lä, sain en­si­a­vun kaut­ta lää­ke­kuu­rin. Niis­tä tu­li­kin sit­ten vä­hän eri­lai­set seu­rat, kun minä nu­kuin il­lan vau­nul­la, ja mie­he­ni oli las­ten kans­sa ken­täl­lä. Mut­ta on­nek­si aa­mul­la jo olin mat­kus­tus­kun­nos­sa.

Täs­sä is­tu­es­sa al­kaa vä­hän pa­lel­taa. Kun kat­se­len ym­pä­ril­le­ni, näyt­tää vau­nu hie­man eri­lai­sel­ta, kun reis­su­ta­va­rat on pu­ret­tu. Oli­han se mah­ta­va pa­la­ta reis­sus­ta ko­tiin, vaik­ka hai­keu­del­la sii­vo­sin­kin vau­nus­ta vii­mei­siä reis­su­ta­va­roi­ta sa­mal­la kun Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­sa lau­sut­tiin pää­tös­sa­no­ja. Mi­ten tämä kesä meni taas näin no­pe­as­ti? Ha­lu­ai­sin vie­lä vii­pyä täs­sä. Oman hai­keu­den tä­hän elo­kuu­hun tuo se, et­tä olen me­nos­sa töi­hin en­si vii­kol­la. Näin täs­sä taas kävi. Olen kii­tol­li­nen pai­kas­ta, joka ke­vääl­lä tar­jou­tui mi­nul­le ja olen in­nol­la aloit­ta­mas­sa pik­kuop­pi­lai­den kans­sa. Mi­nun täy­tyy kui­ten­kin kul­kea läpi kipu, jon­ka nuo­rim­mai­sen lait­ta­mi­nen päi­vä­ko­tiin mi­nus­sa he­rät­tää. Mi­ten hu­kas­sa nyt oli­sin­kaan, jos en voi­si luot­taa Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen.