Sunnuntai 18.8.2019
"
Jeesus sanoi: "Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin asuntoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole." Luuk. 16:9

Kun puut leimuavat

10.11.2016 06:09 | Kaisu Tuomaala
Matkalla yöjunalla pohjoiseen. Sulkeutunut pimeys ulkona, vaunu heiluu aavistuksen, junan etäinen kohina.

– Täällä saat olla rauhassa, sanoo nuori konnari avatessaan yläkerran hytin oven. – Ei junan äänet niin kuulu.

Pysähtynyttä. Huojentunut olo juuri palautetusta viiden opintopisteen esseevastauksesta. Kolme päivää lukenut kolmesataasivuista kirjaa, sitten kirjoittanut esseetä. Tämänikäisenä pystyn keskittymään jopa käsitteelliseen lukemiseen. Muistan nuorempana, kuinka mieheni luki läpi vaikkapa Grimbergin historiakirjoja, ohimennen, ihan vaan mielenkiinnosta. Minä piirtelin luonnoskirjoihin kuvia ja sanoja, kaikesta mitä näin.   

Aika muuttuu. Asiat vaihtuvat, muuttuvat. Tulevat eteen. Ehkä tämä tästä. Asia kerrallaan. Täytyy keskittyä. Muistan, kuinka istun syksyn ensimmäisellä luennolla. Sali laskeutuu alas maan sisään. Istun taaimmaisella rivillä. Katselen ihmisiä. Olenko täällä? Kuulunko tänne?  Mitä tuo luennoitsija puhuu, mikä on tärkeää? Kirjoitan ruutupaperille asioita. Miten kirjoitetaan, puuttuu kirjaimia, enkö ole kirjoittanut pitkään aikaan, kun en tiedä miten kirjoittaa selvästi. Kaunoa, ei saa selvää. Lopulta paperi täyttyy lyhennetystä asiasta pienillä tikkukirjaimilla.

Ulkona tuli vastaan jo syksyn koleus. Niin syksy tulee, se tuntui korvissa ja sormissa, housujen läpi, kun kävimme pienellä kävelyllä mieheni kanssa ennen junan lähtöä. Tentin lähettämisen kunniaksi.

Hytissä ilmastointi toimii, on viileä. Luen kirjaa, saa nukkua, ja luen kirjaa. Kirja odotti tenttikirjan jälkeen. Sitten raukeus voittaa, tulee vilu ja lisään villapontson, hyvä tässä, nukahdan.  

Isotädin hautajaiset. Mummun sisko, palanen mummua. Hieno nainen, eli pitkän, hyvän elämän. Hän asui yhdeksännessä kerroksessa. Sieltä näkyi kauas kaupungin yli, merelle, kauas jatkuva meri. Kun kävin, isotäti oli läsnä, hymy herkässä, sininen katse, joskus kaukaisen merenvärinen. Keitti kuparipannussa pannukahvia, hienot pienet kupit, keltaisia astioita. Vuosikymmenten varrelta keltaisia astioita. Puhuimme usein hänen lapsuudestaan, mummuni ja hänen yhteisestä historiasta.

Kuulen saaresta, joka oli pohjoisessa Kemistä 10 kilometriä avomerelle, jossa hänellä oli mökki. Oma pieni saari. Ensin soutuveneellä matkat, sitten Eino-veli oli tehnyt Suvi-nimisen avoveneen, jossa oli moottori ja joka kulki veden päällä.

Naisella oli huivi, aurinkolasit. Tuuli heilutti hiuksia. Pohjoisen lyhyt, valoisa kesä. Näen kuvia.

– Oltiin kerrankin koko kuukausi saaressa. Siellä oli hiekkarantakin, kertoo tätini.
– Kuukausi saaressa.
– Välillä käytiin soutamalla hakemassa ruokaa mantereelta.

Muistan saaria etelässä, sitä, kuinka tuuli toi saarten välistä avomereltä arvaamattoman isot aallot pienelle veneelle. Ajattelen naista soutamassa, avomerta. 

– Oliko siellä isot aallot?
– Kyllä muistan, että oli. Mutta ei me pelätty. Täytyi välillä pysähtyä luodolle lepäämään. Kesti kaksinkertainen aika päästä pieni matka. Mutta en muista, että ois pelätty, sanoo täti.
– Oliko teillä pelastusliivejä?
– Ei siihen aikaan sellaisia ollut, täti naurahtaa.

Muistan aaltoja joskus meressä, aaltoja, jotka ovat pitkiä, syviä ja keinuvia. Niissä saattoi keinua kuin lepotuolissa. Meri kantoi, kun ui. Ne eivät kaatuneet päälle, ne nostivat ja laskivat; tosin niillä oli voimansa, ne olivat matkalla johonkin. Ehkä isotädin vene keinui niin. Pehmeästi kaatumattomilla aalloilla, niin, etteivät pienet tytöt pelänneet.

Vai pelkäsikö hän? Tuliko merellä liian isot aallot? Mitä hän ajatteli? Oliko hän pieni keskellä merta, yksin, voimaton? Nousiko hänen mieleensä silloin sanat: Sinuun niin kuin kallion rintaan joka ruoko nojata saa, Sinä hauraat voimalla täytät, Sinä hallitset ulappaa. (N.R.)

Mies, joka on kirjoittanut kauan sitten nuo sanat, seisoo arkun takana, sanoo matkalle lähtijän sanat, laskee hiekkaa arkulle. He olivat työtovereita, ystäviä. Katsoivat samaa merta. Miltä tuntuu siunata ystäviä, perille pääsijöitä? 
 
Mies on isotätiä kymmenisen vuotta nuorempi, ja hänkin jo vanha. Ääni on hauras, mutta soinnikas, kun hän laulaa läsnä oleville saattajille Herran siunauksen. Tässä elämässä sitä tarvitsemme. Isotäti sitä tarvitsi. Kulki sen alla. Vaikeuksista hän aina nousi, kuulin kerrottavan, katsoi eteenpäin. Kauemmas kuin silmillä näemme.

Hautajaispöydillä on paljaita mustikanvarpuja, valkoisia papukaijatulppaaneita, supussa, kuin aavistus aukeamassa. Isotädillä oli ystäviä, lähellä, läheisiä. Muisto valaisee, monet kertomukset.

Jatkan hautajaisista matkaa tätini mukana Itä-Suomeen. Tädillä on keltainen mansardikattoinen pieni puutalo, syksyinen puutarha. Lattia maalattu tummanpunaisella, paljon lämpimiä sävyjä. Viileällä kuistilla korkeita, reheviä pelargonioita.

– Tänä syksynä puut ovat loimunneet, sanon tädille. Ne on olleet kuin tulessa. Sitten vähitellen väri sammunut, laantunut.

Käymme pitkällä kävelyllä, kierrämme jokea toista reunaa, hautausmaan läpi, toista puolta takaisin. Täti sanoo: tuossa asuin pienenä, kun muutimme tänne Aholasta, tuon kuusiaidan kohdalla. Kuusiaita nyt kerrostalon korkuinen. On syys, taivas korkea ja paljas. Palaamme pieneen lämpimään taloon. Nukumme sohvalla päiväunia, havahdumme saamaan aikaan. Katson albumeittain kuvia. Täti virkkaa tilkkupeittoa ja kertoilee.

Täti sytyttää valkoisen kynttilän, joka jo lyhyt.

– Tämä kynttilä on Mirkulle.  

Täti lisää hellaan puuta, vilkaisee seinäkelloa.

– Minä elän niin siellä Evijärvellä, kun Mirkkua lasketaan hautaan, olisin mielelläni ollut siellä.

Nopeasti tarttuu tuli pienessä pesässä kuivaan puuhun. Niin Mirkkukin teki monesti, sytytti puita. Yhtäkkiä siinä tulen sytyttämisessä, ja siinä kun lapio osuu multaan, peittää lapiollinen kerrallaan arkkua, on jotain samaa, yhtä maanläheistä.

Sun haltuus rakas Isäni, mä aina annan itseniSe oli tämänkin vanhan naisen hiljainen, jokapäiväinen rukous. Ne Herra ota suojaasi.

Vanhemmat

Kaisu Tuomaala

Olen turkulainen perheenäiti ja kuvaamataidonopettaja, joka asuu pellon reunassa. Minua kiinnostavat tyhjät kohdat ja tihentymät, elämän epärationaalisuus ja siitä selkiytyvä tarkoituksenmukaisuus, viivojen piirtäminen ja sanat.

Voit antaa palautetta blogistani minulle osoitteeseen kaku.tuomaala@pp.inet.fi.

Kaisu Tuomaala

Toim. Sanna Isopahkala

Pysytään kuulolla

Kirjassa kokemuksiaan avaavat sekä seuraradion kuuntelijat että tekijät. Kirjaan on myös koottu SRK:n radiotyön historiaa ja merkkipaaluja.

20 €

Elina Sneck
Kuv. Sirkku Saukonoja

Keltakultakulleroinen

Elina Sneckin hellänhauskoissa vauvarunoissa eletään mukana vauva-arjessa – vauva syö roskia, mönkii, tonkii, luuttuaa lattiat ja nuohoaa takan. Väliin se jokeltaa ihanasti ja nukkuu sinisiipien unia. Hyväntuuliset runot pysäyttävät rakkauden ihmeen äärelle.

18 €

Virsiä Suomenlinnassa, CD-133

Äänitteellä on kesästä, Suomen luonnosta ja isänmaasta kertovia virsiä yhteislauluna. Laulujen kautta välittyy laulamisen ilo, rohkaiseva ja turvallinen sanoma sekä syvä kiitollisuus Jumalan luomistyötä kohtaan. 

22 €

Harri Vähäjylkkä
Piirrokset Anna Ratilainen

Tahdon

Tahdon-kirjassa opetellaan askel kerrallaan vanhemmuutta, ratkotaan kommunikointiongelmia puolisoiden välillä ja kohdataan yhdessä, mitä vastaan tulee: menetyksiä, rakkautta, väsymystä, syntymän ihmettä ja erilaisia näkemyksiä uskovaisena elämisestä.

18 €

Toim. Anna Illikainen, Olli Lohi ja Päivi Martikainen

Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019

Yhteiskunnan moniarvoisuus tulee ihmistä usein vastaan arkielämässä. Vuosikirja 2019 avaa näkökulmia uskovaisena elämiseen tässä ajassa. Kirjoittajat pohtivat, miten kristilliset arvot näkyvät kodissa ja työelämässä ja miten toimia rakentavasti yhteiskunnassa erilaisten aatteiden ja virtausten keskellä. Kirjoituksissa käsitellään myös ihmisen vastuuta luonnosta, toisten kohtaamista ja oman paikan löytämistä.

23 €

Mediatilan tähän myy Päivämiehen ilmoitusmyynti.
Ota yhteyttä:
pm.ilmoitukset@srk.fi