Keskiviikko 19.9.2018
"
Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Fil. 1:21

Jokainen kohtaaminen jättää jäljen

1.11.2015 06:53 | Anna Virtanen
”Nyt aletaan rauhottuun”, kirjoitti ystäväni viestissään. Hän tarkoitti, että syksyllä, kun luonto valmistautuu lepoon, on myös ihmisen hyvä hiljentää omaa kulkuaan.

Syksy tuo mieleen elämän rajallisuuden ja lähtemisen. Luonnossa värit vähenevät, mutta ei myöhäissyksykään ole väritöntä. Ruskean ja harmaan harmoniset sävyt tuovat maisemaan rauhaa.

Tällaisena hiljaisten värien iltana luin nettivirrasta sanat ”Tänään on ollut elämäni raskain päivä... On vaikea käsittää, ettei veljeä enää ole.” Olen tuntenut kirjoittajan ja hänen veljensä silloin, kun he olivat pieniä poikia. Kun luin nuo nuoren miehen kirjoittamat sanat, muistui mieleeni välähdyksiä niistä muutamista hetkistä, kun olin hoitamassa heitä heidän kotonaan. Muistoissani pieni käsi tarttui minua kädestä ja poika katsoi pyytävästi: ”Tuu, mennään leikkimään.” Ja sitten me hassuttelimme vanhalla puhelimella.

Teki mieleni muistaa perhettä, mutta en osannut. En ole heille enää tuttu. Mutta rukoilin heille voimaa surun päiviin ja lähelle ihmisiä, joilla on lohdutusta.

* * *

”Juuri nyt suru on tosi vaikea kestää, vaikea hyväksyä, miksi kävi näin”, sanoi perheenäiti, kun kävelimme palan yhtä matkaa kesäseurojen majoitusalueella. Lempeästi, tuskansa keskellä rakastaen, hän puhui siskostaan, jonka elämän päivämäärä tuli täyteen kesken nuoruuden. Hän puhui myös taivastoivosta, siitä että siskolla on hyvä olla.

Kuuntelin naisen kertomaa. En voinut poistaa hänen tuskaansa, eikä olisi ollut oikein edes yrittää lohduttaa surua pois. Hänellä oli nyt surun aika. Halasin häntä. Tämän pienen hetken voin jakaa hänen kanssaan. Toisena hetkenä hänen vierellään on toinen kulkija, ystävän lämmin sana, auttavat kädet. Näistä hetkistä tulee polku, josta myöhemmin katsoessa voi ehkä huomata, miten suru ja lohdutus ovat kulkeneet vieretysten.

* * *

Vähän iäkkäämpi ystäväni oli kattanut iltapalapöydän, tee höyrysi. Hän, toinen ystäväni ja mie juttelimme kaikenlaista. Pöydässä istuva pieni poika kuunteli tai oli omissa ajatuksissaan ja söi Mumminsa kattamia iltapalaherkkuja. Tämä Mummi, vanhempi ystäväni, sanoi: ”Joka kerta, kun lähden kotoa, käy mielessä, että en välttämättä tule tänne enää takaisin.”

Sanat pysäyttivät. Sanoin, että vaikka kuinka olisi elämässä kohdannut lähtemisiä, kuolemaan ei totu. ”Ei siihen totu, päinvastoin, se on yhä enemmän mysteeri”, sanoi ystävä. Niin, se että maanpäällinen elämämme päättyy kuolemaan, on Jumalan salaisuus, jonka tarkoitusta me ihmiset voimme vain vähän arvailla.

* * *

Seisoin vastatusten ihmisen kanssa, joka oli usein ilahduttanut minua hymyllään ja tervehtimisellään. ”Minulla on parantumaton syöpä,” hän kertoi. Katsoin häntä, eikä minulla ollut sanoja. Parantumaton, en melkein uskaltanut kuulla sitä sanaa. Mutta hän uskalsi sanoa sen ääneen. Hän ja hänen puolisonsa ja lapsensa elävät sen tiedon kanssa joka päivä.

Puhuimme voimavaroista ja siitä, että emme tiedä aikaamme emmekä lähtöjärjestystä. Mietin hiljaa, olisinko minä valmis. Kun hyvästelimme, l
upasin muistaa häntä. Toivoin, että myötäelo ja lohdutus välittyisivät käsiemme kosketuksessa ja sanoista ”Jumalan rauhaan.”

* * *

Jokainen kohtaamamme ihminen jättää meihin jäljen. Sanat, ääni, katse, kosketus. Minuunkin on jäänyt jälkiä. Suuressa viisaudessaan Jumala on tarkoittanut niin, että emme tiedä, milloin matkamme tässä ajassa päättyy. Miten haurasta elämä onkaan, hetkessä kaikki voi olla toisin. Silti on turva, jonka varassa saa elää, kun voi luottaa Jumalaan. Jokaisesta päivästä saa ajatella, että se on hyvä päivä, se on minulle annettu lahja.

Tulee mieleen netissä näkemäni aforismi, joka oli kirjoitettu dialogin muotoon.

– Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla.
– Kyllä, mutta kaikkina muina päivänä meidän ei pidä.

Saan olla avoin nousevalle päivälle. Vaikka elämä on hauras, se on väkevien käsien kannattelema.

Tunnisteet:


kuolema lohdutus

Vanhemmat

Uudemmat

Anna Virtanen

Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, vaaramaisemat, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä, ilosta ja tiuskeesta ja kotiäidin arkiaskelista. Toisinaan pysähdyn kirjoittamaan mieleeni puikahtaneen ajatuksen tai tunnelman paperinkulmaan tai viestiluonnoksiin. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Täällä elämme. Ehkä syrjässä kaikesta sykkeestä, jostain suuresta, todellisesta elämästä. Vaiko juuri keskellä elämän syvimpiä ääniä?

Voit lähettää minulle palautetta blogistani osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.

Anna Virtanen

Toim. Annika Hintsala ja Jenni Hintsala

Heidän kanssaan kulje, kertomuksia nuorille

Kirja nuorista elämän murrosvaiheessa. Kertomuksissa käsitellään nuoren näkökulmasta uskoa, uskosta nousevia valintoja, omaa minuutta ja suhdetta toisiin ihmisiin. 

17 €

Liisa Louhisalmi

AATOKSEN SAIRAALAREISSU

Helppolukuinen lastenkirja, joka tutustuttaa lasta sairaalamaailmaan.

17 €

Toim. Ari-Pekka Palola

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

Kirja antaa tietoa vanhoillislestadiolaisen opetuksesta ja avaa sitä, mihin uskosta nousevat opinkäsitykset pohjautuvat. Artikkeleissa avataan myös käsitteiden merkityksiä. 

25 €


Toim. Hanna Aho ja Jouni Hintikka
 

Jaksanko luottaa? Ajankohtaista 2018

Jaksanko luottaa Jumalaan silloinkin, kun kaikki ympärilläni muuttuu ja oma elämä on kriisissä?
Vuosikirjassa 2018 käsitellään ajankohtaisia asioita uskon ja luottamuksen näkökulmasta.  

23 €

Toim. Eero Kukko ja Juha Paukkeri

ALKUSOITOT, SIIONIN LAULUT

Nuottikirja, joka sisältää alkusoiton jokaiseen Siionin lauluun. Alkusoittoja on 35 eri säveltäjältä. Kirja sopii kaikille seuroissa, kodeissa ja seurakuntatyössä näitä lauluja soittaville.

30 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi