JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Tu­lee­ko meil­le vie­lä vau­va?

Aiemmat blogit
10.3.2017 6.53

Meil­lä on kol­me las­ta. Tai meil­lä on vain kol­me las­ta, niin kuin usein tu­len sa­no­neek­si. Vaik­ka ai­van hy­vin voi­sin sa­noa, et­tä meil­lä on pe­rä­ti kol­me las­ta. Jo­kai­nen heis­tä on suu­ri lah­ja. En­nen en­sim­mäis­tä vau­vaa eh­din jo usein aja­tel­la, et­tä meil­le ei vält­tä­mät­tä tule ol­len­kaan lap­sia. Sii­hen näh­den kol­me las­ta on pal­jon. Ja yk­si­kin lap­si on suu­ri ih­me!

Lap­set toi­si­naan ky­se­le­vät, tu­lee­ko meil­le vie­lä vau­va. Toi­si­naan he ihan tus­kas­tu­nei­na pyy­tä­vät, et­tä meil­le jos­ta­kin vie­lä hom­mat­tai­siin vau­va. Tai edes koi­ran­pen­tu. Hel­li­mi­sen ja hoi­ta­mi­sen tar­ve on suu­ri. Sa­man tar­peen tun­nis­tan it­ses­sä­ni­kin. Ha­lu­ai­sin niin ko­vas­ti pi­del­lä sy­lis­sä vau­vaa, hoi­taa ja huo­leh­tia. He­rä­tä aa­mui­sin jo­kel­te­le­van vau­van vie­rel­tä ja il­tai­sin pei­tel­lä pie­nen unil­leen.

Haa­vei­den kes­kel­lä mei­naa usein unoh­tua, et­tä vau­va-ar­ki on muu­ta­kin kuin kas­vo­ja va­lai­se­via hy­my­jä ja tyy­ty­väis­tä tu­hi­naa. Se on ai­na­kin mi­nul­le mer­kin­nyt vau­vo­jen it­ku­jen ja vai­vo­jen li­säk­si myös ki­pui­lu­ja riip­pu­vuu­den kes­tä­mi­sen ja oman jak­sa­mi­sen kans­sa. Kun al­ku­ras­kau­den pa­hoin­voin­nis­ta, syn­ny­tys­pe­lois­ta ja -ki­vuis­ta on sel­vin­nyt, edes­sa on ol­lut syn­ny­tyk­sen jäl­keis­tä vä­sy­mys­tä ja äi­tiy­teen kas­va­mi­sen ki­pua. Vau­van it­ku on he­rät­tä­nyt hä­tää, it­se­tun­non on­gel­mat ovat vai­van­neet. Vä­lil­lä olen ol­lut to­del­la hu­kas­sa ja häm­men­ty­nyt. Pie­nen vau­van kans­sa olen ta­ker­tu­nut mie­hee­ni, et­tei hän vain jät­täi­si mi­nua yk­sin tuon avut­to­man nyy­tin kans­sa, pie­nen, jota kyl­lä ra­kas­tan joka so­lul­la­ni, mut­ta joka sa­mal­la pe­lot­taa ja hir­vit­tää mi­nua.

On­nek­si mie­he­ni on omien ky­ky­jen­sä ja voi­mien­sa mu­kaan ol­lut aut­ta­mas­sa näis­sä ti­lan­teis­sa. Li­säk­si mi­nul­la on ol­lut tu­ke­na rak­kaat sis­ko­ni, jot­ka pyy­teet­tö­mäs­ti ovat aut­ta­neet ki­pe­ris­sä ti­lan­teis­sa. Ys­tä­vien ja sa­mas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­vien kans­sa käy­dyt kes­kus­te­lut ovat an­ta­neet voi­mia ja saa­neet nä­ke­mään, et­tei ki­pei­den aja­tus­ten kes­kel­lä tar­vit­se kamp­pail­la yk­sin. Jäl­keen päin on help­poa näh­dä, mi­ten hy­vää huol­ta Ju­ma­la piti mi­nus­ta sil­loin­kin.

Mut­ta sil­ti en pys­ty unoh­ta­maan, mil­tä tun­tuu vas­ta­syn­ty­nyt, joka nos­te­taan kaik­kien pon­nis­te­lui­den ja ki­pu­jen jäl­keen pai­dan al­le. Tai mil­tä tun­tuu nos­taa pie­ni, ve­nyt­te­lyyn vään­ty­nyt nuk­ka­pos­ki läm­pi­mäs­tä sän­gys­tä sy­liin ja si­li­tel­lä sen tuk­kaa. En pys­ty si­vuut­ta­maan sitä tun­net­ta, joka nou­see sy­dä­mes­tä joka ker­ta, kun kat­se­len jon­kun hoi­ta­van pien­tä vau­vaa ja tuu­dit­ta­van sitä sy­lis­sään. Se on jo­ta­kin sa­noin­ku­vaa­ma­ton­ta. Sel­lais­ta on­nea ja iloa, et­tei sil­le löy­dy ver­tai­lu­koh­taa. Se nos­taa usein kyy­ne­leet sil­miin ja saa nie­les­ke­le­mään tyh­jää.

Oman vau­va­kuu­mee­ni vas­ta­pai­no­na myös ys­tä­vä­ni ras­kaak­si tu­le­mi­sen pel­ko on ai­toa. Hän pel­kää sitä, et­tä oli­si koh­ta taas pa­hoin­voi­va ja vä­sy­nyt, juu­ri kun on al­ka­nut hel­pot­taa edel­li­sen vau­van kor­va­kier­re ja yö­val­vo­mi­set. Juu­ri kun al­kai­si tun­tua, et­tä voi vä­lil­lä läh­teä omiin har­ras­tuk­siin il­man rin­nal­la ole­vaa las­ta. Il­man jat­ku­vaa huol­ta, it­kee­kö vau­va ko­to­na koko pois­sa­o­lon ajan. Ys­tä­vä­ni pel­kää syn­ny­tys­tä, sen ki­pua ja epä­var­muut­ta, omia tun­ne­ai­lah­te­lu­ja, vä­sy­mys­tä ja avut­to­muu­den tun­net­ta.

Kuun­te­len vie­res­sä. En osaa sa­noa pal­jon mi­tään. On vai­kea sa­noa ym­mär­tä­vän­sä, kun kui­ten­kin it­sel­lä­ni vau­va on jo pian tei­ni-ikäi­nen en­kä ole ras­kaa­na. Sil­ti tun­nen sy­dä­mes­sä­ni, et­tä ym­mär­rän. Ym­mär­rän tun­teen, et­tä rii­tän­kö minä, saa­vat­ko kaik­ki lap­set var­mas­ti kai­ken, mitä tar­vit­se­vat ja kai­paa­vat.

Kol­me ker­taa olen it­se käy­nyt tuon kai­ken läpi. Ja olen eh­ti­nyt pe­lä­tä seu­raa­vaa ras­kaut­ta. Mut­ta usei­den pe­räk­käis­ten ras­kauk­sien tuo­maa vä­sy­mys­tä ja pel­koa en ole ko­ke­nut.

Olen ko­ke­nut sit­ten jo­tain muu­ta. Tyh­jän sy­lin ja vau­va­kuu­meen, jol­la tar­koi­tan sy­vää ki­pua, toi­voa ja pet­ty­mys­tä, ar­vot­to­muu­den tun­net­ta ja epäi­lyk­siä Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen liit­ty­en. Avi­o­lii­ton har­maas­sa ar­jes­sa ja krii­seis­sä olen ru­koil­lut Ju­ma­laa, et­tä sai­sim­me vau­van ja hä­nen myö­tä ko­tiim­me li­sää hel­lyyt­tä ja lä­hei­syyt­tä. Olen ol­lut toi­si­naan lap­sel­li­sen­kin luot­ta­vai­nen sii­hen, et­tä jos vain sai­sim­me vau­van, niin löy­täi­sin elä­mäs­sä­ni pa­rem­min paik­ka­ni, oli­sin enem­män sa­man­kal­tai­nen mui­den äi­tien kans­sa ja ih­mi­se­nä jo­ten­kin pa­rem­pi. Tie­ten­kään näin ei to­del­li­suu­des­sa ole.

Lap­set tuo­vat joka päi­vä elä­mää­ni mer­ki­tys­tä ja va­loa. He kas­vat­ta­vat mi­nua ih­mi­se­nä ja ovat elä­mäs­sä­ni kaik­kein tär­kein teh­tä­vä. Kos­ka mi­nul­le opis­ke­lu oli haas­ta­vaa ja hi­das­ta, olin pal­jon ko­to­na nii­nä vuo­si­na, kun lap­set oli­vat pie­niä. Myös tääl­lä Tar­tos­sa olen ol­lut pal­jon ko­to­na. Olen saa­nut ol­la lä­hel­lä lap­sia ja lä­hel­lä kaik­kia hei­dän elä­män­sä ilo­ja ja su­ru­ja. Ja nyt ajat­te­len, et­tä se on ol­lut hyvä juu­ri niin! En var­mas­ti tule kos­kaan ka­tu­maan tai har­mit­te­le­maan sitä ai­kaa, jon­ka olen viet­tä­nyt las­te­ni kans­sa. Lap­set ovat nyt jo iso­ja, ja muu­ta­mien vuo­sien pääs­tä saa­tam­me ol­la mie­he­ni kans­sa kak­sin. Se tun­tuu to­del­la hur­jal­ta. Min­ne kaik­ki ne pik­ku­lap­si­vuo­det ovat­kaan ka­don­neet?

En ole la­kan­nut haa­vei­le­mas­ta, et­tä meil­lä vie­lä jos­kus oli­si vau­va. Vaik­ka jär­ki sa­noo­kin, et­tä oli­si iso muu­tos hy­pä­tä ta­kai­sin vau­va-ar­keen, toi­von sitä sil­ti. Se kaik­ki oli­si sen ar­vois­ta. Vaik­ka kaik­ki on ar­vo­kas­ta jo nyt. Näen, et­tä mi­nul­la on juu­ri mi­nul­le so­pi­va elä­mä. On pa­ras­ta, kun voi luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen.

MariKarhumaa
Lapset, ihmisten kohtaamiset, kulttuurien erilaisuus, luonnon monimuotoisuus sekä elämän erilaisten puolien valot ja varjot herättävät minussa tunteita ja ajatuksia. Toiset niistä vaativat tulla kirjoitetuksi muistiin. Kirjoittaessani peilaan elämääni uskovaisena, naisena, äitinä, vaimona, suomalaisena ja ihmisenä kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Missä olen erilainen? Missä samanlainen? Millainen oikein olen? Mitä haluan elämäni olevan? Minut tavoittaa osoitteesta makarhumaa@gmail.com.
28.2.2020

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra. Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni. Ps. 130:1-2

Viikon kysymys