Kun on valmis lähtemään

Viime aikoina olen saanut monia viestejä ystävieni, tuttavieni ja työkavereitteni läheisten kuolemasta. Elämän päättyminen koskettaa aina. Pitkän elämän päättyminen tuntuu helpommalta käsitellä kuin aivan nuoren kuolema. Yli yhdeksän vuosikymmentä elettyä elämää ja juuri ennen rippikoulun alkamista päättynyt nuoruus – kumpikin elämä oikean mittainen Jumalan aikataulun mukaan. Näin haluan uskoa.

Nämä tilanteet ovat palauttaneet mieleeni yhden ajatelman vuosien takaa, jolloin olin filosofian opettajan sijaisena. Käytössäni olleessa kirjassa oli mustavalkoinen piirros tiestä ja sen ohessa lainaus filosofilta, jonka nimeä en enää muista: ”Kun on valmis kuolemaan, on valmis elämään.” Voiko ihminen olla valmis kuolemaan? Voiko tietoisuus elämän päättymisestä merkitä elämän rohkeutta?

Meihin ihmisiin on luotu elämänhalu. Vaikea sairaus on kuin kuoleman kosketus. Eräästä keskustelusta jäi mieleeni tiivistetty kokemus: ”Kun kuolema ottaa kädestä kiinni, niin elämä tulee hyvin läheiseksi.” Läheiset ihmiset ja aika heidän kanssaan on tärkeintä elämässä.
 
Hetki perheemme ystävän sairasvuoteen äärellä on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Lääketieteen mahdollisuudet sairauden parantamiseen oli käytetty. Kivun hoitaminen oli jäljellä. Puhuimme elämästä ja kuolemasta. ”Olen kyllä valmis lähtemään. Vaikeinta on jättää puoliso ja lapset. Heidän elämässään haluaisin olla mukana”, puheli ystävämme. Hän kertoi, miten hän näki vain hyviä vaihtoehtoja edessään. Jos odottamaton parantuminen olisi mahdollista, se olisi ihmeellinen asia. Elävä taivastoivo ja usko hyvän Jumalan lupausten täyttymiseen rohkaisivat katsomaan luottavaisena oman elämän päättymistä. Ajan ja iankaikkisuuden raja oli läsnä.