JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

”Toi­nen kyl­vää, toi­nen kor­jaa”

Alasaarela Erkki
Aiemmat blogit
20.10.2018 6.17

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420181020061700

Kun olin lap­si, ko­ti­ky­läl­lä­ni pi­det­tiin py­hä­kou­lua. Isä­ni oli yk­si opet­ta­jis­ta. Koko ky­län lap­set osal­lis­tui­vat py­hä­kou­luun taus­tois­ta riip­pu­mat­ta. Muis­tan, et­tä py­hä­kou­lun lo­puk­si isä saat­toi mäi­hä­tä nau­ris­ta ja tar­jo­ta sitä veit­sen­kär­jel­lä py­hä­kou­lu­lai­sil­le. Sitä en muis­ta, mitä isä opet­ti py­hä­kou­lus­sa, mut­ta joil­le­kin ope­tus oli jää­nyt mie­leen – lop­pui­äk­si.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten sain pyyn­nön käy­dä sai­raa­las­sa. Siel­lä oli yk­si lap­suu­den­ko­ti­ni naa­pu­rin­ty­töis­tä. Hän oli sai­ras, ei­kä hä­nel­lä ol­lut enää mon­ta elon­päi­vää jäl­jel­lä. Hän ilah­tui, kun näki mi­nut huo­neen­sa ovel­la: ”Oli­pa mu­ka­va, kun tu­lit!”

Sai­ras ker­toi, et­tä kun hä­nel­lä oli nyt ai­kaa miet­tiä asi­oi­ta, hän oli muis­ta­nut isä­ni pi­tä­mät py­hä­kou­lut yli 60 vuo­den ta­kaa. Hä­nel­le oli jää­nyt niis­tä mie­leen an­teek­si­an­ta­mus. Hän ky­syi, voi­si­ko hän nyt omis­taa tuon an­teek­si­an­ta­muk­sen omal­le koh­dal­leen. Siu­na­sin hän­tä ja hän sa­noi: ”Kii­tos.”

Sai­ras ker­toi, et­tä hä­nen isän­sä kuo­le­mas­ta oli yli 50 vuot­ta ja pian hä­net voi­daan hau­da­ta isän kans­sa sa­maan hau­taan: ”Kun olin pie­ni tyt­tö, isäl­lä oli ai­na kii­re, ja hä­nel­lä ei ol­lut ai­kaa ot­taa mi­nua sy­liin – nyt pää­sen isän sy­liin.”

Ker­roin sai­raal­le, et­tä kun hä­nen isän­sä oli sai­ras­ta­nut sa­maa tau­tia, mi­nun äi­ti­ni oli käy­nyt hä­nen luo­naan, ja isä oli teh­nyt pa­ran­nuk­sen. Sai­ras ei tien­nyt täs­tä. Hän oli kuu­le­mas­taan hy­vin iloi­nen ja tois­ti aja­tuk­sen, et­tä nyt hän pää­see isän­sä sy­liin.

Sai­raan kuol­tua kä­vin hä­nen vel­jen­sä luo­na toi­ses­sa sai­raa­las­sa. Muis­te­lin hä­nen­kin kans­saan isä­ni pi­tä­mää py­hä­kou­lua ja meil­lä ko­to­na pi­det­ty­jä seu­ro­ja. Mie­hen kat­se kir­kas­tui: ”Mi­nun luo­na­ni kävi pap­pi, ja se pap­pi teki mi­nul­le pa­ran­nuk­sen.”

Kes­ti het­ken, en­nen kuin ym­mär­sin, mitä mies tar­koit­ti. Sa­noin sit­ten hä­nel­le, et­tä nyt­hän sinä olet us­ko­vai­nen. Mies to­te­si hy­myil­len, et­tä niin olen. Läh­dön het­kel­lä siu­na­sin hän­tä pyy­tä­mät­tä. Jäl­leen mie­hen sil­mät kir­kas­tui­vat: ”Noin se pap­pi­kin sa­noi mi­nul­le!”

Erää­nä sun­nun­tai­aa­mu­na ta­li­ti­ai­nen ko­put­ti no­kal­laan olo­huo­neem­me ik­ku­naa. Ajat­te­lin, et­tä on­ko­han lin­nul­la näl­kä. Aja­tus toi mie­lee­ni sai­raa­las­sa ole­van mie­hen – oli­si­ko hä­nel­lä evan­ke­liu­min näl­kä. Me­nin au­tol­le ja ajoin sai­raa­laan. Pe­ril­le pääs­ty­ä­ni sai­ras nos­ti vuo­tees­saan pää­tään: ”Olen odot­ta­nut si­nua.” Sain tar­jo­ta hä­nel­le elä­män lei­pää.

Ker­roin mie­hel­le, et­tä olin käy­nyt sai­raa­las­sa kat­so­mas­sa hä­nen sis­ko­aan ja tä­mä­kin oli ha­lun­nut teh­dä pa­ran­nuk­sen. Ker­roin, et­tä myös hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat kuol­leet us­ko­vai­si­na. Mies ker­toi, et­tä hä­nen pa­ran­nuk­sen­te­kon­sa ei ol­lut pa­pin an­si­o­ta, vaan us­ko­mi­sen asi­at oli­vat ol­leet hä­nen mie­les­sään jo usei­ta vuo­sia sen jäl­keen, kun hän oli ol­lut vaa­ras­sa kuol­la. Kun pap­pi tar­jo­si an­teek­si­an­ta­mus­ta, hän oli val­mis ot­ta­maan sen vas­taan.

Kun kä­vim­me vii­meis­tä ker­taa mie­hen luo­na, hän tun­tui elä­vän men­nyt­tä ai­kaa. Sai­raus oli eden­nyt, ja mie­hen aja­tuk­set pyö­ri­vät van­hois­sa asi­ois­sa. Yk­si asia ny­kyi­syy­des­tä oli kui­ten­kin kirk­kaa­na hä­nen mie­les­sään – hän oli saa­nut us­ko­mi­sen lah­jan.

Mie­lee­ni pa­lau­tuu het­ki lap­suu­den ajan seu­rois­ta. Olin siel­lä isä­ni kans­sa. Luok­sem­me tuli van­ha mum­mo ja ihas­te­li isäl­le sitä, et­tä per­heem­me kaik­ki lap­set oli­vat säi­ly­neet us­ko­vai­si­na. Isän kas­vot vä­räh­ti­vät, kun hän sa­noi, et­tä hä­nel­lä ei ai­na­kaan ole sii­hen mi­tään an­si­o­ta.

Isä­ni kir­joit­ti muis­tel­miin­sa: ”Vii­kon töi­den ikä­vyy­det kor­va­si kau­nis nä­ky­mä, joka au­ke­ni sil­mien eteen lau­an­tai-il­ta­na ko­tiin pa­lat­ta­es­sa. Ko­ti­pel­lot oli­vat vii­kon ai­ka­na puh­jen­neet täh­kään. Se nä­ky­mä to­del­la rie­mas­tut­ti. Ei muis­ta­nut enää vii­kon vai­vo­ja.”

Ko­ti­pel­to­jen ohel­la isäl­lä­ni oli toi­nen kyl­vö­maa. Tuon kyl­vön puh­ke­a­mis­ta täh­kään hän ei kui­ten­kaan näh­nyt. Isä­ni koh­dal­la to­teu­tui­vat Jee­suk­sen sa­nat: ”Toi­nen kyl­vää, toi­nen kor­jaa” (Joh. 3:37).

ErkkiAlasaarela
Pikkupoikana kuljin luonnossa kiikari kaulalla ja perhoshaavi kädessä. Harrastus johti elämäntehtävään ympäristöalalla. Työ ja perheenisän tehtävä veivät ajan niin, että harrastukset jäivät taka-alalle. Nyt työni yliopistolla on edennyt emeritus-vaiheeseen. Kuljen jälleen luonnossa. Kiikari ja haavi ovat vaihtuneet kameraan. Tarinat ja valokuvat luonnosta ovat varmaan ensisijaista sisältöä blogeissani. Kirjoituksistani toivon palautteita osoitteeseen eralasaarela@gmail.com
7.6.2020

Jee­sus sa­noo: "Niin kuin Isä on ra­kas­ta­nut mi­nua, niin olen minä ra­kas­ta­nut tei­tä. Py­sy­kää mi­nun rak­kau­des­sa­ni." Joh. 15:9

Viikon kysymys