JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sano se kantaatein

Tervo Seppo
Aiemmat blogit
5.9.2017 6.49

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170905064900

Ra­kas­tuin vuo­sia sit­ten py­sy­väs­ti. Ku­ten asi­ain­ti­laan kuu­luu, on vai­ke­aa ke­nel­le­kään ko­vin hy­vin ku­vail­la ta­pah­tu­neen syi­tä, seu­rauk­sia tai vai­ku­tuk­sia. Ir­ti ei pää­se, ei­kä ha­lu­a­kaan. Tun­tee vain ää­re­tön­tä hy­vää oloa.

Kaik­ki al­koi kel­ta­ko­te­loi­ses­ta c-ka­se­tis­ta. Sii­nä oli en­si­rak­kau­te­ni en­si­sil­mäys tai oi­ke­am­min en­si­kuu­le­mus. Christ lag in To­des Ban­den, BWV 4 J.S.Bac­hin tun­ne­tuim­mas­sa te­os­lu­et­te­los­sa. Suo­mek­si lau­let­tu­na se is­ki lu­jaa ja suo­raan läpi kaik­kien suo­jaus­ten. Sitä kuun­te­lin ja ke­la­sin, ke­la­sin ja kuun­te­lin ja lo­pul­ta en edes ke­lan­nut mik­si kuun­te­lin. Se sopi juh­laan ja ar­keen, ja ar­ki oli yh­tä juh­laa.

Ou­lun­sa­los­sa ys­tä­vä­ni isä joh­ti nuo­ri­so­kuo­roa ja kä­vin usein kuun­te­le­mas­sa kir­kos­sa jou­lu­aa­ton sä­vel­har­tauk­sia ja pää­si­äi­sa­jan mu­siik­ki-il­to­ja. Sit­ten kuin unet oli­si­vat käy­neet to­teen sain ko­keil­la te­no­ri­pul­tis­sa oles­ke­lua ja ta­pail­la ra­kas­ta­ma­ni kan­taa­tin stem­mo­ja it­se. Kos­kaan ei ole ol­lut niin mo­ti­voi­vaa tree­na­ta omal­la ajal­la ja it­sek­seen. Sei­nä- ja eh­kä lat­tia- ja kat­to­naa­pu­rit­kin pää­si­vät usein ilos­ta­ni osal­li­sik­si.

En kos­kaan unoh­da ys­tä­vä­per­hee­ni vie­raan­va­rai­suut­ta, kun sain ol­la ky­läs­sä pää­si­äi­sai­kaan, tun­tea ole­va­ni mel­kein per­heen­jä­sen ja lau­laa kir­kos­sa ja ko­to­na. Oli help­poa sa­mais­tua Di­de­rik Bux­te­hu­den ja J.S. Bac­hin Abend­mu­sik-ide­aan, kun he jär­jes­ti­vät näi­tä il­ta­mu­siik­ke­ja ys­tä­vil­leen ja tut­ta­vil­leen. Mu­ka­na näis­sä ai­van eri­tyi­sis­sä il­ta­ky­lis­sä oli pal­jon ys­tä­viä ja usein kai­voim­me spi­ne­tin pääl­tä nuot­ti­ni­vas­kan ja sol­fa­sim­me jo­tain kan­taat­tien aa­ri­oi­ta tai kuo­ro-osia. Oi sitä on­nea!

Pian c-ka­set­ti al­koi tun­tua hy­vin ra­joit­tu­neel­ta tal­len­nus­vä­li­neel­tä ja aloin opis­kel­la ää­nen­tois­to­a­si­oi­ta. Hifi vei sit­tem­min mu­ka­naan vuo­si­kau­sik­si, mut­ta ai­van aluk­si han­kin vä­his­tä ra­hois­ta­ni huo­ke­an mut­ta hy­vän­nä­köi­sen in­teg­roi­dun ste­re­o­lait­teis­ton cd-soit­ti­mel­la va­rus­tet­tu­na. Mars­sin lä­hi­mar­ket­tiin kat­se­le­maan ää­nit­tei­tä ja aluk­si han­kin hal­po­ja kym­me­nen mar­kan ho­pe­a­kiek­ko­ja – ba­rok­kia tie­tys­ti. Olin vii­sas­tu­nut ym­mär­tä­mään, et­tä se on maa­il­man pa­ras­ta mu­siik­kia ja muus­ta viis. Muis­tan, et­tä Mu­siik­ki-Kul­lak­sen hyl­lys­sä oli ko­ko­el­ma­bok­si Bac­hin kan­taat­te­ja ja en pääs­syt mi­ten­kään ylit­se mie­li­ha­lus­ta­ni saa­da se omis­tuk­see­ni. Hin­ta oli muis­taak­se­ni 379 mark­kaa, ja ku­ta­kuin­kin sen ver­ran ti­lil­lä oli ra­haa – kuun alus­sa kun lu­ki­o­lai­sen opin­to­tu­ki oli tul­lut. Tuo Era­to Clas­sic­sin bok­si si­säl­si pe­rä­ti kak­si­tois­ta kan­taat­tia ja nel­jän­nes­tä kan­taa­tis­ta kak­si eri ver­si­o­ta. Ker­rot­ta­koon, et­tä Bach saat­toi muo­ka­ta te­ok­sis­taan usei­ta ver­si­oi­ta ja ko­raa­li­kan­taat­ti BWV 4 on hä­nen nuo­ruu­ten­sa teos. Hän oli vuon­na 1707 sä­vel­tä­es­sään tä­män vas­ta 22-vuo­ti­as!

Sit­ten tai­det­tiin­kin vie­rail­la ko­to­sal­la syö­mä­hom­mis­sa kuu­kau­den ajan seu­raa­vaan opin­to­tu­keen as­ti.

”Den Tod nie­mand zwin­gen kun­nt

Bei al­len Mensc­hen­kin­dern,

Das Macht´ al­les uns­re Sünd,

Kein Unsc­huld war zu fin­den…”

Tuo­ta sop­raa­non ja al­ton du­et­toa kuun­te­lin usein ja opet­te­lin ul­koa al­ton­kin stem­man. Mel­kein toi­mi­val­la kont­ra­te­no­ri­ää­nel­lä lui­kut­te­lin­kin alt­to­aa­ri­oi­ta omis­sa olois­sa­ni omak­si lys­tik­se­ni. Tiet­ty bas­so ja sop­raa­no­kin me­ni­vät jo mel­kein ul­koa, kun levy ku­lui cd-soit­ti­men kel­kas­sa – sa­nan­mu­kai­ses­ti. Ou­lun kau­pun­gin­kir­jas­ton cd-le­vy­hyl­lyä ko­lu­si usein lai­ha ja ujo poi­ka ja lai­na­si tois­tu­vas­ti ku­lu­nut­ta ja naar­muis­ta Arc­hi­vin le­vyä, jon­ka kan­nes­sa on nor­sun­luus­ta veis­tet­ty Kris­tus ris­til­lä. Tuon le­vyn han­kin tie­tys­ti ko­ko­el­mii­ni myö­hem­min. Sii­nä kun oli kak­si muu­ta­kin suo­sik­ki­kan­taat­ti­a­ni, bas­so­soo­lo­kan­taa­tit BWV56 Ich will den Kreuzs­tab ger­ne tra­gen ja BWV 82 Ich habe ge­nug. Tun­sin et­tä mi­nul­la to­del­la on kyl­lin.

Ste­re­o­lait­teis­too­ni kuu­lui myös vi­nyy­li­le­vy­soi­tin, joka oli nii­hin ai­koi­hin jää­mäs­sä pe­ri­fee­ri­sek­si mu­sii­kin­tois­to­vä­li­neek­si. Lai­na­sin iso­ja, vih­re­ä­ko­te­loi­sia kan­taat­ti­ko­ko­el­mia lp-le­vyi­nä ha­vai­ten, et­tä ko­vin moni – jos ku­kaan – muu nii­tä lai­na­si tai kuun­te­li. Kir­jas­tos­sa oli lp-le­vy­huo­ne, jos­sa saa­toin opis­ke­lu­jen vas­ta­pai­nok­si is­tua ja kuun­nel­la omis­sa maa­il­mois­sa­ni Bac­hin su­lois­ta mu­siik­kia sil­loin, kun en viit­si­nyt lai­na­ta vi­nyy­lei­tä käm­pil­le pyö­ri­tet­tä­väk­si omas­sa kiek­ko­sor­vis­sa­ni.

Mi­nul­le tär­ke­ää oli jo alus­ta as­ti kan­taat­tien te­o­lo­gi­nen ulot­tu­vuus. Opin, et­tä alun­pe­rin kan­taat­ti esi­tet­tiin heti epis­to­la­teks­tin jäl­keen ja seu­ra­kun­ta yh­tyi lop­pu­ko­raa­liin heti sitä seu­raa­van saar­nan jäl­keen. Kan­taat­ti oli yleen­sä kirk­ko­vuo­den ky­sei­sen sun­nun­tain teks­tin poh­jal­le sä­vel­let­ty. Mie­tis­ke­lin, et­tä oli­si­pa hie­noa, jos ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa sa­maa käy­tän­töä jat­ket­tai­siin, vaik­ka ti­lai­suus pi­te­ni­si­kin nel­jän tun­nin mit­tai­sek­si ku­ten uk­ko-Bac­hin ai­ka­na. To­ki­han kaik­ki jak­sai­si­vat niin iha­naa mu­siik­kia kuun­nel­la! It­se kan­taat­ti ei toki kes­tä­nyt kuin pari-kol­me­kym­men­tä mi­nuut­tia, to­sin en ole var­ma sen ajan esi­tys­tem­pois­ta.

Ajat­te­lin, et­tä kuin­ka löy­dän enää uut­ta kuun­nel­ta­vaa, kun kan­taa­tit lop­pu­vat. Tut­kis­ke­lin, et­tä Bach sä­vel­si ai­na­kin vii­si vuo­si­ker­taa kan­taat­te­ja eli noin 350 kap­pa­let­ta. His­to­ri­aa har­ras­ta­nee­na luin, et­tä Dres­de­nis­sä Sak­sas­sa oli suu­ri val­ti­o­nar­kis­to ja kun kau­pun­ki pa­loi tu­li­me­re­nä liit­tou­tu­nei­den pom­mit­ta­es­sa sitä, tu­hou­tui to­den­nä­köi­ses­ti Bac­hin­kin kan­taat­te­ja pal­jon. Sur­ku is­kee ai­na sitä aja­tel­les­sa, mut­ta loh­dut­tau­dun aja­tuk­sel­la, et­tä lop­pu­ja 209 kan­taat­tia uu­del­leen kuun­nel­les­sa ai­ka ku­luu sil­ti mu­ka­vas­ti ja ai­na niis­tä jo­tain uut­ta löy­tää. Ei muu­ten ole edes kau­aa, kun Ruot­sin ku­nin­kaal­li­ses­ta kir­jas­tos­ta löy­det­tiin en­nal­ta tun­te­ma­ton sop­raa­no­soo­lo­kan­taat­ti. Eh­kä mui­ta­kin tu­lee esil­le! Eh­kä­pä Bac­hin po­jan ka­la­kaup­pi­aal­le kää­reik­si myy­mät hie­man tuok­su­vat par­ti­tuu­rit jos­kus ilah­dut­ta­vat ai­kam­me mu­siik­kiin kyl­läs­ty­nei­tä.

Vuo­sien ku­lu­es­sa kan­taat­ti-in­nos­tuk­se­ni ei hii­pu­nut. Tuli ras­kai­ta elä­män­vai­hei­ta, ja kun ah­dis­tus oli sie­tä­mät­tö­män tun­tuis­ta, sil­loin usein et­sin le­vy­hyl­lys­tä­ni ra­kas­ta­maa­ni mu­siik­kia. Sa­no­maa en usein ym­mär­tä­nyt, kun se oli sak­saa ja le­vy­vih­ko­sen teks­ti eng­lan­tia mut­ta mu­siik­ki pu­hui. En tar­vin­nut kuin ym­mär­ryk­sen, et­tä pu­hu­taan hy­vis­tä asi­ois­ta. Kris­tuk­ses­ta ja luot­ta­muk­ses­ta. Bach it­se kir­joit­ti nuo­tin ylä­lai­taan jos­kus JJ eli Jesu Juva: Jee­sus, au­ta! Teks­tin lop­puun hän taas kir­joit­ti: Soli Deo Glo­ria! Yk­sin Ju­ma­lal­le kun­nia! Hän ym­mär­si omis­sa suu­ris­sa elä­män­ko­et­te­le­muk­sis­saan, kuka on hä­nen­kin aut­ta­jan­sa. Sä­vel­kie­les­tä voi erot­taa pal­jon asi­oi­ta.

Mi­nul­le on edel­leen se­lit­tä­mä­tön asia, mik­si kan­taat­tien sa­no­ma ja mu­siik­ki pu­hut­te­le­vat niin sy­väs­ti. Ne ovat tun­ne­tus­ti so­pu­soin­nus­sa kes­ke­nään, ja Bach ei sä­vel­tä­nyt yh­tään tur­haa sä­vel­tä. Jo­kai­sel­la on jo­kin mer­ki­tys, joka kiin­nos­taa ma­te­maa­tik­ko­ja­kin. Mys­tee­ri on se­kin, mik­si Bac­hin sä­vel­tä­mä su­ru­mu­siik­ki­kaan ei ole loh­du­ton­ta, vaan kai­kes­sa on sel­vä toi­von nä­kö­a­la – oi­ke­as­taan kuu­lo­a­la – ja poh­ja­vi­re.

”Mein Her­ze schwim­mt im Blut,

Weil mich der Sünden Brut

In Got­tes heil­gen Au­gen

Zum Un­ge­heu­er macht.”

Te­ok­sen BWV 199 sop­raa­no­soo­lo­kan­taa­tin sa­noin: lau­la­jan sy­dän ui ve­res­sä, kos­ka hä­nen syn­tin­sä te­ke­vät hä­nes­tä hir­vi­ön Ju­ma­lan py­his­sä sil­mis­sä. Mu­siik­ki il­men­tää tuo­ta tus­kaa, mut­ta jo sa­mal­la lau­la­ja nä­kee pe­las­tuk­sen­sa Kris­tuk­ses­sa. Mu­siik­ki ei ah­dis­ta vaan luo toi­voa, ku­ten ker­roin.

Eh­kä olen hie­man tum­mien ve­sien kip­pa­ri ja pian ym­mär­sin, et­tä olen rak­kau­te­ni kans­sa yk­sin. Toi­sin kuin mui­den rak­kau­te­ni koh­tei­den kans­sa, täs­sä asi­as­sa ei tar­vin­nut ko­kea mus­ta­suk­kai­suut­ta tai pel­koa, et­tä joku muu vie. En löy­dä vie­lä­kään sa­no­ja, joil­la ky­ke­ni­sin ku­vai­le­maan, mitä nämä kau­niit kan­taa­tit mer­kit­se­vät. Aloin opis­kel­la mu­sii­kin te­o­ri­aa lys­tik­se­ni ja ute­li­ai­suut­ta­ni sekä lai­na­sin Bach-elä­män­ker­to­ja ym­mär­tääk­se­ni hen­ki­löä enem­män. En ole lu­ke­nut mon­taa eng­lan­nin­kie­lis­tä kir­jaa, mut­ta A. Schweit­ze­rin Bach-tut­ki­muk­sen kah­la­sin hi­taas­ti läpi ja ym­mär­sin­kin jo­tain. Bach-tut­ki­jois­ta yk­kö­sen, Phi­lipp Spit­tan Bach-bi­og­ra­fia on yhä lu­ke­mat­ta. Tois­ta tu­hat­ta cd-le­vyä si­säl­tä­vä mu­siik­ki­ko­ko­el­ma­ni on eh­kä puo­lek­si Bac­hin kan­taat­te­ja. Tot­ta kai pi­tää ol­la eri­lai­sia esi­tys­tul­kin­to­ja sa­mas­ta­kin kan­taa­tis­ta!

Pi­din kan­taat­ti-ihas­te­lua suo­ma­lai­sit­tain pie­ne­nä il­mi­ö­nä mut­ta toi­si­naan sain yl­lät­tyä. Eräs ys­tä­vä ker­toi ark­ki­teh­ti­to­ve­rien­sa kuun­te­le­van Bac­hin kan­taat­te­ja teh­des­sään töi­tä. Vie­rail­les­sa­ni ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan luo­na kuu­lin, et­tä hei­dän van­hin tyt­tä­ren­sä kuun­te­lee Bac­hin kan­taat­te­ja il­mei­sen sa­man­lai­sel­la in­nol­la kuin it­se­kin. Joi­hin­kin ih­mi­siin olen tör­män­nyt, jot­ka tai­ta­vat vä­hän ai­na­kin ym­mär­tää rak­kaut­ta­ni. Eräs tär­keä ih­mi­nen ker­toi puh­jen­neen­sa it­kuun kun lin­ki­tin What­sAp­pis­sa jon­kin kan­taa­tin osan. Eh­kä hän­kin ym­mär­si sii­nä het­kes­sä jo­tain, ja luu­len et­tä ym­mär­sin hän­tä het­ken.

”Wer nur den lie­ben Gott läßt wal­ten

Und hof­fet auf ihn al­le­zeit,

Den wird er wun­der­lich er­hal­ten

In al­lem Kreuz und Trau­rig­keit.

