JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Uh­ka­roh­keut­ta ja var­je­lus­ta

Kanto Kati
Aiemmat blogit
27.3.2017 6.35

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170327063500

Epi­so­di yk­si. Kä­ve­len pit­kin ran­ta­tie­tä. Olen Ita­li­as­sa, mat­kus­ta­nut bus­sil­la Roo­man 30 as­teen hel­tees­tä Ne­min ky­lään, jär­ven ran­taan. Ve­den vii­leys vir­kis­tää su­loi­ses­ti. Nyt mi­nun pi­täi­si ki­vu­ta ta­kai­sin yl­hääl­lä vuo­rel­la si­jait­se­vaan ky­lään, epä­var­ma­na sii­tä, me­nee­kö bus­si vie­lä il­lal­la ta­kai­sin Roo­maan.

Vie­res­sä­ni hi­das­taa au­to. Tum­ma, noin 50-vuo­ti­as mies avaa ik­ku­nan ja ky­syy, ha­lu­an­ko kyy­din seu­raa­vaan pik­ku­kau­pun­kiin, jos­ta bus­sit var­muu­del­la me­ne­vät. Pun­nit­sen asi­aa het­ken mie­les­sä­ni. Vii­leä au­ton­penk­ki kuu­los­taa lii­an hou­kut­te­le­val­ta ver­rat­tu­na epä­var­maan, jyrk­kään nou­suun ruo­hot­tu­nut­ta, tu­kah­dut­ta­van kuu­maa pol­kua pit­kin.

Mies pu­huu vain ita­li­aa. Jut­te­lem­me nii­tä näi­tä, yri­tän sel­vi­tä kie­li­tai­dol­la­ni. Hän ky­syy, voim­me­ko käy­dä kah­vi­las­sa men­nes­sä – hän mak­saa. Otan jää­te­lön, hän esp­res­son. Pöy­däs­sä hän nos­taa kat­seen­sa lu­ke­mas­taan sa­no­ma­leh­des­tä ja osoit­taa eräs­tä ot­sik­koa pal­jon­pu­hu­va il­me kas­voil­laan. Ot­si­kos­sa ker­ro­taan jo­tain sii­tä, mi­ten Ita­li­an ma­fia le­vi­ää Os­ti­as­sa. Pie­ni pe­lon hä­vi­ä­vä häi­väh­dys käy mie­les­sä­ni.

Mat­ka jat­kuu. Yh­täk­kiä huo­maan, et­tä olem­me aja­mas­sa kau­pun­gis­ta ulos. Kyl­teis­sä on ki­lo­met­rit kau­ak­si, suu­rem­piin kau­pun­kei­hin as­ti. Ky­syn mie­hel­tä, min­ne olem­me oi­kein me­nos­sa. Hän sa­noo, et­tä vie mi­nut Roo­maan.

– Ei si­nun tar­vit­se niin kau­ak­si läh­teä mi­nua vie­mään, sa­non.

– Ei mi­tään, kyl­lä minä vien, hän sa­noo.

Py­säh­dym­me. Hän ha­lu­aa näyt­tää jon­kin paa­vil­le kuu­lu­van va­paa-ajan asun­non. Hän ker­too työs­ken­te­le­vän­sä hen­ki­var­ti­ja­na. Läh­dem­me kä­ve­le­mään pien­tä tie­tä, joka viet­tää alas­päin. Hän py­säh­tyy tuon tuos­ta­kin tar­kas­te­le­maan tien vie­res­sä ole­vaa pen­saik­koa ja sa­noo, et­tä tääl­lä on pal­jon ka­me­roi­ta. Yh­täk­kiä hän päät­tää­kin pa­la­ta au­tol­le. Läh­dem­me taas eteen­päin.

Yh­täk­kiä hän kään­tyy pie­nel­le si­vu­tiel­le. Nyt pel­kään jo oi­ke­as­ti. Pi­dän kät­tä oven kah­vas­sa ja olen val­mis syök­sy­mään ulos het­ke­nä minä hy­vän­sä. Sa­mas­sa hän läh­tee pe­ruut­ta­maan ja sa­noo vain kään­tä­neen­sä au­ton. Hän al­kaa tois­taa pul­ma-sa­naa. Se tar­koit­taa ase­maa. Tien yli las­keu­tuu puo­mi: juna on tu­los­sa. Hän no­jau­tuu mi­nua koh­ti ja lä­hes huu­taa:

– Mene tuon­ne, tuol­la on ase­ma!

Yh­täk­kiä ta­ju­an, et­tä ai­van lä­hel­lä, ra­dan toi­sel­la puo­lel­la on pie­ni rau­ta­tie­a­se­ma, jol­la sei­soo jo­ku­sia ih­mi­siä. Mies hui­too edel­leen sin­ne päin ja sa­noo vi­hai­ses­ti:

– Mene tuon­ne!

Ei­pä tar­vit­se kau­aa käs­keä. Hyp­pään au­tos­ta. Hel­po­tus vie ja­lat hyy­te­lök­si. Ta­ju­an yh­täk­kiä, kuin­ka hul­lun­roh­kea olen ol­lut. Joka ta­pauk­ses­sa olen saa­nut kyy­din ase­mal­le.

Epi­so­di kak­si. Ajan Hä­meen­lin­nas­ta vii­kon­lo­pun opin­nois­ta ta­kai­sin Ro­va­nie­mel­le. Tie­dän, et­tä ben­saa on vä­hän. Mi­nul­la on kort­ti, mut­ta en muis­ta sen tun­nus­lu­kua. Ajat­te­len, et­tä me­nen sit­ten seu­raa­val­le isom­mal­le huol­to­a­se­mal­le, jol­la voin mak­saa kor­til­la si­säl­lä il­man tun­nus­lu­kua. Asu­tus har­ve­nee, huol­to­a­se­mat sen mu­ka­na. Il­ta on jo pi­meä, kel­lo noin 23. Au­to te­kee muu­ta­man nyt­käh­tä­vän liik­keen, jat­kaa vie­lä het­ken, py­säh­tyy sit­ten ko­ko­naan. Olen pi­me­äl­lä tiel­lä jos­sain ran­ta­tiel­lä, ruot­sin­kie­li­sel­lä alu­eel­la, jos­sa on pal­jon ket­tu­tar­ho­ja. Sen ver­ran pai­kan­nan. Nou­sen hui­to­maan tien vie­reen. Vie­ree­ni py­säh­tyy ys­tä­väl­li­nen kus­ki, au­tos­sa on per­he, joka on ol­lut muut­to­reis­sus­sa. Nou­sen au­toon, ja he vie­vät mi­nut noin 8 ki­lo­met­rin pääs­sä si­jait­se­val­le huol­to­a­se­mal­le. Saan ben­saa ka­nis­te­riin las­kul­la. Baa­ris­sa is­tu­nut, pai­kal­li­nen mies tar­jo­aa kyy­din au­tol­le­ni. Hän ker­too ole­van­sa rek­ka­mies, tun­te­van­sa nämä tien mut­kat kuin omat tas­kun­sa.

Kaa­dam­me ben­san tank­kiin ja pää­sen huol­to­a­se­mal­le. Se on eh­ti­nyt men­nä täs­sä vä­lis­sä kiin­ni. Ku­ten pel­kä­sin, en saa kor­til­la ben­saa, kos­ka en muis­ta tun­nus­lu­kua. Kai­kek­si on­nek­si pi­haan jää­nyt kus­ki­ni an­taa mi­nul­le ti­li­nu­me­ron­sa ja mak­saa ben­saa sen ver­ran, et­tä pää­sen Ro­va­nie­mel­le. Hir­vit­tä­väs­sä no­lou­den ja hel­po­tuk­sen tun­teen aal­lo­kos­sa start­taan Volk­ka­ri­ni ja läh­den poh­jois­ta koh­ti. Muis­tan vie­lä­kin suu­rel­la kii­tol­li­suu­del­la näi­tä avu­li­ai­ta ih­mi­siä. Tu­han­net kii­tok­se­ni vie­lä teil­le, jos sa­tut­te tätä teks­tiä lu­ke­maan: au­toit­te sa­nan­mu­kai­ses­ti ys­tä­vää hä­däs­sä.

Epi­so­di kol­me. Pie­ni Peu­ge­ot kii­tää val­ta­tie­tä. Rän­tä­sa­de vih­moo tie­noo­ta, au­tot aja­vat kuut­ta­kymp­piä. äh, mitä ne hi­tu­roi, ei täs­sä jak­sa ma­del­la, ajat­te­len. Läh­den ohit­te­le­maan. Mer­sun koh­dal­la se ta­pah­tuu: au­to­ni läh­tee heit­te­leh­ti­mään sik­sak­kia val­ta­tien lai­das­ta lai­taan. Ei mi­tään mah­dol­li­suut­ta saa­da au­toa hal­lin­taan. Se len­tää ojaan, jos­sa pyö­räh­tää ren­kail­laan nok­ka tu­lo­suun­taan päin. Köm­min au­tos­ta ulos. Pit­kä hame viis­tää mär­kää lun­ta, kom­pas­te­len jyrk­kää ojan­penk­kaa tie­tä koh­ti. Siel­lä sei­soo muu­ri ih­mi­siä, jot­ka ovat nous­seet ohit­ta­mis­ta­ni au­tois­ta. Ole­muk­se­ni riit­tää var­mas­ti ker­to­maan, kuin­ka pa­hoil­la­ni ja nolo olen kaa­hai­lu­ni ai­heut­ta­mas­ta häm­min­gis­tä.

– Oli sul­la tyt­tö tuu­ria! sa­noo eräs pai­kal­la ole­vis­ta mie­his­tä.

– Var­je­lus, et­ten sa­noi­si, vas­taan hä­nel­le.

Jäl­jet osoit­ta­vat, et­tä vas­taan tul­lut au­to on ol­lut sil­män­rä­päyk­sen ajan to­del­la lä­hel­lä omaa­ni. Het­ken ku­lut­tua kyy­hö­tän vas­ti­kään ohit­ta­ma­ni Mer­sun ta­ka­pen­kil­lä, myö­hem­min hi­nau­sau­tos­sa, joka kis­koo au­to­ni sy­vän ojan poh­jal­ta maan­tiel­le.

Mis­sä­hän me­nee roh­keu­den ja uh­ka­roh­keu­den raja? En tie­dä, sil­lä yleen­sä vas­ta jäl­keen­päin ta­ju­an ylit­tä­nee­ni sen. Tie­toi­ses­ti­han täl­lai­siin ti­lan­tei­siin ei hank­kiu­du­ta. Tai­taa­pa ol­la ole­mas­sa myös sa­non­ta "kan­ta­pään kaut­ta". Tär­kein­tä kui­ten­kin on, et­tä var­je­lus on kai­kes­sa mu­ka­na.

KatiKanto
Olen nelikymppinen nainen Lapista, kotoisin rajalta, Torniosta. Tällä hetkellä asun Rovaniemellä. Olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kirjoittaminen, kuvataiteet, liikunta ja laulaminen ovat minulle tärkeitä asioita. Palautetta blogiteksteihini voi antaa sähköpostiin: kati.kanto6(at)gmail.com.
1.4.2020

Ju­ma­la on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, hä­nen ve­res­sään, tuo­nut lä­hel­leen tei­dät, jot­ka en­nen olit­te kau­ka­na hä­nes­tä. Ef. 2:13

Viikon kysymys