Suviseurat, iloa ja ahdistusta?

– Sinä, joka et sairauden, taloudellisten vaikeuksien tai jonkin muun syyn vuoksi ole päässyt suviseuroihin…

Puhujan lohdullinen puhe tavoittaa nykytekniikan ansiosta isoista seuroista kotiin jääneen. Seuraradion haastatteluista heijastuu syvä kiitollisuus siitä, että on taas päässyt näihin seuroihin: ”Suviseurat on vuoden kohokohta… Se, että saa tavata uskonystäviä… Antaa voimia uskonkilvoitukseen…” Mitähän voisivat olla nuo puhujan mainitsemat muut syyt? Miksi laitoin tälle blogille ehkä hyvin raflaavaltakin tuntuvan otsikon? Jospa osaisin avata niistä muutaman ihan omien keskustelukokemusten perusteella.

Uskovaisten joukosta löytyy niitäkin, joille suurien seurojen lähestyminen tuo jokakesäisen ahdistuksen. Kerään tähän muutaman esimerkin: Eräs aikuinen kertoi, miten suviseurat tuovat hyvin voimakkaasti esiin puolisokaipuun. Vaikka arkielämässä on jo tavoittanut omaan osaan tyytyväisen mielen, isoissa seuroissa perheet ja onnellisen tuntuiset kaikenikäiset pariskunnat tuovat herkästi oman mielen pohjalle tyhjyyden. Miksi hänellä ei ole ehtoollisjonossa omaa läheistä siunaamassa evankeliumilla? Miksi hän ei voi jakaa seurakokemusta kenenkään kanssa? Mikä on ollut Jumalan tarkoitus hänen elämässään, että omaa puolisoa ei ole löytynyt?

Yksinäinen nuori miettii, kenen kanssa hän viettää seurapäivät. Arkana hän pohtii sitäkin, että jos hän hakeutuu rippikoulu- tai koulukavereiden seuraan, kokevatko ne hänen tuppautumisensa vastenmielisenä. Mielessä voi olla kipeänä jopa kiusaamiskokemuksia.

Toinen nuori miettii, miten oman kaveriporukan seuroissa käyntiin on tullut uusia outoja piirteitä. Aamuyölle valvomisia, erilaista uhoa puheisiin, jopa sopimatonta kielenkäyttöä, maailmallista musiikkia ja leffakokemuksia. Nuori miettii, jos hän kertoo mielipiteensä asioihin, hän saa naurut ja kymppiuskovaisen leiman otsaansa. Mutta jos hän lähtee mitään puhumatta mukaan, säilyykö oma usko? Pelko osattomuudesta ja yksinjäämisestä ahdistaa.

Perheen äiti pakkaa asuntovaunua. Vastaa viesteihin, joissa kysellään, milloin he lähtevät suviseuroihin. Hän ei pysty kertomaan kyselijöille, että mieluummin hän jäisi lähtemättä. Oman lähdön ajatteleminen ahdistaa ja tuo epäilyksiä. Miten jaksaa, kun oma elämä jo nyt tuntuu äärimmäisen kuormittuneelta, seurapäivät ison porukan kanssa leiriolosuhteissa. Miten rahat riittävät? Miten auto kestää? Lähtöpaineita lisää se, kun muutkin lähtevät.

Oma kokemukseni on, että useimmiten lähtöhetken kiusaukset hellittävät, kun kuitenkin jaksaa lähteä. Uskovaisten yhteys ja seurapuheiden lohdullinen sanoma saavat ruokkia arjessa väsynyttä. Tulee kiitollinen olo siitä, että sai kuitenkin voiman lähteä.

Muistammehan kuitenkin antaa tilaa myös niille, jotka jäävät kotiin? Tänä vuonna yksi äiti päätti jäädä kotiin, sillä hän viimeinkin hyväksyi tosiasian, että suurissa joukoissa tuleva ahdistus ei tulisi hellittämään siedättämällä. Hän ruohosi porkkanapenkkejään nappikuulokkeet korvilla ja kuunteli seuraradiota. Toisessa perheessä oli kotiin järjestetty lapsille pienoissuviseurat kioskeineen ja jäätelömyyjineen. Perheen jo kuormittunutta taloustilannetta ei kuormitettu enempää. Eräs yksinäinen nuori kertoi istuneensa erämaajärven rannalla kuuntelemassa seuraradiota. Hän oli itkenyt ikäväänsä, mutta puhelimen avulla sai kuulla omalle kohdalle lohdullista evankeliumia. Taivaan Isä oli lähellä sielläkin.

Seuraradion arvoa ei ehkä ole tarpeeksi kerrottu. Kiitokset kaikille niille, jotka ovat jaksaneet tehdä sen eteen työtä ja panostaa varoja!

Elämän päättyessä ei ole merkitystä sillä, monissako Suviseuroissa on ollut. Vain se on tärkeää, onko meillä synnit anteeksi ja nimi elämänkirjassa.