Maanantai 16.9.2019
"
Herra, älä salli sorretun kääntyä pois apua saamatta, kurja ja köyhä ylistäkööt sinun nimeäsi. Ps. 74:21

​Linssin läpi vai sielun silmin?

30.12.2014 06:40 | Kaija Lahtinen
Kääntelen upouutta puhelinta kädessäni. En oikein tiedä, millä nimellä tätä vekotinta kutsuisin. Olisiko älykännykkä? Pyydän puolison viereeni ihmettelemään uutukaista. Siihen tulee myös tytär, jonka opastuksella puhelimen aikaisemmin päivällä olin ostanut.

– Hei mamma ja pappa! Nyt kyllä otatte itsestänne selfien!

Hän opastaa, miten kuva otetaan. Teemme neuvojen mukaan.

– Ja laitetaan tämä nyt sitten perheen omaan WhatsApp-ryhmään!

Kuva lähetetään. Pian alkaa tulla ihmettelevää postia takaisin kasapäin:

– Kuka, äiti, sulle älärin oikein osti?

Lapset puolisoineen toivottavat tervetulleiksi joukkoon, ja samalla saan myös neuvoja ja varoituksia ärsyketulvasta. Ensimmäiset valokuvat lastenlapsistakin tulevat. Tajuan, että meidän vanhempien ja isovanhempien maailma tulee muuttumaan paljon tämän puhelimen oston myötä.    

Ihmettelen itsekin, että lopulta päädyin tähän nykyaikaiseen puhelimeen. Halu läheisempään kanssakäymiseen kaukana asuvien lasten perheiden kanssa oli yksi syy. Toinen oli varmaan valokuvien ottamisen ja lähettämisen helppous. Huolimatta siitä, että olen ollut aina filmikameran vannoutunut kannattaja.

Lapsuudessani tarjottiin vieraalle viihdykkeeksi usein valokuva-albumi. Valokuvat olivat arvokasta omaisuutta, koska niitä otettiin vähän. Isäni vanhin veli omisti kameran, ja hänen ottamiensa kuvien lasinegatiiveja on vieläkin tallella. Vanhat kuvat ovat kauniita ruskeine sävyineen. Niiden pintaa haluttaa ihan sivellä.

Olen  katsonut monesti pitkään kuvaa, joka on otettu vuonna 1936 isäni kotiväestä heidän juodessaan päiväkahvia kotipihallaan. Kuvassa on kolmea sukupolvea. Miehillä on työvaatteet, naisilla esiliinat edessään. Pöydällä on valkea liina ja kukkamaljakko. Tunnelma on pysähtyneen oloinen, mutta niin valoisa.

Lapsuuden perheestänikin on otettu muutama valokuva. Koulu- ja opiskeluaikana joku otti kuvia ja teetti niitä meille kamerattomille. Luokkakuvia onneksi myös otettiin. Olen onnellinen, että omistan jonkin verran kuvia lapsuudestani ja nuoruudestani.

Oli kuitenkin sattuma, että ostimme nuorena lähes rahattomana avioparina kunnon kameran. Muistelen, että mieheni opiskelukaveri vaikutti mielipiteillään kameran merkkiin. Valokuvaaminen jäi sitten lähes täysin minulle, koska se kiinnosti minua. Valokuvaamisen kohteista ei ollut pulaa ison perheen äitinä.



Eräs tyttäristämme sanoo, että olen systemaattinen valokuvaaja: valokuva lapsista puolivuotiaana, 1,5-vuotiaana, kouluun lähtevänä, rippikuva, syntymäpäiväkuvat, joulukuvat, juhlakuvat, suviseurakuvat ja niin edelleen. Tämä on taannut, että lapsista on edes jollain tavalla tasapuolisesti valokuvia. Ehkä se on kuvannut myös luonnettani. Enemmän kuitenkin olisi pitänyt ottaa lähikuvia ja kuvia arjesta. Onhan toki niitäkin. Lapsi, joka on nukahtanut auton konepellin päälle, tai pieni poika, joka on pitkän itkun jälkeen saanut luvan sahata kantoa. Paljon kuvia on lasten leikeistä.



Valokuvaamisella on myös varjopuolensa. Juhlissa kamera on ottanut osansa ajasta. Matkoilla olen saattanut kuvatessani jättäytyä joukon jälkeen. On ollut ihana valokuvata läheisiä kauempaa jossain historiallisessa maisemassa. Sitten joku lapsista tuskastuneena sanoo:

– Missä se meidän äiti taas luuhaa?



Kerran luin, että lapselle on tärkeä nähdä valokuvassa itsensä äidin sylissä. Piti hädissään selata albumeita taaksepäin. Onkohan meillä sellaisia kuvia? Olenhan itse yleensä ollut kuvan ottajana. Puolisoni on huolehtinut usein, että myös minusta otetaan valokuva. Hän on leikillään kyllä sanonut, että hänen itsensä tarvitsee muistaa elämästään vain se, minkä sielunsa silmillä muistaa.

Vanhoja valokuvia albumeihin järjestäessäni tulee samanlainen tunne, kuin katsoisi nukkuvaa lasta: kuinka olen koskaan voinut hermostua noin ihanille ipanoille, jotka suurin silmin katsovat kameraan? Tiedän toki, mikä sählinki on saattanut olla ennen kuvan ottamista. Joistakin kuvista muistaa viiman, mikä kuvaa otettaessa otti kasvoihin, tai auringon suloisen lämmön kuvanottohetkellä. On terapeuttista käydä mennyttä elämää läpi valokuvia katsomalla.



Myös kodissa esillä olevat kuvat ovat tärkeitä. Pysähdyn joskus pyykkikori kädessäni seinällä olevien lasten kuvien tai piirongin päällä olevien vihkikuvien ääreen. Saatan myös heittäytyä sohvalle levähtämään. Siitä näkee hyvin lastenlasten kuvat vitriinikaapissa. Tulee mieleen toivomus, että jospa mummelsson saisi olla edes pikkurillinä heidän elämässään. Näin pieni tyttö mummulleen kerran lupasi.

Viime kevättalvella iltapimeällä lähdimme puolisoni kanssa kävelylle kylätietämme pitkin. Ensimmäisen mutkan jälkeen edessämme oli uskomattoman kaunis näky: Synkät korkeat kuuset reunustivat tietä, jolle oli juuri satanut puhdas lumi. Täysi kuu loisti ylhäällä tien keskikohdalla. Tuli mieleen: mikä valokuvauksellinen näky! Tiesin kuitenkin, että jos palaisin kameraa hakemaan, tunnelma takaisin tullessani olisi ohi. Jatkoimme matkaamme kävellen rinnakkain. Tämän hetken tulen varmaan minäkin muistamaan sielun silmin.
 

Vanhemmat

Kaija Lahtinen

Olen 67-vuotias äiti, mummu ja anoppi. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja. Elämäntyöni olen tehnyt suuren perheen kotiäitinä. Melkein kymmenen vuotta olen ollut myös hoitajana kehitysvammaisten palvelukeskuksessa. Tällä hetkellä olen eläkkeellä, ja asumme aviopuolisoni kanssa kahdestaan. Pidän käsitöiden tekemisestä, lukemisesta ja radion asiaohjelmien kuuntelusta. Järjestelen myös ruuhkavuosien valokuvia albumeihin. Koen perheiden hyvinvointiin liittyvät asiat tärkeiksi ja arvelen, että tulen pohtimaan tätä aihepiiriä myös kirjoituksissani.

Kaija Lahtinen

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi