JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Riit­tä­vän hyvä riit­tää

Aiemmat blogit
21.9.2017 6.04

Hä­täi­ses­ti kel­loa vil­kuil­len ryn­tään päi­vän teh­tä­viin. Ui­ma­hal­lin sau­nas­sa "te­ra­pi­ais­tun­to” on al­ka­mas­sa. Hä­mä­räs­sä, lau­teil­la, is­tuu jo use­am­pia nai­sia. Joku tu­lee vie­lä iloi­ses­ti hui­ka­ten si­sään.

– On­pa tääl­lä taas po­ruk­kaa!

– On se, kun sie­niä on nyt niin vä­hän!

– Mut­ta mus­tik­kaa tu­lee hy­vin.

– Niin­kö? Mis­säs kä­vit?

Kuun­te­len ve­si­jum­pan jäl­keen lau­teil­la is­tu­vien elä­ke­läis­ten jut­te­lua. Kai­kil­la tun­tuu ole­van ai­kaa, heil­lä ei ole kii­re min­ne­kään.

– Pi­tää­pä ot­taa no­ko­set, kun me­nee ko­tiin! joku sa­noo.

Tun­tuu, et­tä elä­ke­läis­ten ja yleen­sä­kin van­hem­pien ih­mis­ten ei tar­vit­se enää eh­tiä niin pal­jon. Vaik­ka heil­lä usein tun­tuu ole­van pal­jon­kin tou­hua (jot­kut sa­no­vat jopa, et­tä ai­ka ei tah­do riit­tää eläk­keel­lä ol­les­sa), saa se kui­ten­kin eri­lai­sen sä­vyn: työ­e­lä­mä tuo omat vel­voit­teen­sa. Pu­hu­taan elä­män ruuh­ka­vuo­sis­ta.

Ko­to­na huo­maan kä­ve­le­vä­ni maa­laus­te­li­neen ja tie­to­ko­neen vä­liä. Teen sa­mal­la pal­le­a­li­hak­sia ke­hit­tä­vää si­hi­nää, ää­ni­har­joi­tuk­sia. Pim­pau­tan pi­a­nol­la men­nes­sä­ni al­ku­ää­nen ja alan har­joi­tel­la.

Maa­la­tes­sa voin edel­leen har­joi­tel­la lau­lua, kir­joit­ta­es­sa se on jo vai­ke­am­paa.

– Koi­ta sie­ki vä­hän kar­sia.

äi­din ja isän huo­les­tu­neet ää­nen­sä­vyt kim­poi­le­vat ym­pä­ril­lä­ni, kun kii­reh­din puo­li­juok­sua ita­li­an kes­kus­te­lu­ryh­mään.

Aa­mun La­pin Kan­saa lu­kies­sa py­säh­dyn. Psy­ko­lo­gi ja psy­ko­te­ra­peut­ti Min­na Mar­tin sa­noo erääl­lä si­vul­la, et­tä yk­si me­neil­lään ole­va haas­te on vain yk­si osa elä­mää, usein meil­lä on pal­jon muu­ta­kin tär­ke­ää me­neil­lään. ”Suh­teel­li­suu­den ha­ke­mi­nen on tär­ke­ää, vaik­ka ky­sees­sä oli­si tär­ke­äm­pi­kin haas­te”, Mar­tin sa­noo. Elä­mäs­sä ei tar­vit­se on­nis­tua täy­del­li­ses­ti pal­jon mis­sään. Et­tä riit­tää, kun yrit­tää ja usein voi yrit­tää uu­del­leen. ”Ai­kui­si­na­kin tah­dom­me usein uu­noh­taa, et­tä tämä on vain elä­mää. Ei tar­vit­se ol­la täy­del­li­nen, riit­tä­vän hyvä riit­tää.”

Riit­tä­vän hyvä. Mik­si ne sa­nat täy­tyy kuul­la tai lu­kea ai­na yhä uu­del­leen? Mi­nul­la on työ­ni li­säk­si kes­ken use­am­pia iso­ja kir­joi­tusp­ro­jek­te­ja, ja opis­ke­len. Käyn lau­lu­tun­neil­la kak­si ker­taa vii­kos­sa. Maa­laus­te­li­ne sei­soo nur­kas­sa, sii­nä on kes­ke­ne­räi­nen maa­laus. Tyh­jiä poh­jia no­jaa te­li­neen ta­ka­na liu­ta. Vä­lis­sä tun­tuu, et­tä te­ke­mis­tä tul­vii joka tuu­tis­ta. Sil­loin on hyvä tar­kis­taa jär­jes­tys­tä, pri­o­ri­soi­da. Vaik­ka pi­dän, tar­kem­min sa­not­tu­na, nau­tin val­ta­vas­ti te­ke­mi­ses­tä, on kai­kel­la ra­jan­sa.

Vä­rit sen­tään lai­toin jo­kin ai­ka sit­ten soh­van al­le, ajat­te­lin, et­tä täy­tyy odot­taa ai­kaa. Niin, odot­taa ai­kaa. Ai­ka on luk­sus­ta. Mut­ta se on täs­sä. Se rak­sut­taa koko ajan eteen­päin!

Lii­an suur­ten odo­tus­ten, vaa­ti­mus­ten pai­nees­sa

va­pau­teen mi­nun an­na, le­poon käy­dä Ju­ma­la. (VK 525:5.)

Jos­kus mi­nul­la on sa­man­lai­nen tun­ne kuin ora­val­la, jon­ka näin ei­len ik­ku­nas­ta kii­pi­mäs­sä män­nyn run­koa hir­vit­tä­vää vauh­tia ylös, jos­ta syök­syi sit­ten pie­nel­lä ry­mi­näl­lä alas.

Kat­so­es­sa­ni ke­räl­lä nuk­ku­vaa kis­saa­ni le­pään jol­lain ta­val­la myös it­se. Kis­san on vä­liin pääs­tä­vä ulos, saa­ta­va ruo­kaa, rap­su­tus­ta, sy­liin, sii­nä kaik­ki. Nuo­han ovat ih­mi­sen­kin pe­rus­tar­peet! Vä­lil­lä ne­kin vain riit­tä­vät.

– Syö suo­la­loh­ta ja rau­ho­tu.

Pik­ku­vel­je­ni anek­doot­ti­na heit­tä­mä lau­se muis­tuu mie­lee­ni. Se on osu­va. Olen kir­joit­ta­nut sii­tä ru­non­kin:

En­si­lu­men tul­les­sa alan tut­kia hiu­ta­lei­den muo­to­ja.

Ne ovat kaik­ki eri­lai­sia, sa­noo vii­sas vel­je­ni.

Syö suo­la­loh­ta ja rau­ho­tu.

Ja mie syön

– ja rau­ho­tun.

Muis­tan myös toi­sen tu­tun lau­seen, jon­ka voi­sin liit­tää maa­il­man kau­neim­pien lau­sei­den jouk­koon.

– Mi­käs hätä täs­sä on, kei­tä­mä kah­vit.

Niin­pä niin, mi­käs hätä täs­sä on, val­miis­sa maa­il­mas­sa – ai­na­kin puo­li­val­miis­sa. Puo­leen­vä­liin voi ai­na hel­lit­tää.

KatiKanto
Olen nelikymppinen nainen Lapista, kotoisin rajalta, Torniosta. Tällä hetkellä asun Rovaniemellä. Olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kirjoittaminen, kuvataiteet, liikunta ja laulaminen ovat minulle tärkeitä asioita. Palautetta blogiteksteihini voi antaa sähköpostiin: kati.kanto6(at)gmail.com.
28.2.2020

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra. Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni. Ps. 130:1-2

Viikon kysymys