JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sar­vien pe­räs­sä

Tervo Seppo
Aiemmat blogit
3.4.2019 6.39

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190403063900

Teen rie­muk­se­ni ja ai­ka­ni ku­luk­si kaik­kea kä­si­työ­tä. Har­mik­se­ni rak­sa­hom­mat ovat kau­ka­na, jo­ten viih­dy­tän it­se­ä­ni työ­pai­kan vers­taal­la. Vaik­ka jos­kus vä­syt­tää­kin op­pi­tun­tien jäl­keen, kä­väi­sen het­ken jos­sain kah­vil­la ja kun tu­len ta­kai­sin, luok­ka on muut­tu­nut Se­pon vers­taak­si.

En ole min­kään­lai­nen mal­lie­si­merk­ki vas­tuul­li­ses­ta ku­lut­ta­jas­ta. Yri­tän kui­ten­kin ot­taa ym­pä­ris­tö­a­si­oi­ta huo­mi­oon ja vä­sä­tä kaik­kea mu­ka­vaa kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­lis­ta. Sitä to­sin olen teh­nyt ai­na, sil­lä ko­to­na ei usein­kaan ol­lut uut­ta saa­ta­vil­la. Pol­ku­pyö­rät ka­sa­sin ro­muis­ta ja mopo oli po­lii­si­lai­tok­sen huu­to­kau­pas­ta. Sa­mal­la op­pi te­ke­mään.

Isä käyt­tää pu­ru­ja ta­lon läm­mi­tyk­seen. Ha­em­me sä­keit­täin tuo­ta mai­ni­o­ta polt­to­ai­net­ta ai­na, kun lä­hi­seu­dul­ta löy­tyy. Ker­ran isä löy­si pu­ru­jen se­as­ta van­han puu­kon. Puu­kon kah­va oli rik­ki ja tup­pea ei löy­ty­nyt. En tai­da jak­saa odo­tel­la, et­tä seu­raa­vas­sa pu­ru­e­räs­sä sel­lai­nen oli­si.

Kus­ka­sin te­rän Ou­lus­ta Es­poo­seen ja ar­ve­lin ky­ke­ne­vä­ni ehos­ta­maan sii­tä käyt­tö­e­si­neen. Ir­ro­tin kah­van ja kup­pi­he­lan ja put­sa­sin sekä te­roi­tin te­rän. Sa­mal­la kun otin Ins­tag­ra­min sto­ryyn ku­via, mie­tin tu­pen te­koa. Kat­se­lin ne­tis­tä oh­jei­ta ja tör­mä­sin erään foo­ru­min kier­rä­tys­pals­tal­la il­moi­tuk­seen, jos­sa lu­vat­tiin an­taa hir­ven sar­via.

Mi­nul­la oli käyn­tiä Ra­ja­mä­en suun­nal­la ro­mik­sel­la, ja il­moit­ta­ja asui sa­mal­la suun­nal­la. So­vim­me ta­paa­mi­sen erääk­si lau­an­taik­si, ja aje­lin sar­vet mie­les­sä moot­to­ri­tie­tä poh­joi­seen. Muu­ta­kin ma­te­ri­aa­lia oli lu­vas­sa, ja mie­tis­ke­lin, mitä kaik­kea niis­tä voi­si syn­nyt­tää.

Kur­va­sin oma­ko­ti­ta­lon pi­haan. Mi­nul­le nos­ti kät­tä van­ha mies, ja nou­sin au­tos­ta esit­täy­ty­mään, ku­ten hy­viin ta­poi­hin kuu­luu. Sa­noin vain etu­ni­me­ni, kos­ka ete­läs­sä jos­tain syys­tä su­ku­ni­meä ei yleen­sä mai­ni­ta. Hän teki sa­moin.

Pit­käl­lä ja lai­hal­la mie­hel­lä oli hie­man ku­ma­ra ryh­ti ja sy­väl­le pai­nu­neis­ta sil­mä­kuo­pis­ta mi­nua tar­kas­te­li kiin­te­äs­ti kak­si pi­ki­mus­taa sil­mää. Ot­sal­la oli ryp­py­jä jo pal­jon, ja har­maat kul­ma­kar­vat oli­vat kas­va­neet pit­kik­si ja tuu­heik­si. Ku­lu­nut pipo pääl­lys­ti har­mai­ta, ohui­ta hiuk­sia.

Mies läh­ti sa­moin tein koh­ti au­to­tal­lia. Kat­se­lin li­kai­sia fark­ku­ja ja van­haa, öl­jyis­tä las­ket­te­lu­tak­kia, kun ne kul­ki­vat lai­ha olen­to si­säl­lään pi­hal­la lo­ju­via ruos­tei­sia ko­nei­ta väis­tel­len pa­ri­o­vis­ta si­sään. Seu­ra­sin pe­räs­sä kat­sel­len, sel­vi­äi­si­kö mies kom­pas­tu­mat­ta.

Hän an­toi kä­tee­ni ison lä­jän hir­ven­sar­via. Pak­su­ja ja ryh­myi­siä. Kar­va­tup­pi oli yhä tal­lel­la. Mai­nit­sin, et­tä joku toi­nen­kin oli ha­lun­nut käy­dä kat­so­mas­sa, mut­ta mies las­ta­si sy­lii­ni mo­nen­kin sar­vi­pään kruu­nu­ja to­de­ten, et­tä en­sim­mäi­nen ha­ki­ja saa.

Mi­nua no­lot­ti hie­man ja sa­noin, et­tä mak­san kyl­lä, tie­tys­ti. Mies ei ha­lun­nut kuul­la pu­hut­ta­van­kaan kor­vauk­ses­ta. Hän ker­toi, et­tä hä­nen ai­kan­sa oli ohi ja seu­raa­va sai­si jat­kaa. Ky­syt­ty­ä­ni hän ker­toi ra­ken­ta­neen­sa ta­lon ja pa­jan ja ke­rän­neen­sä ma­te­ri­aa­lia koko ikän­sä. Kai­ken oli saa­nut il­mai­sek­si, kuu­lem­ma.

Kat­se­lin kiin­teis­töä rän­tä­sa­teen läpi. Hie­man si­ni­sen­har­maan ta­lon jo tum­mu­nut­ta räys­täs­poh­jaa ja vä­hän an­ke­an nä­köis­tä pi­haa, jos­sa oli kai­ken­lais­ta ta­va­raa siel­lä tääl­lä. Pen­saat oli­vat vil­liin­ty­neet ja po­lut jää­neet lu­men al­le.

Ky­syin, mitä mies oli elääk­seen teh­nyt. Hän ker­toi ol­leen­sa säh­kö­mies ja asu­neen­sa siel­lä tääl­lä Sta­dis­ta läh­dön jäl­keen, kun­nes oli pää­ty­nyt lä­hi­kun­taan asu­maan. Ky­syin, et­tä reu­ma­ko run­te­li ja­lat, kun liik­ku­mi­nen oli hy­vin vai­ke­aa. Hän ker­toi, et­tä työ­hän se oli teh­tä­vän­sä teh­nyt ja puo­lus­te­li, et­tä vai­mo on pal­jon huo­nom­mas­sa kun­nos­sa.

Mies ky­se­li, et­tä tar­vit­sen­ko muu­ta. Ker­roin hie­man epä­var­ma­na, et­tä me­tal­le­ja joo, kim­pi­as­ti­aa var­ten van­net­ta. Sit­ten le­ve­ää ja­pa­nin­talt­taa var­ten hii­li­te­räs­tä, vaik­ka van­haa leh­ti­jous­ta. Hän al­koi et­siä va­ras­toa edes­ta­kai­sin hor­ju­vin, hi­tain as­ke­lin. Hän nos­te­li hyl­lyis­tä mes­sin­kiä, me­rip­rons­sia, hi­o­ma­pa­pe­rei­ta ja pa­ja­va­sa­roi­ta var­si­neen.

