Maanantai 24.6.2019
"
Jumala lunastaa minut, hän tempaa minut tuonelan otteesta. Ps. 49:16

​Linssin läpi vai sielun silmin?

30.12.2014 06:40 | Kaija Lahtinen
Kääntelen upouutta puhelinta kädessäni. En oikein tiedä, millä nimellä tätä vekotinta kutsuisin. Olisiko älykännykkä? Pyydän puolison viereeni ihmettelemään uutukaista. Siihen tulee myös tytär, jonka opastuksella puhelimen aikaisemmin päivällä olin ostanut.

– Hei mamma ja pappa! Nyt kyllä otatte itsestänne selfien!

Hän opastaa, miten kuva otetaan. Teemme neuvojen mukaan.

– Ja laitetaan tämä nyt sitten perheen omaan WhatsApp-ryhmään!

Kuva lähetetään. Pian alkaa tulla ihmettelevää postia takaisin kasapäin:

– Kuka, äiti, sulle älärin oikein osti?

Lapset puolisoineen toivottavat tervetulleiksi joukkoon, ja samalla saan myös neuvoja ja varoituksia ärsyketulvasta. Ensimmäiset valokuvat lastenlapsistakin tulevat. Tajuan, että meidän vanhempien ja isovanhempien maailma tulee muuttumaan paljon tämän puhelimen oston myötä.    

Ihmettelen itsekin, että lopulta päädyin tähän nykyaikaiseen puhelimeen. Halu läheisempään kanssakäymiseen kaukana asuvien lasten perheiden kanssa oli yksi syy. Toinen oli varmaan valokuvien ottamisen ja lähettämisen helppous. Huolimatta siitä, että olen ollut aina filmikameran vannoutunut kannattaja.

Lapsuudessani tarjottiin vieraalle viihdykkeeksi usein valokuva-albumi. Valokuvat olivat arvokasta omaisuutta, koska niitä otettiin vähän. Isäni vanhin veli omisti kameran, ja hänen ottamiensa kuvien lasinegatiiveja on vieläkin tallella. Vanhat kuvat ovat kauniita ruskeine sävyineen. Niiden pintaa haluttaa ihan sivellä.

Olen  katsonut monesti pitkään kuvaa, joka on otettu vuonna 1936 isäni kotiväestä heidän juodessaan päiväkahvia kotipihallaan. Kuvassa on kolmea sukupolvea. Miehillä on työvaatteet, naisilla esiliinat edessään. Pöydällä on valkea liina ja kukkamaljakko. Tunnelma on pysähtyneen oloinen, mutta niin valoisa.

Lapsuuden perheestänikin on otettu muutama valokuva. Koulu- ja opiskeluaikana joku otti kuvia ja teetti niitä meille kamerattomille. Luokkakuvia onneksi myös otettiin. Olen onnellinen, että omistan jonkin verran kuvia lapsuudestani ja nuoruudestani.

Oli kuitenkin sattuma, että ostimme nuorena lähes rahattomana avioparina kunnon kameran. Muistelen, että mieheni opiskelukaveri vaikutti mielipiteillään kameran merkkiin. Valokuvaaminen jäi sitten lähes täysin minulle, koska se kiinnosti minua. Valokuvaamisen kohteista ei ollut pulaa ison perheen äitinä.



Eräs tyttäristämme sanoo, että olen systemaattinen valokuvaaja: valokuva lapsista puolivuotiaana, 1,5-vuotiaana, kouluun lähtevänä, rippikuva, syntymäpäiväkuvat, joulukuvat, juhlakuvat, suviseurakuvat ja niin edelleen. Tämä on taannut, että lapsista on edes jollain tavalla tasapuolisesti valokuvia. Ehkä se on kuvannut myös luonnettani. Enemmän kuitenkin olisi pitänyt ottaa lähikuvia ja kuvia arjesta. Onhan toki niitäkin. Lapsi, joka on nukahtanut auton konepellin päälle, tai pieni poika, joka on pitkän itkun jälkeen saanut luvan sahata kantoa. Paljon kuvia on lasten leikeistä.



Valokuvaamisella on myös varjopuolensa. Juhlissa kamera on ottanut osansa ajasta. Matkoilla olen saattanut kuvatessani jättäytyä joukon jälkeen. On ollut ihana valokuvata läheisiä kauempaa jossain historiallisessa maisemassa. Sitten joku lapsista tuskastuneena sanoo:

– Missä se meidän äiti taas luuhaa?



Kerran luin, että lapselle on tärkeä nähdä valokuvassa itsensä äidin sylissä. Piti hädissään selata albumeita taaksepäin. Onkohan meillä sellaisia kuvia? Olenhan itse yleensä ollut kuvan ottajana. Puolisoni on huolehtinut usein, että myös minusta otetaan valokuva. Hän on leikillään kyllä sanonut, että hänen itsensä tarvitsee muistaa elämästään vain se, minkä sielunsa silmillä muistaa.

Vanhoja valokuvia albumeihin järjestäessäni tulee samanlainen tunne, kuin katsoisi nukkuvaa lasta: kuinka olen koskaan voinut hermostua noin ihanille ipanoille, jotka suurin silmin katsovat kameraan? Tiedän toki, mikä sählinki on saattanut olla ennen kuvan ottamista. Joistakin kuvista muistaa viiman, mikä kuvaa otettaessa otti kasvoihin, tai auringon suloisen lämmön kuvanottohetkellä. On terapeuttista käydä mennyttä elämää läpi valokuvia katsomalla.



Myös kodissa esillä olevat kuvat ovat tärkeitä. Pysähdyn joskus pyykkikori kädessäni seinällä olevien lasten kuvien tai piirongin päällä olevien vihkikuvien ääreen. Saatan myös heittäytyä sohvalle levähtämään. Siitä näkee hyvin lastenlasten kuvat vitriinikaapissa. Tulee mieleen toivomus, että jospa mummelsson saisi olla edes pikkurillinä heidän elämässään. Näin pieni tyttö mummulleen kerran lupasi.

Viime kevättalvella iltapimeällä lähdimme puolisoni kanssa kävelylle kylätietämme pitkin. Ensimmäisen mutkan jälkeen edessämme oli uskomattoman kaunis näky: Synkät korkeat kuuset reunustivat tietä, jolle oli juuri satanut puhdas lumi. Täysi kuu loisti ylhäällä tien keskikohdalla. Tuli mieleen: mikä valokuvauksellinen näky! Tiesin kuitenkin, että jos palaisin kameraa hakemaan, tunnelma takaisin tullessani olisi ohi. Jatkoimme matkaamme kävellen rinnakkain. Tämän hetken tulen varmaan minäkin muistamaan sielun silmin.
 

Vanhemmat

Kaija Lahtinen

Olen 67-vuotias äiti, mummu ja anoppi. Koulutukseltani olen sairaanhoitaja. Elämäntyöni olen tehnyt suuren perheen kotiäitinä. Melkein kymmenen vuotta olen ollut myös hoitajana kehitysvammaisten palvelukeskuksessa. Tällä hetkellä olen eläkkeellä, ja asumme aviopuolisoni kanssa kahdestaan. Pidän käsitöiden tekemisestä, lukemisesta ja radion asiaohjelmien kuuntelusta. Järjestelen myös ruuhkavuosien valokuvia albumeihin. Koen perheiden hyvinvointiin liittyvät asiat tärkeiksi ja arvelen, että tulen pohtimaan tätä aihepiiriä myös kirjoituksissani.

Kaija Lahtinen

Toimittanut Olli Lohi

Avaa suusi, pääskysen poika

Lapin luonto oli Laestadiuksen ”yrttitarhaa”. Siellä hän viihtyi, ja siellä hän tunsi olevansa kotonaan. Hänestä kehittyi yksi aikansa parhaista Lapin kasviston tuntijoista. Laestadius maalasi saarnoissaan Lapin maisemaa ainutlaatuisella tavalla. Hän riisui teologialta kaavun ja asetti sen kasvotusten arkitodellisuuden kanssa.

20 €

Hanna Aho
Kuvittanut Silja-Maria Wihersaari

Minne Taivaan Isä meni?

Kertomus lapsenuskosta ja ihmeellisestä varjeluksesta maailmassa, jossa ei uskota Jumalaan. Mukana on CD-äänikirja.

22 €

Kiiruhda katsomaan – Pääsiäinen sävelin

Pääsiäisajan virsiä, Siionin lauluja ja muuta pääsiäismusiikkia sisältävä äänite on jatkoa Joulu sävelin -äänitteen aloittamalle soitinmusiikin sarjalle. Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa käsittelevä osuus vie kuulijan keskelle Golgataa ja kristikunnan suurta surua. Äänitteen loppupuolella surumielisyys väistyy ja kuoleman voiton sanoma tuo lohtua ja iloa.

24 €

Tapio Holma

Ettekö ole lukeneet? Sytykkeitä Raamatun tutkimiseen

Kirja nostaa esiin raamatunkohtia, joiden henkilökuvat tai tapahtumat antavat ajattelemisen aihetta. Monet henkilöistä ovat Raamatun suurten kertomusten sivuhahmoja, tavallisia ihmisiä, joiden kohdalle Jeesus pysähtyi, tai jotka Jumala valitsi työvälineikseen.
Pääosa kirjoituksista on julkaistu aiemmin Päivämiehen Kapsäkki-liitteessä.

19 €

Toimittanut Hanna Kallunki

Hyvä että kerroit

Blogitekstejä elämästä, uskosta ja toivosta

Teksteissä avautuu ikkunoita Päivämiehen blogikirjoittajien arkeen ja ajatuksiin. Kirjoituksissa pohditaan niin keskeneräisyyttä ja katoavaisuutta kuin harrastuksen olemusta ja kasvatuksen haasteita. Kipu ja kaipaus, ilo ja toivo, elämän ihmettely saavat muotonsa sanoissa.

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi