JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Tyk­kään eni­ten lyi­jy­ky­näl­lä kir­joit­ta­mi­ses­ta

Aiemmat blogit
28.8.2017 6.39

Vä­lil­lä kyl­läs­tyn täy­sin tä­hän ruu­tu­ai­ka­e­lä­mään: ai­nai­seen na­put­te­luun, ku­mar­tu­nei­siin kat­sei­siin pu­he­lin kä­des­sä, vies­tien merk­ki­ää­niin. Voi, mie­lel­lä­ni len­näh­täi­sin esi­mer­kik­si vuo­teen 1950 kul­ke­maan mek­ko pääl­lä­ni ait­ta­pol­kua mah­dol­li­sim­man kau­ak­si täs­tä tie­to­yh­teis­kun­nas­ta!

Täs­sä vai­hees­sa joku en­nät­tää jo ky­sy­mään, et­tä ha­lu­ai­sin­ko sit­ten ti­lal­le myös en­ti­sai­ko­jen ve­toi­set lat­ti­at, vai­ke­at kul­ku­tau­dit ja pyyk­ki­päi­vät jo­ki­ran­nas­sa. En tar­koit­ta­nut sitä kui­ten­kaan. Kai­paan lyi­jy­ky­nil­lä kir­joit­ta­mis­ta, maa­kun­ta­lau­lu­ja, kuu­si­juh­lia ja ta­val­lis­ta pul­laa. Kai­paan yk­sin­ker­tai­suut­ta. Kai­paan siis ai­kaa, jol­loin si­ni­va­loa hoh­ta­vat ruu­dut ei­vät vie­neet ajas­tam­me niin pal­jon. Mie­les­tä­ni tek­niik­ka on ujut­tau­tu­nut lii­kaa ar­kie­lä­määm­me, ihan tä­hän ta­val­li­seen ole­mi­seen, tois­tem­me koh­taa­mi­seen. En toki vas­tus­ta kaik­kea tek­niik­kaa. Se­hän mah­dol­lis­taa ta­vat­to­man pal­jon: hel­pot­taa töi­tä ja an­taa mah­dol­li­suuk­sia uu­den­lai­seen työ­hön, aut­taa sai­raan­hoi­dos­sa, no­peut­taa vi­ras­to­a­si­oin­te­ja ja tie­don kul­kua, aut­taa kiel­ten op­pi­mi­ses­sa, aut­taa yh­tey­den­pi­dos­sa. Tie­tyn­lai­nen ih­mis­luon­ne naut­tii, kun saa vies­tiä kir­joit­ta­mal­la – sitä voi kyl­lä ny­kyi­se­nä so­me­päi­vi­tys­ten ai­ka­na teh­dä sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä!

Meil­le on muo­tou­tu­nut eri­tyi­nen nis­ka­vai­va vain sii­tä syys­tä, et­tä päät ovat lii­an usein ku­mar­tu­nei­na pu­he­li­men ruu­tu­jen yl­le. Kan­sa­kun­nan saa­vu­tus­ten jou­kos­sa tämä tie­tyn­lai­sen nis­ka­ki­vun ke­hit­ty­mi­nen ei mie­les­tä­ni ole mi­ten­kään kun­ni­oi­tet­ta­va saa­vu­tus. Ker­ran lai­toin pu­he­li­mee­ni so­vel­luk­sen, joka mit­ta­si sen pa­ris­sa käyt­tä­mää­ni ai­kaa. Yh­den päi­vän ai­ka­na ava­sin pu­he­li­me­ni mon­ta kym­men­tä ker­taa! Si­li­tän­kö lap­si­a­ni yh­tä usein? Tun­tuu, et­tä ny­kyi­sin kos­kem­me kai­kis­ta eni­ten ja kai­kis­ta hel­lim­min omia äly­lait­tei­tam­me – aa­mul­la en­sim­mäi­se­nä, il­lal­la vii­mei­se­nä. Ja en nyt puhu, et­tä tämä on nuor­ten jut­tu. Tämä on kai­ke­ni­käis­ten jut­tu. äly­lai­te­maa­il­ma on as­tu­nut vai­vih­kaa avu­li­aan ren­gin saap­pais­ta mah­ti­pon­ti­sek­si isän­näk­si.

Jos läh­den luon­toon, se ”ei ole tot­ta” en­nen kuin olen ot­ta­nut luon­nos­sa ole­mi­ses­ta­ni ku­van, toi­sen ja kol­man­nen­kin muis­tok­si. Muu per­he vii­let­tää jo kau­ka­na, kun täh­täi­len vas­ta­va­loon ja saan lop­pu­tu­lok­sek­si vain kal­pei­ta aa­vis­tuk­sia sii­tä, mil­tä ke­säil­ta ym­pä­ril­lä­ni näyt­tää. Mitä jos vain kat­soi­sin, il­man ai­nais­ta ka­me­raa? Mie­lee­ni on jää­nyt luon­to­ku­vaa­ja Kim­mo Oh­to­sen aja­tus sii­tä, et­tä ih­mi­nen on lo­pul­ta eni­ten luon­non kans­sa vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun vä­lis­sä ei ole mi­tään tek­nis­tä: ka­me­raa, pu­he­lin­ta, kuu­lok­kei­ta kor­vis­sa tai min­kään sor­tin mit­ta­ria (jot­ka yleen­sä tun­tu­vat mit­taa­van eri­lai­sia te­hok­kuuk­sia: et­hän vain ole lais­ka siel­lä luon­nos­sa­kaan!). Lait­teet ih­mi­sen ja luon­non vä­lis­sä vie­raan­nut­ta­vat to­del­li­ses­ta luon­to­ko­ke­muk­ses­ta. Par­hain­kaan kuu­lok­keis­ta tul­vi­va sin­fo­nia tai ää­ni­kir­ja ei voi­ta sitä, et­tä jos­kus kes­ki­tyn kuun­te­le­maan vain tuu­len su­hi­naa puis­sa ja lin­tu­jen syys­huu­to­ja mai­se­man yl­lä. Ke­sän kyp­syt­tä­mät mar­jat saan on­nek­si vie­lä poi­mia kä­sin, il­man mi­tään so­vel­lus­ta.

Vä­lil­lä saa lu­kea ih­mis­ten elä­män­muu­tok­sis­ta. Ne tar­koit­ta­vat yleen­sä sitä, et­tä on hy­pät­ty pois kii­rei­sis­tä työ­teh­tä­vis­tä ja muu­tet­tu kau­pun­gis­ta rau­hal­li­sem­paan paik­kaan, is­tu­tet­tu kuk­kia ja otet­tu lam­pai­ta. Kuu­los­taa idyl­lil­tä ja ei mis­sään ta­pauk­ses­sa sovi meil­le kai­kil­le; työ­tä­kään ei ai­na voi vaih­taa toi­seen tai na­ka­ta tuos­ta vaan pois, kun sil­tä tun­tuu. Mut­ta aja­tuk­se­ni on se, et­tä kun ih­mi­set ha­ke­vat elä­mään­sä muu­tos­ta, se löy­tyy yleen­sä van­hois­ta, hi­tais­ta asi­ois­ta: luon­non kier­to­ku­lus­ta, sor­met mul­las­sa, vuo­de­nai­ko­jen muut­tu­mis­ta lä­hel­tä tark­kail­len. En ole tain­nut lu­kea yh­tään elä­män­muu­tos­ta­ri­naa, jos­sa oli­si muu­tet­tu hä­li­se­vään kau­pun­ki­mai­se­maan, kes­ki­tyt­ty is­tu­maan ruu­tu­jen ää­rel­lä, päi­vit­tä­mään mah­dol­li­sim­man pal­jon so­si­aa­li­sen me­di­an ka­na­via ja saa­tu sii­tä li­sää elä­mä­ni­loa.

Ih­mi­nen tar­vit­see elä­mäs­sään pei­le­jä, ja nuo pei­lit ovat toi­sia ih­mi­siä. Yh­des­sä ol­les­sa löy­däm­me paik­kam­me, tun­nis­tam­me tai­tom­me ja huo­mam­me sen, mitä pi­tää vie­lä har­joi­tel­la. Opim­me ole­maan ih­mi­sik­si vain tois­ten kans­sa, täs­sä näin, sil­miin kat­so­en. Net­ti­maa­il­man luo­mat pei­lit tun­tu­vat vä­lil­lä ko­vin yk­siu­lot­tei­sil­ta ja hei­jas­ta­vat lo­pul­ta vain haa­lei­ta vi­vah­tei­ta sii­tä, mil­lais­ta on ai­to koh­taa­mi­nen ih­mis­ten vä­lil­lä.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
22.2.2020

Ku­kin kat­so­koon, mi­ten ra­ken­taa. Pe­rus­tus on jo las­ket­tu, ja se on Jee­sus Kris­tus. Muu­ta pe­rus­tus­ta ei ku­kaan voi las­kea. 1 Kor. 3:10-11

Viikon kysymys