Syyskuussa 2016 kasasin polkupyöräni ajokuntoon Prahan lentokentällä Tsekeissä, kiinnitin pyörälaukut kiinni ja hyppäsin satulaan. En vielä silloin aavistanut, mihin tuo pieni askel lopulta johtaisi. Tätä kirjoittaessani istun hostellin penkillä Almatyssa, Kazakstanissa, ihmetellen miten minä tänne päädyin.
Kaikki alkoi siitä, kun en kokenut opiskelemaani alaa oikeaksi. Irtisanottuani opiskeluoikeuteni mietin, mitä tehdä seuraaviin pääsykokeisiin asti. Halusin matkustaa ja seikkailla. Päätin pyöräillä Euroopassa kuusi kuukautta.
Kahden kuukauden matkustamisen jälkeen tapasin englantilaispyöräilijän. Hän oli matkalla Uuteen Seelantiin. Mietin, että miksi en menisi samaa matkaa. Siispä muutin suunnitelmiani lennosta.
Tuo päätös on vienyt minua nyt reilun vuoden ajan Euroopasta Turkkiin, Kaukaasiaan, Iraniin ja Keski-Aasiaan. Päivät pyörän satulassa viettäen olen liikkunut hitaasti, mutta varmasti. Olen nukkunut hostelleissa, ihmisten kotona, kirkoissa, moskeijoissa, hylätyissä rakennuksissa, polkupyöräliikkeessä ja lukuisia kertoja tähtitaivaan alla tai teltassani. Olen matkustanut noin 18 000 kilometriä 23 maassa.
Olen usein kysynyt itseltäni, mitä ihmettä olen lähtenyt tekemään. En ollut suunnitellut matkaani näin pitkäksi. Minulla ei ollut rahaa tällaiseen matkaan, joka oli ensimmäinen pyörämatkani, enkä lähtiessäni edes tiennyt, miten puhjennut kumi paikataan.
"Olet rohkea", olen usein kuullut sanottavan. Olen yrittänyt sanoa, etten ole tehnyt mitään sellaista, mihin kuka tahansa ei pystyisi. "Mutta olet rohkea, kun uskalsit lähteä", kuuluu yleensä vastaus. On ollut hankala selittää, etten minä olisi koskaan lähtenyt, jos olisin suunnitellut lähteväni tällaiselle matkalle. Pikemminkin kompastuin tähän mahdollisuuteen vahingossa. Olen usein miettinyt, että jos olisin rohkea, pakkaisin tavarat ja menisin kotiin.
En olisi koskaan uskonut, että voisin joskus viedä epärealistisen päähänpistoni pitkästä pyöräretkestä päätökseen. Monesti olen rukoillut, että asiat järjestyisivät ja voisin jatkaa matkaa. Asiat ovatkin järjestyneet mitä ihmeellisimmällä tavalla. Jumala on siunannut. Viisumi- ja pahimmat rahahuoletkin ovat helpottaneet.
Olen kokenut, että pitkä aika yksin ulkomailla on uskonelämässä kuin erämaa: lähteeltä seuraavalle on pitkä matka. Toisten uskovaisten yhteyteen ei pääse usein ja valvomisen merkitys korostuu. Se on yksinäinen vartiopaikka. Kun on pitkään poissa toisten uskovaisten yhteydestä, omat uskonkäsitykset voivat hämärtyä. Raja oikean ja väärän välillä voi alkaa liukua.
Minulle oli käynyt niin. Olin silloin ollut jo yli vuoden ulkomailla. Olin kasvamassa pois pienen paikalta. Olin alkanut pitää omana ansiona sitä, mitä Jumala oli siunannut. Halusin kyllä olla uskomassa, mutta uskon merkitys oli alkanut sumentua, eikä syntiä aina jaksanut panna pois. Kun ei ollut uskovaisia ympärillä, ei ollut ketään kenen kanssa peilata omia arvojaan. Seurojen kuunteleminenkin oli jäänyt vähemmälle, kuin varkain. Syntiä oli tarttunut, mutta en ollut jaksanut panna sitä pois. Olin kulkenut toinen jalka maailmassa ja toinen Jumalan valtakunnassa. Puhuin näistä tunnoistani ystävilleni ja pyysin syntejä anteeksi.
Ristin käteni. Olen saanut paljon ja miettinyt, vieläkö voin pyytää lisää. Mutta yhtä asiaa haluan pyytää rohkeasti: anna minulle suojelusenkeleitä matkalle turvaksi, valvovaa mieltä ja rohkeutta tulla pois, jos se on tarpeen uskoni säilyttämiseksi.
Jumala on siunannut kaksi vierailua Suomeen. Ilman niitä tuskin olisin enää uskomassa. Olen kokenut, että uskominen ulkomailla ei ole helpompaa, eikä vaikeampaa, kuin Suomessa, mutta se on erilaista. Kiusaukset ovat erilaisia, ja niiden kanssa on yleensä yksin. Siksi on tärkeää pitää yhteyttä muihin uskovaisiin. Itse olen mestari unohtamaan yhteydenpidon. Onko sinulla läheisiä ulkomailla? Laita heille viesti jo tänään. Kysy, miten olet jaksanut kilvoitella.
Blogit
Lukijan kuva
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Tämän vuoden ajankohtaiskirjassa käsitellään omakohtaista uskoa ja sen vaikutuksia ihmisen elämään ja toimintaan.
Miten selvitä, jos tulee satutetuksi ja jätetyksi?
Voiko seurustelu alkaa ihan noin vain, yllättäen?
Entä mitä tapahtuu siinä välissä?
Kiinnostava matkakertomus seurojen järjestämisestä ja uskovaisten elämästä Afrikassa.
Jännittävä hevoskirja herättelee pohtimaan, minkä varaan elämää kannattaa rakentaa.