Sunnuntai 21.7.2019
"
Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." Luuk. 5:10

Hautausmaa

26.5.2016 07:09 | Arttu H.
– Iskä, katso miten valtavasti kuolleita ihmisiä! 

He eivät ole aikaisemmin juuri käyneet täällä. Kaikki nämä hiekkakäytävät ovat heille tuntemattomia. Sypressiaidat suorissa riveissään, suuret hiljaiset kuuset ja hohtavan valkoiset riippakoivut – ja kaikkialla on uskomattoman siistiä. Luonto on puhkeamassa kukkaan. Ympärillämme leijuu kevät kaikessa runsaudessaan. Silmut ovat paksuja ja vahvoja, oksat karuudessaan hätkähdyttävän kauniita. Luonnon elämänjano on käsinkosketeltavaa. Vain muutama yö, ja kaikki nuo nupuissaan odottavat lehdet puhkeavat esiin räväyttäen maiseman vihreydestä raskaaksi.
 
Toukokuun toinen sunnuntai liittää sukupolvien ketjuja yhteen. Me, äidittömät, täytämme hautausmaan tilausajobussit ja parkkipaikat. Ostamme taimimyymälästä orvokkeja, ruukkuruusuja ja kevään valossa epätoivoisilta näyttäviä kynttilöitä. Nypimme rikkaruohoja ja käymme kaikkea läpi uudelleen ja uudelleen. Onko siitä jo niin kauan? Mihin hävisivät vuodet välillämme? Siis että äskenhän, äskenhän painoin sinisiä ja valkoisia painalluksia sormiväreillä korttipohjaan. Valkovuokkoja, äiti tunnisti auttavaisena.

– Oi katso, tuossa haudassa on ikkuna – voiko se kuollut kurkistaa sieltä? 

Heistä hautausmaassa on jotain kiehtovan jännittävää. Itse en niistä lapsena osannut viehättyä. Kuoleman koskettavuus ei saavuttanut eikä raapaissut, sillä kaikki haudatut olivat kuolleet kauan ennen syntymääni. Oli automatkoja ja sitten pysähdys. Kävely hiekkakujaa pitkin jonnekin päämäärättömään suuntaan. Sitten löytyi muistokivi, ja ryhmityimme sen taakse seisomaan. Otettiin valokuva. Katseltiin koivua, joka kasvoi haudan vieressä, ja joku muisti, miten paljon pienempi se oli edellisellä kerralla. Saati silloin, kun hauta oli auki, ja muinaisen esivanhemman arkku laskettiin maan poveen.
 
– Oi, joku on tuonut tänne leluja, voiko niitä ottaa mukaan? 

Usein päivitellään, miten ihmiset ovat etääntyneet kuolemasta. Ennen kuoltiin koteihin, nyt laitoksiin. Ennen vainajat pestiin kotisaunassa, nyt pesemisestä huolehtivat ammattilaiset. Äiti muisteli usein tuttua vanhusta, joka kotona kuoltuaan oli pesty ja laitettu arkkuun. Avoin arkku oli kotipuutarhassa päivän ajan omaisten hyvästelyitä varten. Oli kaunista ja rauhallista ja kesäinen tuuli hulmutteli vainajan tukkaa. Kuolemassa ja kuolleessa ei ollut mitään pelättävää, niin luonnolliseksi kaikki oli tehty.
 
Me siivoamme haudan. Nypimme rikkaruohoja, siirtelemme hautakiven eteen tuotuja kiviä. Äidin toivomuksesta hautakiveksi valittiin laakea kivi kesämökin rannasta. Jos kivi osaisi kertoa, saisimme kuulla varmasti mielenkiintoisen tarinan. Miten ja mistä lie jääkausi kuljettanut kiveä rantakiveksi kevyiden aaltojen hyväilyyn? Lapsena seisoimme kivellä, vesi oli kylmää ja ihon piti tottua siihen vähitellen. Kivi kiveltä siirryimme syvemmälle ja kastauduimme lisää. Nyt kivi seistä köllötti eläkepäiviään täällä Vantaalla. Jääkauden sijaan kuljetuksesta oli huolehtinut veljeni Volvo.
 
Katselen heidän leikkiään hautausmaan hiekkakäytävällä. Minun pienet poikani! Lapsuuteni hautausmaakäynneillä piti liikkua arvokkaasti ja hiljaa. Juokseminen oli kiellettyä. Miksi ihmeessä? Oliko se osa kuolemasta vieraantumista? Etäisyys, jäykkyys, hiljaisuus. Vai osa suomalaista mentaliteettia? Halutaanko ehkä, että ihmisiä muistellaan paikalleen jäykistyneinä? Suuren surun kokeneena tiedän, että suru on kaikkialla ja kaikessa. Ja surun hetkellä ehkä voimakkaimmin vaikenemisessa. Puhukaa jotain, jostain, näyttäkää, että elämä jatkuu! Itse toivoisin, että minut muistettaisiin ainakin liikkeen kautta, täynnä elämänriemua ja naurua ja aina valmiina uuteen. Hiljaa olen ehkä vain nukkuessani.
 
Katselemme hautaa. Ilmassa leijuu liian paljon kysymyksiä kysyttäväksi ja vastattavaksi, osa esitetään vasta päivien ja viikkojen kuluttua. Mitä haudassa on? Ruumis. Elääkö se? Ei, sielu on poistunut siitä. Onko se sielu nyt sitten siellä taivaassa? Uskon niin. Miksi me uskotaan eikä tiedetä? No, siis uskon ja tiedän niin. Kertaan itsekin Raamatun avulla. Jeesuksen sanat ”Joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä” (Joh. 6:47) tuntuvat kaikkein sopivimmilta.
 
Me kävelemme parkkipaikalle kaarisillan kautta. Hautakiven ja reunuskivien väliin ovat muurahaiset tehneet pesänsä. Elämä jatkuu.

Vanhemmat

Uudemmat

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi