JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Tun­tei­den kipu ja voi­ma

Aiemmat blogit
18.1.2017 6.50

Vuo­den vaih­tu­es­sa kat­se kään­tyy men­nee­seen ja tu­le­vaan. Pi­me­ään ja va­loi­saan. Kyl­mään ja läm­pi­mään. Help­poon ja vai­ke­aan. Kaik­ki ää­ri­päät tu­le­vat lä­hel­le sa­mal­la het­kel­lä. Rak­kaat lä­hei­set ja kau­kai­set kan­sat. Oma elä­mä­ni, per­hee­ni elä­mä, ys­tä­vä­ni ja maa­il­man ta­pah­tu­mat. Mie­tin it­se­ä­ni, ki­pu­a­ni, sel­viy­ty­mis­tä­ni, kan­ta­via kä­siä, läs­nä­o­lon läm­pöä ja rie­mua. Mi­ten tus­kaan ja tyh­jään on an­net­tu voi­ma. Mi­ten Ju­ma­la on pu­hu­nut kai­kes­sa. Pi­mey­des­sä­kin.

Oman elä­mä­ni voi­ma ei nou­se vain po­si­tii­vi­sis­ta ja kan­nus­ta­vis­ta asi­ois­ta. Roh­keut­ta ei it­sel­lä ai­na ole ol­lut, ei us­koa ei­kä ym­mär­rys­tä, mut­ta kun on lai­tet­tu tar­peek­si alas, on ol­lut nöyr­ryt­tä­vä ja luo­tet­ta­va kan­ta­vien kä­sien voi­maan. Voi­maa olen saa­nut hei­kos­ta ru­kouk­ses­ta, se voi­ma on ol­lut ar­mon voi­maa het­kes­sä, jona ei ole ym­mär­tä­nyt, min­ne seu­raa­va as­kel joh­de­taan. Se on ol­lut us­ko­mis­ta joh­da­tuk­sen voi­maan, sii­hen rak­kau­den voi­maan, joka oh­jaa kat­so­maan it­se­ään ja lä­him­mäi­siä ar­mol­li­ses­ti.

On ol­lut het­kiä, jois­sa on tun­tu­nut kipu, viha, epäi­lys ja epä­toi­vo­kin. Vai­kei­den tun­tei­den koh­taa­mi­nen ja lä­pi­käy­mi­nen on tuo­nut usein vah­vuut­ta. En­sin on ol­lut an­net­ta­va it­sel­leen lupa tun­tea se, mitä tun­tee. Se on ol­lut vai­kein­ta. Koh­da­ta it­sen­sä epä­luu­loi­se­na, yl­pe­ä­nä, it­sek­kää­nä. Vai­kei­den tun­tei­den hy­väk­sy­mi­nen het­kel­li­siä olo­ti­loi­na on an­ta­nut voi­man us­koa kas­vuun ja iloon. On ol­lut hyvä luot­taa sii­hen, et­tä ki­puun voi ol­la kät­ket­ty­nä kas­vun voi­ma ja us­kon ym­mär­rys.

Elä­mä ei ole men­nyt suun­ni­tel­mien mu­kaan, ei ole ol­lut val­mii­ta vas­tauk­sia, ei kau­nii­ta sa­no­ja, ei suun­ni­tel­tua oh­jel­maa, ei­kä po­si­tii­vis­ta asen­net­ta. Omat ta­voit­teet ei­vät ole to­teu­tu­neet. Olen ta­voi­tel­lut eri­lai­sia asi­oi­ta ja saa­vut­ta­nut­kin jo­tain, mut­ta elä­mä on ol­lut ai­van jo­tain muu­ta. Kui­ten­kin koen, et­tä olen saa­nut enem­män kuin olen pyy­tä­nyt. Olen ko­ke­nut eri­tyi­sen voi­mak­kaas­ti, et­tä Ju­ma­la ot­ti mi­nut eri­tyi­seen huo­len­pi­toon syö­mis­häi­ri­ös­tä toi­pu­es­sa­ni. Kun sai­rau­den voi­ma oli kät­ket­ty omaan voi­maan ja hal­lin­n­nan­tun­tee­seen, jak­soin kui­ten­kin luot­taa joh­da­tuk­seen sii­nä, et­tä Ju­ma­la an­tai­si voi­man pa­ran­tua.

Kun sai­rau­des­sa kaik­ki aseet rii­sut­tiin pois, oli olo epä­var­ma ja tie­tä­mä­tön. Oli läh­det­tä­vä tu­tus­tu­maan uu­des­taan omaan mi­nään. Oli ky­syt­tä­vä it­sel­tä: ”Tyk­käät­kö ome­nas­ta vai pää­ry­näs­tä? Olet­ko vä­sy­nyt? Mikä si­nul­le on tär­ke­ää?” Sii­tä al­koi mat­ka uu­siin asi­oi­hin, uu­siin tun­tei­siin, uu­siin haas­tei­siin. Mat­ka on ol­lut sär­ky­mis­tä, pi­me­äs­sä et­si­mis­tä, kah­laa­mis­ta. On tar­vit­tu roh­keut­ta, avoi­muut­ta ja to­tuu­des­sa ra­kas­ta­mis­ta. Jos­kus se on kui­ten­kin ol­lut oman it­sen­sä kiel­tä­mis­tä, yl­peyt­tä sekä val­heel­li­suut­ta it­seä ja toi­sia koh­taan. Olen pe­län­nyt, en ole us­kal­ta­nut kat­soa it­se­ä­ni. Olen eh­kä syyl­lis­tä­nyt toi­sen. Hil­jaa olen ru­koil­lut, et­tä lä­hei­set ym­mär­täi­si­vät. Pal­jon olen tar­vin­nut an­teek­si­an­ta­mus­ta. Jos­kus on tar­vit­tu lii­an pit­käl­tä tun­tu­va ai­ka, mut­ta kun Ju­ma­lan kaik­ki­tie­tä­vä hy­vyys on kos­ket­ta­nut ol­ka­pää­tä, on mur­tu­nut mon­ta ras­kas­ta suo­ja-ai­taa ar­mon voi­mal­la. Se het­ki on ol­lut hyvä, se het­ki ei ole läh­te­nyt it­ses­tä. Sii­nä het­kes­sä on puh­dis­tet­tu an­teek­si­an­ta­muk­sen ar­mol­la. Syn­ti­se­nä on saa­nut tur­vau­tua siu­naa­viin sa­noi­hin.

Olen miet­ti­nyt ki­pua. Omaa ja tois­ten. Sitä, mi­ten jo­kai­nen sitä kan­taa si­säl­lään, mi­ten jo­kai­nen sen il­mai­see, mi­ten kipu hei­jas­tuu. Ki­vun voi kiel­tää, mut­ta iloa voi myös tees­ken­nel­lä. Lap­sen tun­tei­den ai­tous py­säyt­tää vä­liin ai­kui­sen­kin.

Re­hel­li­syys tun­teil­le on vai­ke­aa, mut­ta tär­ke­ää. Toi­saal­ta kaik­kea ei voi ei­kä tar­vi ja­kaa kaik­kien kans­sa. Jot­kut tun­teet käy läpi it­ses­sään. Vai­kei­den tun­tei­den il­mai­se­mi­nen pu­hu­mal­la tai vaik­ka­pa it­ke­mäl­lä yleen­sä hel­pot­taa oloa. Viha tun­tuu pe­lot­ta­val­ta, mut­ta sii­hen kät­key­tyy usein jo­tain oleel­lis­ta rak­kau­des­ta – luot­ta­muk­sen rik­kou­tu­mi­ses­ta, tur­vat­to­muu­des­ta, epä­oi­keu­den­mu­kai­ses­ta koh­te­lus­ta tai vää­ryy­des­tä. Usein vi­han tun­ne vies­tii sii­tä tär­ke­äs­tä, jon­ka on ka­dot­ta­nut. Kun löy­tää yh­tey­den tun­tee­seen, oli­pa se sit­ten ka­teus tai yl­peys, on hel­pom­pi läh­teä ra­ken­ta­maan luot­ta­mus­ta hy­vään. Kun vaik­ka­pa koh­taa vää­ryyt­tä, on luon­nol­lis­ta vi­has­tua. Mut­ta jos viha jää py­sy­väk­si ti­lak­si, se ei ra­ken­na vaan tu­ho­aa. Vi­hal­la ei saa myös­kään hal­li­ta tai alis­taa lä­him­mäis­tä.

Elä­mäs­sä­ni on ol­lut hil­jai­suu­den ja etäi­syy­den het­kiä. Pal­jon ru­kous­ta. Ei ole tien­nyt mitä teh­dä. Ei ole saa­nut kiin­ni sii­tä, mitä kaik­ki on. On vain ol­lut nip­pu tun­tei­ta, jot­ka nou­se­vat to­tuu­des­ta ja epä­to­del­li­suu­des­ta, en­nak­ko­luu­lois­ta ja herk­kyy­des­tä. On tun­tu­nut vai­ke­al­ta hy­väk­syä ja koh­da­ta toi­nen. On tun­tu­nut vai­ke­al­ta hy­väk­syä ja koh­da­ta it­sen­sä. On tar­vit­tu ai­kaa, kär­si­väl­li­syyt­tä, kas­vun voi­maa ja roh­kai­sua. On tar­vit­tu omien tun­tei­den lä­pi­käy­mi­sen rau­haa ja suo­jaa ki­vul­le. Näis­sä het­kis­sä olen ha­lun­nut jää­dä hil­jai­seen ru­kouk­seen, et­tä Ju­ma­la au­kai­see ja joh­dat­taa.

Tänä päi­vä­nä ovat ilo ja kipu ol­leet läs­nä yh­des­sä. Kir­joi­tan tätä yläil­mois­sa, len­to­mat­kal­la. Juu­ri nyt on hyvä het­ki luo­da­ta koti-Suo­mes­sa vie­tet­ty­jä tal­vi­sia lo­ma­het­kiä tu­le­vaan Es­pan­jan-ar­keem­me. Sy­dä­mes­sä on kii­tol­li­suus lo­mas­ta, jon­ka van­hem­pa­ni suu­ril­la rak­kau­den töil­lään mah­dol­lis­ti­vat. On kii­tol­li­suus lä­hei­sis­tä ja ys­tä­vis­tä, joi­den lä­hel­lä oli hyvä ol­la. Kii­tol­li­suus Suo­men tal­ves­ta, lu­mes­ta, pauk­ku­pak­ka­sis­ta. Mut­ta sa­mas­sa kipu nou­see lä­hel­le, kun tun­tee sen, min­kä edes­sä omat voi­ma­ni ovat vä­häi­set. On tur­val­lis­ta ja sa­mal­la tus­kal­lis­ta jää­dä luot­ta­muk­seen ja ru­kouk­seen. Ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä pi­de­tään huol­ta. On luo­tet­ta­va, et­tä on ai­ka odot­taa, on ai­ka rat­kais­ta, on ai­ka tart­tua toi­sen kä­teen. Ha­lu­an luot­taa Ju­ma­lan ih­meel­li­seen voi­maan ja vii­sau­teen.

HennaKinnunen
Olen 44-vuotias nainen ja asun perheeni kanssa kuudetta vuotta Fuengirolassa, Espanjassa. Minua kiinnostaa se, johon sanat eivät aina yllä. Se tärkeä, mitä nopeasti askeltaessa ei välttämättä huomaa. Voimaannun hiljaisuudessa, luonnossa ja siellä missä elämän kipua ja iloa uskalletaan jakaa kyyneleillä. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen henna.kinnunen@dnainternet.net.
18.1.2020

Hän on lä­het­tä­nyt mi­nut ju­lis­ta­maan Her­ran rie­mu­vuot­ta, päi­vää, jona Ju­ma­lam­me an­taa pal­kan. Hän on lä­het­tä­nyt mi­nut loh­dut­ta­maan kaik­kia mur­heel­li­sia. Jes. 61:2

Viikon kysymys