Yön hetkinä suru vaaleni
22.6.2014 06:45 | Anna Virtanen
– Jari soittaa täältä Tappurista, minulla on surullista kerrottavaa. Hyvä ystäväni, sinun isäsi, on kuollut. Oltiin juuri saavuttu autiotuvalle, Olavi otti sauvat kädestään, suksia ei ehtinyt, vaan kaatui suorana maahan. Yritettiin elvyttää...
Ei se voi olla totta, ei saa olla. Mutta eihän kukaan valehtelisi tuollaista. Ojennan puhelinta äidille ja minua kylmää. Tiedän, mitä hän kohta kuulee.
Pitkäperjantaina, kymmenen vuotta sitten, surun musta säkki heitettiin perheemme ylle. Vähitellen epätodellinen olo muuttui tapahtuneen käsittämiseksi: Kuolema oli totta ja peruuttamaton.
Kun suru oli syvimmillään, luottamus hyvään oli heikoilla: Emme selviä ilman isää. Miten Jumalaa voi sanoa hyväksi, kun noin vain tempaa isän pois? Mitä jos Jumala teki virheen? Rukous pelkistyi lyhyeksi: Jumala, nyt en ymmärrä. Auta meitä, auta äitiä. Aamen.
Naapuri toi kukkia, poika istui sohvalla ja lauloi: ”Hyvä Jumala, kiitän kodista, omaisista, perheestämme, sinulta on elämämme. Kaikki rakkaani, ovat lahjaasi.” Lauloi kaikki säkeistöt.
Yön hetkinä suru vaaleni, piirtyi papereille, ruutuvihkoihin, sana sanalta. Joidenkin asioiden kanssa olin hiljaa. Yhdellä paperilla on tällainen teksti:
Istun pitkän matkan jälkeen lapsuuskotini keittiössä. Tuttu kädenpaino pääni päällä, hipaisu. Poski painuu poskeani vasten ja matala ääni sanoo: Tervetuloa kotiin! Isä on tullut huomaamatta luokseni. Edessäni on ruisleipää ja mukillinen höyryävää teetä niin kuin monesti silloin ennen.
Vain kaksi päivää tuosta hetkestä ja mikään ei ole enää kuin ennen. Kun tuntureilla puhalsi voimakas tuuli, hän lähti.
Tervetuloa kotiin, tervetuloa kotiin, toistavat ajatukseni. Silitän isän poskea, hipaisen hiuksia: Tiesithän, että rakastin sinua? kysyn hiljaa.
Isä ei näe minua, ei tunne minua. Isä ei vastaa.
Hänen kasvoilleen laitetaan liina. Vieras käsi kiertää valkoisia ristejä, kansi suljetaan. Katseeni sumenee, nojaan mustaan olkapäähän.
Isä näkee, Isä tuntee, Isä kuulee. Vastaa ajallaan.
Tänä keväänä kävin lähellä Tappuria. Kävelin Vuontisjärven jäällä katse kohti tunturijonoa. Aurinko valaisi lumirinteet. Näky sai vedet virtaamaan silmistäni valtoimenaan. Muistin hyvän ystäväni viestin: ”Voit ’nähdä’ isäsi hiihtämään tunturiseutuja ja ajatella, miten hän rakasti niitä maisemia, hänellä oli oma paikka siellä tunturin sylissä. Ehkä luonto myös puhutteli, muistutti Jumalan läsnäolosta, kaikkivaltiudesta.”
Näin ainakin minä koin. Lapin luonto, valoisat tunturit, olivat minulle voimakasta Kaikkivaltiaan puhuttelua. Lohduttavaa.
Ei se voi olla totta, ei saa olla. Mutta eihän kukaan valehtelisi tuollaista. Ojennan puhelinta äidille ja minua kylmää. Tiedän, mitä hän kohta kuulee.
