JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Van­hem­muu­den ker­rok­sia

Huusko Liisa
Aiemmat blogit
15.4.2019 6.53

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190415065300

Van­hem­muus on mo­ni­muo­toi­nen teh­tä­vä. Omat ko­ke­muk­se­ni van­hem­muu­des­ta ovat vaih­del­leet mer­kit­tä­väs­ti per­heen vai­heen ja omien voi­ma­va­ro­je­ni mu­kaan. Van­hem­muus al­kaa esi­koi­sen en­sim­mäi­ses­tä par­kai­sus­ta ja kul­kee mu­ka­na elä­män lop­puun saak­ka.

Ys­tä­vä­ni Ee­va-Lii­sa Kan­to­la ku­vaa mie­les­tä­ni hy­vin tuo­ta teh­tä­vä­nan­toa ru­nos­saan, jon­ka olen liit­tä­nyt mo­niin vau­va­on­nit­te­lui­hin.

Sinä, Elä­mä, lah­joi­tit mi­nul­le tä­män teh­tä­vän,

en­kä minä roh­jen­nut kiel­täy­tyä.

Hiuk­set ovat vie­lä kos­te­at,

käsi ha­roo tyh­jää.

Mi­nun teh­tä­vä­ni on tart­tua tä­hän kä­teen

ja ta­lut­taa koko al­ku­mat­ka.

Suu­rem­pi mi­nua

tämä vas­ta­syn­ty­nyt.

Uu­den lap­sen syn­ty­mä on ol­lut ilon ai­he myös si­sa­ruk­sil­le. Kun tu­lin ko­tiin kah­dek­san­nen lap­sen kans­sa, joku isom­mis­ta si­sa­ruk­sis­ta to­te­si:

– Tai­vaan Isä ajat­te­li, et­tä tuos­sa on niin iha­na per­he, et­tä an­ne­taan sin­ne yk­si iha­na li­sää.

Al­ku­mat­kan ta­lut­ta­mi­seen on si­säl­ty­nyt hy­vin mo­nen­lai­sia asi­oi­ta. Alus­sa ihas­te­lin, mi­ten oma vau­va op­pi kään­ty­mään ja liik­ku­maan. Kun sama lap­si op­pi kä­ve­le­mään ja juok­se­maan, toi­voin, et­tä oli­si­pa tuo edes het­ken pai­koil­laan. Rin­nal­la kul­ke­mi­nen sai ihan uu­sia mer­ki­tyk­siä, kun lap­set op­pi­vat käyt­tä­mään eri­lai­sia kul­ku­vä­li­nei­tä. Jo­kai­nen lap­si on oma per­soo­nan­sa ja haas­taa ikän­sä ja luon­teen­sa puo­les­ta van­hem­pi­aan.

Jot­ta (koti)van­hem­muu­des­ta sel­vi­ää, on joi­den­kin asi­oi­den pak­ko ru­ti­noi­tua ja löys­tyä. Olen muis­tel­lut, mi­ten nuo­ren per­heem­me maa­il­ma kei­kah­ti en­sim­mäi­sen mai­to­la­sin kaa­tu­es­sa. Myö­hem­min on kaa­det­tu ja ri­kot­tu, par­sit­tu ja pai­kat­tu mo­nen­lais­ta, mut­ta niin vain päi­vä on vaih­tu­nut toi­seen.

Ko­to­na teh­tä­vän kas­va­tus­työn li­säk­si yk­si iso osa elä­mää­ni on ol­lut yh­teis­työ kou­lun kans­sa. Ai­kai­sem­min tuo yh­teis­työ to­teu­tui pää­o­sin van­hem­pai­nil­toi­na, jot­ka vuo­si­kym­me­nien ajan ryt­mit­ti­vät eri­tyi­ses­ti syk­syi­siä il­to­ja­ni.

Tun­sin saa­va­ni mel­kein kuin ah­ke­ruus­s­ti­pen­din, kun kou­lun keit­tä­jä yh­te­nä syk­syi­se­nä il­ta­na to­te­si.

– Muis­tan, et­tä sinä et juo il­lal­la kah­via, vaan tee­tä.

Mie­lui­nen muis­to opet­ta­jan ja van­hem­man vä­li­ses­tä yh­teis­työs­tä liit­tyy van­hem­pai­nil­tau­ra(kka)ni ruuh­ka­vuo­siin. Olin kou­lul­la kol­mat­ta ker­taa sa­man vii­kon ai­ka­na. Joku lap­se­ni luok­ka­to­ve­rien van­hem­mis­ta toi­voi, et­tä pai­kal­la­o­li­jat esit­täy­tyi­si­vät. Ni­me­ni vie­lä muis­tin, mut­ta en sitä, ke­nen äi­ti­nä olin tuo­na il­ta­na pai­kal­la.

– Ope, ketä mei­dän lap­sis­ta sinä ope­tat tänä vuon­na? ky­syin.

Tut­tu opet­ta­ja ta­ju­si pul­ma­ni ja lau­sui lap­se­ni ni­men.

Ny­kyi­sin kou­lu­yh­teis­työ to­teu­tuu hy­vin pit­käl­ti säh­köi­sen Wil­ma-jär­jes­tel­män kaut­ta. Wil­man kaut­ta alai­käis­ten huol­ta­jat seu­raa­vat lap­sen kou­lun­käyn­tiä ja lu­ke­vat kou­lun tie­dot­tei­ta. It­se vas­tus­tin alus­sa Wil­maa, kos­ka koin sen ole­van jon­kin­lai­se­na es­tee­nä luon­te­val­le vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­le, jo­hon olin tot­tu­nut.

Osa van­haa, hy­vää yh­teis­työ­tä kou­lun kans­sa hä­vi­si Wil­man uu­me­niin, mut­ta luul­ta­vas­ti muu­tos oli vält­tä­mä­tön kou­lu­luok­kien ja kou­lu­jen kas­va­es­sa. Ny­ky­ään kaik­ki kou­lu­van­hem­muu­den osa­puo­let ovat­kin par­hai­ten ta­vat­ta­vis­sa ne­tin kaut­ta. Pal­jon ener­gi­aa vaa­ti­nut kou­lu­van­hem­muus hii­pui vä­hi­tel­len, ja yh­te­nä aa­mu­na Wil­ma-ku­va­ke ka­to­si kän­nyk­kä­ni näy­töl­tä. Mi­nus­ta oli tul­lut kou­lu­lap­se­ton äi­ti.

Ju­ma­la an­toi van­hem­muu­den tur­vak­si nel­jän­nen käs­kyn, jos­sa lap­sia ke­ho­te­taan kun­ni­oit­ta­maan isään­sä ja äi­ti­än­sä. Voi­si­ko tuo käs­ky ta­val­li­ses­sa ko­ti­ar­jes­sa tar­koit­taa sitä, et­tä van­hem­mat erot­tu­vat las­ten jou­kos­ta? Van­hem­mat ei­vät ole eri puo­lel­la kuin lap­set, mut­ta heil­lä on eri teh­tä­vä. Hei­dän teh­tä­vän­sä on ol­la van­hem­pia! Jos­kus mi­nus­ta tun­tuu, et­tä van­hem­pien vel­vol­li­suu­det voi­vat jää­dä las­ten oi­keuk­si­na esil­le nos­tet­tu­jen asi­oi­den al­le.

Las­ten kans­sa oli­si hyvä käy­dä läpi esi­mer­kik­si asi­oi­den mit­ta­suh­tei­ta ja pää­tök­sen­te­on pe­rus­tei­ta. Vii­si­vuo­ti­as voi päät­tää, min­kä vä­ri­sen pai­dan hän lait­taa aa­mul­la päi­vä­ko­tiin, mut­ta van­hem­pi huo­leh­tii, et­tä vaa­te­tus on sään­mu­kai­nen. Ko­ti­ar­jes­sa teh­dään joka päi­vä eri­ko­koi­sia va­lin­to­ja. Ar­ki­voi­mia sääs­tyy muu­hun käyt­töön, jos sa­mois­ta asi­ois­ta ei tar­vit­se jat­ku­vas­ti käy­dä val­ta­tais­te­lua.

Mi­nus­ta van­hem­muus on vaa­ti­vaa, si­to­vaa ja ai­kaa vie­vää. Iha­nas­sa­kin per­hees­sä on pi­tä­nyt teh­dä pal­jon työ­tä ja kan­taa vas­tuu­ta mo­nen ih­mi­sen hy­vin­voin­nis­ta. En­si­par­kai­sus­ta al­ka­nees­ta teh­tä­väs­tä en ole kui­ten­kaan roh­jen­nut kiel­täy­tyä. Muis­tan vuo­sien ta­kaa voi­mak­kaan ko­ke­muk­sen, kun ta­ju­sin, et­tä tämä on mei­dän urak­kam­me. Ke­nel­lä­kään ei ole vel­vol­li­suut­ta aut­taa mei­tä.

Oli kui­ten­kin hyvä, et­tä kaik­kein ti­heim­pi­nä vuo­si­na saa­tiin jos­kus ar­ki­a­pua. Li­säk­si tie­sin, et­tä äi­ti­ni ru­koi­li mi­nun ja per­hee­ni puo­les­ta. Kun ker­roin äi­dil­le, et­tä odo­tan uut­ta vau­vaa, hän lu­pa­si liit­tää uu­den tu­lok­kaan il­ta­ru­kouk­seen­sa. Sil­lä oli iso huo­jen­ta­va mer­ki­tys.

Ny­ky­ään pu­hu­taan pal­jon äi­din ja isän omas­ta ajas­ta. Mi­nus­ta nois­sa pu­heis­sa on ai­na­kin kak­si ulot­tu­vuut­ta. Oman ajan vaa­ti­mi­sen taus­tal­la voi ol­la it­se­käs läh­tö­koh­ta, et­tä lap­set ei­vät saa ra­joit­taa van­hem­man elä­mää. Täl­lai­sel­le ih­mi­sel­le kas­va­va per­he ja sen tuo­mat vaa­ti­muk­set voi­vat näyt­täy­tyä yli­voi­mai­si­na.

Toi­saal­ta toi­ve omas­ta ajas­ta on ter­ve merk­ki vas­tuul­li­ses­ta van­hem­muu­des­ta. äi­ti ja isä tie­dos­ta­vat, et­tä jak­sa­vat pa­rem­min vaa­ti­vas­sa teh­tä­väs­sä, kun on vä­lil­lä mah­dol­li­suus ve­tää hen­keä. Li­säk­si, mi­nus­ta on suu­ri lah­ja, jos äi­ti­nä ja isä­nä pys­tyy nä­ke­mään omaa ai­kaa myös ar­kie­lä­mäs­sä oman per­heen­sä kes­kel­lä.

LiisaHuusko
Olen leiponut niin kauan kuin muistan. Aloitin leipomisen varpaillaan kurottaen. Sen jälkeen sekä leipomista että kurottelua jatkui monen vuosikymmenen ajan. Nyt molemmat ovat asettuneet pieniin kotitarpeisiin. Minulla on kokemusta työelämästä, työelämän ulkopuolelta ja siltä väliltä. Nykyarjessa mietin monenlaisia asioita eri näkökulmista ja eri aikajänteillä. Yritän säästää voimia pahan päivän varalle. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: liisaelina.huusko(at)gmail.com
4.7.2020

"Minä ope­tan si­nua", sa­noo Her­ra, "minä osoi­tan si­nul­le oi­ke­an tien. Minä neu­von si­nua, kat­see­ni seu­raa as­ke­lei­ta­si." Ps. 32:8

Viikon kysymys