Wer Gott, dem Al­ler­höchs­ten, traut,

Der hat auf kei­nen Sand ge­baut.” (BWV 93)

Tämä kan­taat­ti – tai jos­kus vain Stück (kap­pa­le) – on teh­ty vii­den­nek­si kol­mi­nai­suu­den­päi­vän jäl­kei­sek­si sun­nun­taik­si. Ko­raa­lin tun­nem­me suo­ma­lai­sit­tain ni­mel­lä Ah sie­lu val­li­ta suo Her­ran. Kan­taat­ti al­kaa mah­ta­val­la ko­raa­li­fan­ta­si­al­la. Jo­kais­ta ko­raa­lin sä­et­tä edel­tää sen kont­ra­punk­ti­nen kä­sit­te­ly eri ää­nis­sä. Ikään kuin epäi­lyk­set häl­ve­ni­si­vät het­kek­si, kun­nes lau­la­ja taas al­kaa ky­sel­lä, et­tä kruu­naa­ko Kris­tus mi­nut sil­ti­kin ker­ran tai­vaan au­tuu­teen. Ai­na uu­del­leen va­kuu­te­taan et­tä ”ken tien­sä us­koo Her­ral­le, ei ra­ken­na hän hie­kal­le”. Kuka kuun­te­li­si sitä kyy­ne­lit­tä?

Pys­tyi­sin kes­kus­te­le­maan kan­taat­tien mu­sii­kin ja teks­tin sym­bo­lii­kas­ta ja mer­ki­tyk­ses­tä var­mas­ti tun­ti­tol­kul­la, jos oli­si vain kuu­li­joi­ta. Tä­hän teks­tiin en löy­dä nii­tä kaik­kia koh­tia, jot­ka ovat vai­kut­ta­neet mi­nuun sy­väs­ti. Sil­loin täl­löin ys­tä­vien ky­läil­les­sä nii­tä saa­tan avail­la. Jär­jes­tim­me myös ys­tä­vä­po­ru­kal­la Ou­lus­sa il­to­ja, joi­ta kut­suim­me mu­siik­ki­te­ra­pi­ais­tun­noik­si. Jo­kai­nen toi ra­kas­ta­maan­sa mu­siik­kia esi­tel­len sen muil­le, ja kap­pa­lei­ta kuun­nel­tiin sekä niis­tä kes­kus­tel­tiin kaik­kia kun­ni­oit­ta­vaan sä­vyyn. Tääl­lä ete­läs­sä­kin ko­koon­nuim­me sa­man­kal­tai­siin het­kiin jos­kus. Ota­nie­men kap­pe­li oli akus­tii­kal­taan hyvä paik­ka sel­lai­seen har­ras­tus­toi­min­taan.

En tie­dä, on­ko kii­re val­lan­nut elä­mää­ni niin pal­jon, et­tä enää en niin usein töis­tä tul­tua ase­tu ma­kuul­le­ni peh­me­äl­le vil­la­lan­ka­ma­tol­le ja ase­ta hy­vä­laa­tui­sia kuu­lok­kei­ta kor­vil­le­ni. En mo­nes­ti­kaan enää las­ke le­vy­kelk­kaan hyl­lys­tä Ma­saa­ki Su­zu­kin joh­ta­man Bach Col­le­gium Ja­pan-ko­koon­pa­non tul­kin­taa tär­keim­mis­tä kan­taa­teis­ta ja nu­kah­da sii­hen kuun­nel­les­sa­ni tur­val­lis­ta ja tut­tua mu­siik­kia. Au­tos­sa sen­tään pyö­rii mel­kein ai­na joku kan­taat­ti­le­vy ja pit­kil­lä mat­koil­la on help­poa an­taa aja­tus­ten pa­la­ta tei­ni­vuo­sien ra­hi­se­viin ää­nit­tei­siin ja elä­mään, kun kaik­ki oli jo­ten­kin mus­ta­val­koi­sem­paa ja yk­sin­ker­tai­sem­paa.

”Chris­tus will die Kos­te sein

Und spei­sen die Seel al­lein,

Der Glaub will keins an­dern le­ben,

Hal­le­lu­ja!”

Lop­puun so­pi­vat hy­vin en­si­rak­kau­te­ni lop­pu­ko­raa­lin sa­nat, jois­sa va­kuu­te­taan et­tä Kris­tus on ruo­kam­me, joka yk­sin ra­vit­see sie­lum­me ja vah­vis­taa us­ko­am­me. Hal­le­lu­ja!

SeppoTervo
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys