Syys­kuus­sa 2016 ka­sa­sin pol­ku­pyö­rä­ni ajo­kun­toon Pra­han len­to­ken­täl­lä Tse­keis­sä, kiin­ni­tin pyö­rä­lau­kut kiin­ni ja hyp­pä­sin sa­tu­laan. En vie­lä sil­loin aa­vis­ta­nut, mi­hin tuo pie­ni as­kel lo­pul­ta joh­tai­si. Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni is­tun hos­tel­lin pen­kil­lä Al­ma­tys­sa, Ka­zaks­ta­nis­sa, ih­me­tel­len mi­ten minä tän­ne pää­dyin.

Kaik­ki al­koi sii­tä, kun en ko­ke­nut opis­ke­le­maa­ni alaa oi­ke­ak­si. Ir­ti­sa­not­tu­a­ni opis­ke­luo­i­keu­te­ni mie­tin, mitä teh­dä seu­raa­viin pää­sy­ko­kei­siin as­ti. Ha­lu­sin mat­kus­taa ja seik­kail­la. Pää­tin pyö­räil­lä Eu­roo­pas­sa kuu­si kuu­kaut­ta.

Kah­den kuu­kau­den mat­kus­ta­mi­sen jäl­keen ta­pa­sin eng­lan­ti­lais­pyö­räi­li­jän. Hän oli mat­kal­la Uu­teen See­lan­tiin. Mie­tin, et­tä mik­si en me­ni­si sa­maa mat­kaa. Siis­pä muu­tin suun­ni­tel­mi­a­ni len­nos­ta.

Tuo pää­tös on vie­nyt mi­nua nyt rei­lun vuo­den ajan Eu­roo­pas­ta Turk­kiin, Kau­kaa­si­aan, Ira­niin ja Kes­ki-Aa­si­aan. Päi­vät pyö­rän sa­tu­las­sa viet­tä­en olen liik­ku­nut hi­taas­ti, mut­ta var­mas­ti. Olen nuk­ku­nut hos­tel­leis­sa, ih­mis­ten ko­to­na, kir­kois­sa, mos­kei­jois­sa, hy­lä­tyis­sä ra­ken­nuk­sis­sa, pol­ku­pyö­rä­liik­kees­sä ja lu­kui­sia ker­to­ja täh­ti­tai­vaan al­la tai tel­tas­sa­ni. Olen mat­kus­ta­nut noin 18 000 ki­lo­met­riä 23 maas­sa.

Olen usein ky­sy­nyt it­sel­tä­ni, mitä ih­met­tä olen läh­te­nyt te­ke­mään. En ol­lut suun­ni­tel­lut mat­kaa­ni näin pit­käk­si. Mi­nul­la ei ol­lut ra­haa täl­lai­seen mat­kaan, joka oli en­sim­mäi­nen pyö­rä­mat­ka­ni, en­kä läh­ties­sä­ni edes tien­nyt, mi­ten puh­jen­nut kumi pai­ka­taan.

"Olet roh­kea", olen usein kuul­lut sa­not­ta­van. Olen yrit­tä­nyt sa­noa, et­ten ole teh­nyt mi­tään sel­lais­ta, mi­hin kuka ta­han­sa ei pys­tyi­si. "Mut­ta olet roh­kea, kun us­kal­sit läh­teä", kuu­luu yleen­sä vas­taus. On ol­lut han­ka­la se­lit­tää, et­ten minä oli­si kos­kaan läh­te­nyt, jos oli­sin suun­ni­tel­lut läh­te­vä­ni täl­lai­sel­le mat­kal­le. Pi­kem­min­kin kom­pas­tuin tä­hän mah­dol­li­suu­teen va­hin­gos­sa. Olen usein miet­ti­nyt, et­tä jos oli­sin roh­kea, pak­kai­sin ta­va­rat ja me­ni­sin ko­tiin.

En oli­si kos­kaan us­ko­nut, et­tä voi­sin jos­kus vie­dä epä­re­a­lis­ti­sen pää­hän­pis­to­ni pit­käs­tä pyö­rä­ret­kes­tä pää­tök­seen. Mo­nes­ti olen ru­koil­lut, et­tä asi­at jär­jes­tyi­si­vät ja voi­sin jat­kaa mat­kaa. Asi­at ovat­kin jär­jes­ty­neet mitä ih­meel­li­sim­mäl­lä ta­val­la. Ju­ma­la on siu­nan­nut. Vii­su­mi- ja pa­him­mat ra­ha­huo­let­kin ovat hel­pot­ta­neet.

Olen ko­ke­nut, et­tä pit­kä ai­ka yk­sin ul­ko­mail­la on us­ko­ne­lä­mäs­sä kuin erä­maa: läh­teel­tä seu­raa­val­le on pit­kä mat­ka. Tois­ten us­ko­vais­ten yh­tey­teen ei pää­se usein ja val­vo­mi­sen mer­ki­tys ko­ros­tuu. Se on yk­si­näi­nen var­ti­o­paik­ka. Kun on pit­kään pois­sa tois­ten us­ko­vais­ten yh­tey­des­tä, omat us­kon­kä­si­tyk­set voi­vat hä­mär­tyä. Raja oi­ke­an ja vää­rän vä­lil­lä voi al­kaa liu­kua.

Mi­nul­le oli käy­nyt niin. Olin sil­loin ol­lut jo yli vuo­den ul­ko­mail­la. Olin kas­va­mas­sa pois pie­nen pai­kal­ta. Olin al­ka­nut pi­tää oma­na an­si­o­na sitä, mitä Ju­ma­la oli siu­nan­nut. Ha­lu­sin kyl­lä ol­la us­ko­mas­sa, mut­ta us­kon mer­ki­tys oli al­ka­nut su­men­tua, ei­kä syn­tiä ai­na jak­sa­nut pan­na pois. Kun ei ol­lut us­ko­vai­sia ym­pä­ril­lä, ei ol­lut ke­tään ke­nen kans­sa pei­la­ta omia ar­vo­jaan. Seu­ro­jen kuun­te­le­mi­nen­kin oli jää­nyt vä­hem­mäl­le, kuin var­kain. Syn­tiä oli tart­tu­nut, mut­ta en ol­lut jak­sa­nut pan­na sitä pois. Olin kul­ke­nut toi­nen jal­ka maa­il­mas­sa ja toi­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Pu­huin näis­tä tun­nois­ta­ni ys­tä­vil­le­ni ja pyy­sin syn­te­jä an­teek­si.

Ris­tin kä­te­ni. Olen saa­nut pal­jon ja miet­ti­nyt, vie­lä­kö voin pyy­tää li­sää. Mut­ta yh­tä asi­aa ha­lu­an pyy­tää roh­ke­as­ti: an­na mi­nul­le suo­je­lu­sen­ke­lei­tä mat­kal­le tur­vak­si, val­vo­vaa miel­tä ja roh­keut­ta tul­la pois, jos se on tar­peen us­ko­ni säi­lyt­tä­mi­sek­si.

Ju­ma­la on siu­nan­nut kak­si vie­rai­lua Suo­meen. Il­man nii­tä tus­kin oli­sin enää us­ko­mas­sa. Olen ko­ke­nut, et­tä us­ko­mi­nen ul­ko­mail­la ei ole hel­pom­paa, ei­kä vai­ke­am­paa, kuin Suo­mes­sa, mut­ta se on eri­lais­ta. Kiu­sauk­set ovat eri­lai­sia, ja nii­den kans­sa on yleen­sä yk­sin. Sik­si on tär­ke­ää pi­tää yh­teyt­tä mui­hin us­ko­vai­siin. It­se olen mes­ta­ri unoh­ta­maan yh­tey­den­pi­don. On­ko si­nul­la lä­hei­siä ul­ko­mail­la? Lai­ta heil­le vies­ti jo tä­nään. Kysy, mi­ten olet jak­sa­nut kil­voi­tel­la.