Pitkäperjantaina, kymmenen vuotta sitten, surun musta säkki heitettiin perheemme ylle. Vähitellen epätodellinen olo muuttui tapahtuneen käsittämiseksi: Kuolema oli totta ja peruuttamaton.
Kun suru oli syvimmillään, luottamus hyvään oli heikoilla: Emme selviä ilman isää. Miten Jumalaa voi sanoa hyväksi, kun noin vain tempaa isän pois? Mitä jos Jumala teki virheen? Rukous pelkistyi lyhyeksi: Jumala, nyt en ymmärrä. Auta meitä, auta äitiä. Aamen.
Naapuri toi kukkia, poika istui sohvalla ja lauloi: ”Hyvä Jumala, kiitän kodista, omaisista, perheestämme, sinulta on elämämme. Kaikki rakkaani, ovat lahjaasi.” Lauloi kaikki säkeistöt.
Yön hetkinä suru vaaleni, piirtyi papereille, ruutuvihkoihin, sana sanalta. Joidenkin asioiden kanssa olin hiljaa. Yhdellä paperilla on tällainen teksti:
Istun pitkän matkan jälkeen lapsuuskotini keittiössä. Tuttu kädenpaino pääni päällä, hipaisu. Poski painuu poskeani vasten ja matala ääni sanoo: Tervetuloa kotiin! Isä on tullut huomaamatta luokseni. Edessäni on ruisleipää ja mukillinen höyryävää teetä niin kuin monesti silloin ennen.
Vain kaksi päivää tuosta hetkestä ja mikään ei ole enää kuin ennen. Kun tuntureilla puhalsi voimakas tuuli, hän lähti.
Tervetuloa kotiin, tervetuloa kotiin, toistavat ajatukseni. Silitän isän poskea, hipaisen hiuksia: Tiesithän, että rakastin sinua? kysyn hiljaa.
Isä ei näe minua, ei tunne minua. Isä ei vastaa.
Hänen kasvoilleen laitetaan liina. Vieras käsi kiertää valkoisia ristejä, kansi suljetaan. Katseeni sumenee, nojaan mustaan olkapäähän.
Isä näkee, Isä tuntee, Isä kuulee. Vastaa ajallaan.
Tänä keväänä kävin lähellä Tappuria. Kävelin Vuontisjärven jäällä katse kohti tunturijonoa. Aurinko valaisi lumirinteet. Näky sai vedet virtaamaan silmistäni valtoimenaan. Muistin hyvän ystäväni viestin: ”Voit ’nähdä’ isäsi hiihtämään tunturiseutuja ja ajatella, miten hän rakasti niitä maisemia, hänellä oli oma paikka siellä tunturin sylissä. Ehkä luonto myös puhutteli, muistutti Jumalan läsnäolosta, kaikkivaltiudesta.”
Näin ainakin minä koin. Lapin luonto, valoisat tunturit, olivat minulle voimakasta Kaikkivaltiaan puhuttelua. Lohduttavaa.
Anna Virtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, vaaramaisemat, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä, ilosta ja tiuskeesta ja kotiäidin arkiaskelista. Toisinaan pysähdyn kirjoittamaan mieleeni puikahtaneen ajatuksen tai tunnelman paperinkulmaan tai viestiluonnoksiin. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Täällä elämme. Ehkä syrjässä kaikesta sykkeestä, jostain suuresta, todellisesta elämästä. Vaiko juuri keskellä elämän syvimpiä ääniä?
Voit lähettää minulle palautetta blogistani osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
Viikon luetuimmat aiemmat blogit
Henna Kinnunen 6.7.
Kuukauden yllätyksellisin päivä
Samalla puolella – Elina ja Harri Vähäjylkkä 17.11.
Mitä kuuluu avioliitolle?
Raija Vesterinen 16.4.
Elämää aivovamman kanssa
Erkki Alasaarela 26.12.
Joulun lintu
Samalla puolella – Elina ja Harri Vähäjylkkä 26.6.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry © 2014 - 2019