Mi­nua al­koi hä­vet­tää ja ker­roin ah­neu­den työn­ty­es­sä ta­ka­rai­vol­le, et­tä eh­kä­pä näil­lä jo pär­jäi­sin ja et­tä jos tu­li­sin toi­sen ker­ran sit­ten tou­ko­kuus­sa, kun lu­met ovat su­la­neet. Hän lu­pa­si et­siä me­tal­le­ja li­sää, jos jak­sai­si. Li­sä­si vie­lä, et­tä ei enää kiin­nos­ta. Hä­nen ai­kan­sa oli ohi ja te­ke­mi­set teh­ty. Mi­nul­la nou­si pala kurk­kuun.

Vein ta­va­rat au­to­ni pe­rä­kont­tiin ja ky­se­lin, voi­sin­ko aut­taa jo­ten­kin. Mies miet­ti het­ken ja kiel­täy­tyi. Hän sa­noi naa­pu­rin po­jan käy­vän aut­ta­mas­sa lu­mi­töis­sä. Tar­jou­duin käyt­tä­mään kau­pas­sa, mut­ta sii­tä­kin hän kiel­täy­tyi. Sa­noin, et­tä voi soit­taa, jos tar­vit­see jos­kus apua. En osaa jää­dä kii­tol­li­suu­den­vel­kaan. Sem­moi­nen vai­va vä­hän niin kuin mi­nul­la.

Kä­tel­ty­äm­me mies raa­hau­tui kal­te­val­la, jäi­sel­lä pi­hal­la van­han, kol­hui­sen ja har­maan To­yo­tan etuo­vel­le ja ko­hot­ti kät­tään, kun is­tuin etu­pen­kil­le läh­töä teh­den. Mi­nua hä­vet­ti puh­taat vaat­tee­ni, uu­deh­ko iso au­to­ni ja se, et­ten ol­lut tuo­nut mi­tään mu­ka­na­ni.

Aja­es­sa­ni ko­tiin mie­tin mie­hen elä­män­ti­lan­net­ta ja mi­nua ah­dis­ti ja sää­lit­ti. En jak­sa­nut iloi­ta sa­to­jen eu­ro­jen il­mai­ses­ta ma­te­ri­aa­lie­räs­tä, vaan suru pu­ser­si rin­taa. Kuin­ka mies ja hä­nen huo­no­kun­toi­nen vai­mon­sa pär­jäi­si­vät? Tyt­tä­ris­tä mies pu­hui kyl­lä, mut­ta sil­ti. Oli avu­ton olo.

Mikä on mi­nul­le tär­ke­ää? En jak­sa­nut sii­nä het­kes­sä huo­les­tua ym­pä­ris­tö­a­si­ois­ta. En muis­ta­nut sy­dän­su­ru­ja en­kä isoa muu­tos­ta elä­män­ti­lan­tees­sa­ni. Ki­peä pol­vi ko­van sä­bä­mat­sin jäl­jil­tä ei ol­lut mie­les­sä.

Mie­tin, et­tä on­ko mei­dän sil­ti­kään val­vot­ta­va ajal­li­sis­sa asi­ois­sa? Raa­ma­tus­sa ovat sa­nat:

“Sen täh­den minä sa­non teil­le: äl­kää mu­reh­ti­ko hen­ges­tän­ne, mitä söi­sit­te tai mitä joi­sit­te, äl­kää­kä ruu­miis­tan­ne, mitä pääl­len­ne pu­ki­sit­te. Ei­kö hen­ki ole enem­män kuin ruo­ka ja ruu­mis enem­män kuin vaat­teet?” (Matt. 6:25.)

“äl­kää siis mu­reh­ti­ko huo­mi­ses­ta päi­väs­tä, sil­lä huo­mi­nen päi­vä pi­tää mur­heen it­ses­tään. Riit­tää kul­le­kin päi­väl­le oma vai­van­sa.” (Matt. 6:34.)

SeppoTervo
6.6.2020

Kris­tus on niin kuin ih­mis­ruu­mis, joka on yk­si ko­ko­nai­suus mut­ta jos­sa on mon­ta jä­sen­tä; vaik­ka jä­se­niä on mon­ta, ne kaik­ki yh­des­sä muo­dos­ta­vat yh­den ruu­miin. 1 Kor. 12:12

Viikon kysymys